KARMALAN LÄHTEELLÄ.
Karmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat eräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa rinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka täydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki Tuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta, Lauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta, kuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä, Lauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille riistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen itselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava toisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle sanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle, jonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.
Pari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän kuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie salotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään, Hollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.
— Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee vielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. — Harvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.
— Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi ahonrinnettä ylöspäin astui.
— Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle veli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen ja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan ja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, — kuuluneeko se oikein Karmalan komentoon!
— Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.
— Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, — toisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.
Heino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla ostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan talon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien rannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet vävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä enää koossa pitää, — silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja rakentaa itselleen uudismökit takamaille, — niin kauas toisistaan, ettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi kotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin mielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen, nuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle kotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä, Sysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella kohdeltaisiin.
Mutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään pettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan. Kun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat vanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat isäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä tuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja iloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä nousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin vetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien syrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan: "Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin…" Ja toinen oli vastannut: "Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi, heimostaan luopui…"
Masentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo ajatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen ja kotiväenkin välillä, — omanaan he eivät häntä enää pitäneet.
— Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino ahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, — eihän täällä ole totuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta. Sinä olet nyt herra ja vouti, — täällä astut ulkomaan verassa ja kapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.
— Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja epäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja kuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?
— Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta varmasti, — sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä kärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, — siksi et kuulu enää meihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata? Tuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti — sinun edeltäjäsi — oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan oikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, — kenen luita pehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!
Heino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan ja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän juovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa ja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja jatkoi:
— Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie, elääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa Viipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista jokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa, ja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin puettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin erämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut jo sinä, et meihin…
Mutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten, ahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava karsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan kiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli kummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan kupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja vääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet ennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi kivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa alttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi:
— Äitisi oli tietäjäsukua.
— Paljon hän taisi tietääkin, vastasi Heino muistelmiinsa vaipuneena. — Perää näkyi olleen siinäkin äitivainajani ennustuksessa, että minun urani tulisi kulkemaan toisia maita kuin teidän. En sitä tiennyt silloin, kun kerran näiltä mailta pakoon karkasin!
Mutta hän näkyi tahtovan katkaista nuo muistonsa, jotka hänen mielensä nyt alakuloiseksi painoivat, ja lisäsi:
— Mutta jopa lienevät soutajani suurustaneet, astutaan jo halmeelle ja taloon.
Siellä halmeella ajoi veli-Tuomas avopäin ja mekonrinnus auki laiskaa juhtaansa, painaen hartiavoimalla raskasta kyntövehjettään kovaan rinteeseen, ja hänen vieressään, ojan partaalla, nosteli hänen paitasillaan leikkivä poikansa, viisivuotias ahavan ruskeaksi polttama jukura, jykevää kuokkaa, jota hän ei vielä paljon koholleen saanut. Mutta pojan hajareitisessä asennossa oli jo raatajan ryhtiä, kun hän siinä savimöhkälettä jyysti, — siitä ja leveäluisista kasvoista ja tukan valkoisista harjaksista sen jo näki, että siinä oli isänsä pienoiskuva, vastainen halmeenraataja.
Tuomas ei joutanut vieraita huomaamaankaan, kun nämä veräjälle saapuivat, hän oli niin kumaraan auransa kurkeen painunut, niin huohottavana kohosi hänen rinnastaan joka henkäisemällä työnpainon raskas hengitys. Orpanukset pysähtyivät veräjälle, antaen miehen rauhassa vakonsa päähän kyntää, ja Heino kysäisi serkultaan:
— Tähän halmeelleko se isä kuolikin?
— Tästä ne hänet olivat keväällä eräänä päivänä löytäneet. Oli tullut tänne aitaa korjaamaan ja tuossa aidan vieressä, kirves kädessään, hän oli maannut, kun emäntä oli sattumalta ohi kulkenut, — siihen oli vanhus työnsä ääreen väsähtänyt. Vielä oli ollut miehessä henkeä vähäisen, kun hänet täältä tupaan ja vuoteeseen kannettiin, mutta sinne saavuttuaan hän jo oli kohta sanaa puhumatta kuollut.
— Eihän se isävainaja voinut vuoteessa eikä työtönnä kauan elää!
Jo oli Tuomas vakonsa päähän kyntänyt, pysähtyi auraansa kääntämään ja näki vihdoin vieraat. Mutta työstään hän ei silti silloinkaan herjennyt, hän vain pyyhkäisi hikikarpalon otsaltaan ja rupesi uutta vakoa ajamaan.
— Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, — me teemme jo lähtöä talosta!
— Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan seisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan, kiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi kohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.
Päivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten pilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen luontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset halmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti hän:
— Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.
Hän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin oli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi. Joi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan kävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä kuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän ikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt. Lapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä siihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.
Lauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut esiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen hirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota ruostunutta rautaa … taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä ajoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista ammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina poikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi, sepä hänestä oli erämiehen tehnytkin…
Mutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron yli ja virkkoi orpanalleen:
— Joko lähdetään?
Heino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä, tuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, — hän näytti tuijottavan muutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi kasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle tuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät mielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli kerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta, jolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille, oudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja vieroittaneet hänet kotiheimostaan… Tuossa viidakossahan hän oli seisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden vitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen raatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen piti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan… Juuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja sen kiukussaan solmuun kiskaissut… Siinä oli koivu, siinä sen umpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet maailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton ikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja hänen kotoisen heimonsa välit…
— Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän serkultaan turhaan vastausta odotti.
— Sitä! — Jo laukesi Heinosta se lumous, johon solmukoivu hänet hetkeksi oli kietaissut, mutta vieläkin oli hänen vaikea irtautua noista muistoistaan. Ja hän lisäsi selittäen Laurille: — Tuon koivun vedin vihoissani solmuun silloin poikasena kerran, kun isäni minut karahkalla tästä lähteen vierestä nukkumasta herätti.
Lauri purskahti ääneensä nauramaan:
— Muistanpa minäkin sen ripityksen, — setä ei suvainnut unta työn aikana! Se oli sama päivä, jona ukko minut ensi kerran erämaille lupasi, siitä alkoivat eränkäyntini.
— Ja alkoivat minunkin retkeni. Minkähänlaiseksi olisikaan elämäni kääntynyt, jos isä minutkin silloin olisi laskenut erämatkalle, jonne halusin, enkä olisi teinejä tavannut enkä heidän jälkeensä karannut?
— Olisit kai tapellut kalajärvillä niinkuin me muut, ehkä olisit sinne kaatunut, niinkuin monet, tai sinne uudismökkiin asettunut, niinkuin Vilppu.
Mutta Heinokin kimpaisihe nyt pystyyn mättäältä, heilautti ohimennessään käppyrää koivua ja virkkoi:
— Siinä kasva minun muistokseni! — enpä kadu sitä uraani, johon minut viskasit; siinä jatkan, minä ja sukuni. Jos ei täällä sovita hyvin yhteen kotiheimon kanssa, niin sovitaanpa sitten huonosti; mitellään voimia, katsellaan karsaasti toisiamme, — nähdäänpä, kumman kateet ne syvemmäs sattuvat, kumman selkä ensiksi sujuu! Tule!
He astuivat vesakon läpi sille samalle törmälle, josta Erä-ukko eräänä kesäpäivänä otsa poimuissa oli katsellut piispanvenheiden tuloa. Siihen näkyi vasemmalta talo viljelyksineen, mutta suoraan edessä oli saunaranta ja venhevalkama… Sinne Lauri pysähtyi ja lausui orpanalleen hyvästit.
— Tässä tiemme eroavat. Soutajasi ovat jo venheessä, näet, sinua viittovat. Minä haen konttini tuvasta ja sitten saloa kohti!
Ja Lauri läksi metsämiehen nopein, äänettömin askelin painumaan taloon. Mutta Heino laskeusi loivaa rinnettä verkalleen alaspäin ja astui vesirajassa kasvavan pajupehkon ohi venheelleen. Sinne saapuessaan loi hän vielä katseen kotoiselle törmälle, — niin oli hän tehnyt silloinkin kerran, kun hän tuosta pehkon takaa potkaisi irti haapionsa ja hyppäsi siihen, yksin soutamaan avaraan maailmaan.