XVIII. TERVE, KUNINGAS!
Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448 maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta kuunnellessa.
Pöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi, molemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki yksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja kohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti kokoontuneelta rahvaalta:
— Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?
— On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.
— Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on, sittemmin se on myöhää.
Ei kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen kirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:
— Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja, nyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.
Hataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen rajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli nyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo tuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että hämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli pidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain heimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, — se ei ollut tarkka, eikä sitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian todistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä, kun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla takamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten välillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi uudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä, suuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja kaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa? Siitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se oli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä vei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi eräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, — vanhoihin tappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja sydäntyminen oli suuri molemmin puolin.
Mutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta Vahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan, miten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset loukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen sovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo Knuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen talvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli sen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja oikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen tulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka marski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita linnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.
Linnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika — Karmalan Heino — luki nyt harvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen vaijettuaan virkkoi taas marski:
— Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet allekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.
Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille annettaviin rajakirjakappaleisiin, — toimituksen jälkeen oli hän sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen rahvaan juhla-aterialle linnaansa.
Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki, ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:
— Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta Tukholmasta.
Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, — rihmain päät oli vahvoilla vahasineteillä lukittu.
— Tulet suoraan Turusta, niinkö? — kysyi marski, aavistaen heti tämän viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.
— Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on minua paljon viivyttänyt.
— Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta täällä, palaan kun joudun.
Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.
Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.
Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, — vähän olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata: Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies, kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion pesäänsä.
— Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? — niin uteli Heino syntymäkotinsa oloja.
— Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat, mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään heitti.
Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.
— Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa, niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä maahan kannettiin.
— Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?
— Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi, mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen ampuneen.
— Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja, virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.
— En tiedä, mikä olen, — minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut sovitetuksi.
— Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä, joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa pysyä?
— Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.
— Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle. — Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.
— Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.
— Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin, kyllä sen muistan… Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!
— Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.
— Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!
He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.
Kuusi vuotta oli kulunut, — se näkyikin Laurista; hän oli niiltä ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi — se oli metsämiehen katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin suku-uros ainakin, — hänessä oli nyt vielä entistä enemmän ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin entistään hiotummalta, — vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.
Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta kivirakennusta.
— Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.
— Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, — vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.
— Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole tapa linnanrouvain liikkua.
Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi, että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä suosiossa, — siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan virkahti:
— Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven rannalta?
— En enää…
Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan Suomen järvistä saanut.
— Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin…
— Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino naurahtaen.
— Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja puistoon pystytettyjä koristepatsaita. — Eikä ne huvit vähiä maksa!
— Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä uusia rakennetaan! — Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.
Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen, mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.
— Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville serkuksille, — eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?
— Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, — mutta autioina ne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.
Linnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan reunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin vieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja hyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain esteratsastuksia.
Painijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin, sen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen takkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet erämiehet sitä enää entisekseen, — tuo kolakka huone oli heistä nyt niin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla katonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain juoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä valaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.
— Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään, josta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota romahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja asekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin, jota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.
Siinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan katkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut … tarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta myöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja Savon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin, jotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:
— Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!
Hämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:
— Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?
— Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli Karjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli seppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.
— Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin hilliten uteliaisuuttaan.
— Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa katsellen. — Se on suku-urhon merkki, päällikön…
— Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?
— Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? — Huvikseni vain kyselen…
Heino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi paljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä marskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa täytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta näet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan:
— Marski kutsuu voutia puheilleen.
Miehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin nyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut mukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret kirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin harppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua noudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.
Korkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo Knuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen pienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta lepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet nukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta, kuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan, jotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon terävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan ja virkkoi vilkkaasti:
— Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle päästä?
Heino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi melkein pettyneenä:
— Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi oli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee Viipuriin.
— Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin meidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! — Maltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja silmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena kimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän siinä puhui: — Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan vankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja jaloistaan — jääkahleilla!
Heino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta, jonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei uskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli tuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen virkahtaen tyynesti:
— Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko laivasto purjehduskuntoon. Mutta malta… Se ei riitä sellaisenaan, meidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.
— Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.
— Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi, pormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, — vaakunani on perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.
— Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, — purjehditaanko itään vai länteen?
Näin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka kevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki Suomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja, milloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää esiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien suurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään purjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta läntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.
— Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. — Parhaat aseet, kiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne suureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen paikka, — siellä nyt miehen kuntoa kysytään!
Heinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä matkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo lähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski pidätti hänet:
— Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.
He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, — se oli hänestä vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se hohde itse kylmästä raudasta … puhuiko taas Tord Rörikinpojan miekka…?
Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui hiukan arasti:
— Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien merkityksen.
Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:
— He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit näki.
Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:
— Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?
— Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän…
— Ja se tietää mitä?
— Kuningasta!
Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen, mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.
Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen sydämessään ja hän puheli hiljaa:
— Ehkäpä. Mutta omituista… Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen sydänkorvessa karaistu!
Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen tiukempaan ja virkkoi:
— Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!
Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:
— Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset, pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.
Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä äänensävyllä:
— Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.
Se sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat hypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta hillittyjä huudahduksia:
— Kuningas kuollut!
— Maa on siis hallitsijatta!
Mutta marski jatkoi — kylmänä, tyynenä, talttuneena — puhettaan:
— Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta päättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te nyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan rajakirjan?
Heino kiirehti vastaamaan:
— Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.
— Siispä sen piirrän.
Ja hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä hän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän lausui:
— En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, — se tehoo siten paremmin.
Lautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun rajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja aatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta marski lisäsi:
— Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme kukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat rajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan. — Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: — Ota rajakirjat mukaasi Tukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka sopivaksi näen.
Eikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan ajatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen tällä lykkäyksellä tarkoittavan: "Viipurin linnanherrana en enää näitä asiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, — silloin ne tehoovat paremmin!" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään liikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan kasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja kunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen päätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin juoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä tuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille selille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen ja hänelle komensi:
— Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä ei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!
— Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari moittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle ja vakuutti:
— Sekä reiniläiset että espanjalaiset, — lyö vain tapit auki minun vastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen kerran Viipurissa!
Hetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö palvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja talonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin. Ja melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden nurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut säästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.
Surulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan kuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan, sanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin välit, joka viimemainittu oli hallinnut "Viipurilaista valtakuntaansa" tuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen aatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt manalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa käynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati itselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä. Suomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen hallitusmies, — hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!
Mielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset, jotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet, osaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille tarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli hänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran uljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika Gyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta sitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat ylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa riippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että Kristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi siitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton ystävät Ruotsissa — nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän liiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä — olivat silloin talvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin, s.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.
— Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori orpana.
— Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.
— Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki
Eerikinpoika. — He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?
— Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä, mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton…
— Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan, veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa, kotoista kuningasta.
Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt! Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen, rohkean miehen päähänsä nostaa.
Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin kaksoisovet auki ja julisti:
— Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu…
Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa, kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan, hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, — alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.
Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt. Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille, ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, — Kaarina-rouva tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista tuosta nuorten neitosten kehästä. — Asesaliin olivat pöydät katetut porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.
Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt, mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.
Marski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena isäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin vieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan asesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän hetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui, kuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista taikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen kasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui hämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin kuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:
— Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!
Se oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta tähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta monikymmenkertainen ääni:
— Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!
— Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!
Ja se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se nyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia keskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään ylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta toiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan huuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että aateliset nyt yhteen ääneen innostua:
— Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!
Silmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet kotoista kuningasta maahan —ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo Knuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka maljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi itsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, — hän kuuli noista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli rumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan kaihoamansa huudon: "Eläköön kuningas!" Se oli hänestä onnen ja maineen ja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi antautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.
Liikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun keskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä onnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä kädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui vakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:
— Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja Suomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan. Mutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja tapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto Tukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten kuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta kutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan, — tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa…! Minä tunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta, jonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos tarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan, sillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne lujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa vieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, — jos tarvitaan, niin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä voimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme onnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.
Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman, jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:
— Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että me toisiimme luottaen olemme lujia!
Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat, yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.
Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot… Hän oli taas ihmeensä näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen syypää, ei — kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! — ja innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle ääneensä onnea toivottamaan:
— Jumalanäitikin on puolellasi, marski!
— Hän tahtoo siunata retkesi!
Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti, kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin ääressä.
Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä, valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi. Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään, vai … vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus, merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä yönä…?
Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:
— Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?
— Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on puhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se ahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.
— Mutta siitähän pian meriliike aukenee?
— Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä…
Olipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli marski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee kyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle… Ja päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi marski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista, josta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän kiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.
Silloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki Akselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja lyhyt:
— Minä tulen!
Eihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois jäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen, kunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen siistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen. Kiire oli … voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä; kiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire oli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä riensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli porvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja tiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset talonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen marskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka taholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin tarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa näkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan hänelle suhkaisemaan ehti:
— Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!
— Tuletko mukaan sinäkin, — kuka linnanvoudiksi jää?
— Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla kuninkaanvaalissa mukana minäkin.
Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin sotaan lähteäkseen, — eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.
Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu, taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin, sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia, kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:
— Tervennä lähde!
— Lähde kuninkaaksi!
Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen hyvästelivät, lausuivat he:
— Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin kaupunkia!
— Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, — luja on välillämme ystävyyden side.
Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.
— Pyhä Dominicus siunaa tiesi, — niin toivottivat he hänelle.
Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, — se oli sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia… Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin, laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, — hän ritareista ensimmäinen! Ja hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:
— Kaarina, kukkasi anna…!
Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.
— Ja kätesi jäähyväisiksi!
Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä, jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät, ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, — hän oli huikentelevainen lemmenasioissaan, — ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti…
Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa, Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt kääntyi ja virkkoi:
— Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen … eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi silmästä?
Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran kehoitusta ja sopersi hiljaa:
— Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.
— Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, — sen asian järjestän minä piispan avulla. — No, Kaarina?
Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi, katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:
— Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne minä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, — onnea! Ja hyvästi!
Vuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa, jonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko rantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja huusi:
— Tervennä lähde, onni retkillesi!
— Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!
Aina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo Knuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä pyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle, kun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen pian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama suojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli keväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat, joista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä purjehtivan asejoukon reipas laulu.
Kun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon, oli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja ritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet häntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin luostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli näyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen ensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä jännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan, kiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi levollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka hänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, — hän retkeili siinä kuin huvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski laivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.
Oli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla rannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin Suomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja oraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin oli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä maassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo poltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla hetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat Tukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään, juuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan pehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat jo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin taikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn peltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli puhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta hiirenkorva.
Rantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja nautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle saapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen tervehdyshuudot:
— Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli meillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme vanha!
Ja kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman kaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa rantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:
— Terve Jumalan valittu!
Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan, ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva, ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa, miten se vaali oli päättyvä.
Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty. Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, — muita edustajiahan sieltä ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi huutamassa.
Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu 70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin. Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas, suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat… Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa… Eivätkä he hartaudessaan uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään puolustaa.
Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.
Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, — kauan oli heitä sinne jo vetänyt ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa esittivät.
— Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. — Ettekö tiedä, että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan, jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän. Ettekö tule kruunajaisjuhliin?
— Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. — Kuningas on valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi laivalla lähtemään Suomeen.
— Pääsisikö huomenna…?
Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies, toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli, joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.
— Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. — Hyvä, koetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta tie.
— Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen laskisi, epäili Lauri.
— Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille päästään. Mutta tulkaa! —
Kaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä neuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat hänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat rakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja uskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että he vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa, joka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi, oli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois piispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja Kaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin kansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen pettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia vallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka huomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:
— Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.
— Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen hänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin kutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen kunnianhetkellään tukemaan. — Mutta minä tiesin, että tuon kultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä nostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu nopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan huutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.
Turun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli ylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo herrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan, tarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys syrjään … olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin vehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa paljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt rikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin kateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän jatkoi melkein säälien:
— Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo ennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä olet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi ehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista, että Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!
Kaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja ihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu nuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä välivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.
— Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä juonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat. Mutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he sinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!
— Voimaa kyllä, matki piispa, — mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter in re, suaviter in modo!
Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi pöydän äärestä ja lausui:
— Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin, oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, — onhan minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni jäähdyttäen.
Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha piispa vastasi surumielisesti:
— Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi tahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen toimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän sielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn pieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen rakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.
Mutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan päätöstä järkyttämään.
— Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi, pyysi hän, — nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!
Ja piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä uhraamaan.
— Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi olla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!
Tällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen talonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä kuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että "toden sinä miekastani luit", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän tahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää halunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo viittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen vakavana:
— Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen, juhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!
Mutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan "Rex", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen talonpojille:
— Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että voisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää paremmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja jatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä valtakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on hyödyllinen ja tärkeä.
Mutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha piispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi talonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut uudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän kääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:
— Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven salotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen tilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!
Kaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti verovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän lausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:
— Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi ajajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua kotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.
Jo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta Viipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen, voisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka häntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli astunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän kerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän yhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä, katseet maahan luotuina.
Lempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä liikkui, ja virkkoi lohduttaen:
— Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika, mene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, — olen oppinut anteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!
Liikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo Knuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa palasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin kuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten hänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle tuttavallisen ystävällisesti:
— Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen yhdessä, eikö niin?
Mutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi kuningas:
— Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai haluatko mieluummin takaisin Viipuriin?
Silloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset mietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:
— Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo takanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin, kun et sinä, kuningas ole siellä.
— Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!
— Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle voudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, — pohjoisen Hämeen voudinpaikka on vapaa.
Tuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää, apumiestään ja virkkoi:
— Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin Suomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat matkustaa?
— Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.
— Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, — hän antaa sinulle myöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta luopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, — tämän linnan voutia en voi sinusta tehdä.
Ja miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:
— Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme vielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, — jos taas tummuu miekkani teräs…
Nämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen, puolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne sanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, — hetkeksi osuivat entisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina, ymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan huudahti Heino vielä:
— Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.
Ovi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi pöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä purppuraviitan alla, — hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa menivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman tuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:
— Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen miehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.
— Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!
Mutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän taas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen hänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät hallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti matkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.
Vielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan kävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan edustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi häntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan, piti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa valaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien kirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut, jotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin verkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta, ratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat korkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai piirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja hovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko Ruotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista kuningasta, — jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset kenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.
Näkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin, kuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa seuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja korkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain valta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen perässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja loittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.
Sinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä lämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi suurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän mielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan yhtä hyvin saattoi merkitä "ristiinnaulitse" kuin "terve kuningas!" Ja kun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää myöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he kaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa täynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.