Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XVII. TUPAANTULIAISET.

Kellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko saatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven rannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat vielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen kirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti varissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja kypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei ollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma metsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja pohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli, iloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt vastanaineita salopirttiin saattamaan, — matka kun oli vanhemmille liian pitkä —, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti lauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää, parittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja myötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli joutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.

Kankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä Ohto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä oli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli pöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut. Ja paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia laajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven hämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän aviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu ilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka Ohto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää oli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden olivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista odottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret veisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle päin Laurin uuteen tupaan, — sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle tuntuva, sen he arvasivat.

Ja he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen metsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana kannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli viisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa täytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän kiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja hirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan seurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran elämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja nuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, — Vilppu puhalsi nyt todellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa joukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita mauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä maata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma loikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.

Mutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven rannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori väki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin, jotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin saatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse veistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja korkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan lahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja ometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka Karmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea heinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle, mihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa kaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.

Taas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat suuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet. Naiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros kerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä tehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin uuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja iloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan luiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen tupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen venhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä laulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita hän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen laulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä vereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa lapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana puuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä, valmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista, joita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä Leena-muori auliisti auttoi ja opasti.

Talkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin ääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, — vieraita se haukkui. Juostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka eivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan olivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? — Ei ollut tulija Karmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä puettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä sidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka Maunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt savolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja ystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja selässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää öljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville lohdutuksen, missä sellaisia tapasi.

— Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina. He tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin haudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa, tekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan nyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:

— Terve uuteen talooni!

Mutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä lepääväin keskelle ja puhui:

— Tiesin täällä talon löytäväni ja jopa arvasin Anjan ja Laurin siitä tapaavani, mutta enpä uskonut ehtiväni hääjuhlain rääpiäisiin. Sen parempi, kun kerkesin, minulla on tähän uudistaloon terveisetkin tuotavana. Mutta, Anja-emäntä, onko sinulla oluttilkka vielä jäljellä janoiselle kulkijalle?

— Vielä on tilkka häätalon tuomisia…

Juodessaan viskasi hän rohkaisevan sanan nuorelle emännälle ja puhutteli leikkisästi Savilahden kassapäitä, — kaikkien ystävä hän oli, ja varsinkin nuorten, joiden kehitystä hän oli koettanut lempeällä kädellä ohjata. Kiertävä harmaamunkki tiesi ja tunnusti, että puhdas uskonnollinen jälki hänen käännytystyöstään tämän salokansan keskuudessa ei ollut suuri. Mutta metsäkyliä kierrellen oli hän alituisesti tuon kansan keskessä seurustellut ja siten sen mieliin ja käsitykseen paljon vaikuttanut, — siten hän oli opettanut sitä kunnioittamaan sitä ristin oppia, jonka nimessä hän täällä kuljeskeli. Hän ei ollut leipäpappi, joka salokyläläisiä sakotteli laiminlyödystä kirkonkäynnistä taikka tihuntirästeistä, köyhänä tuli hän köyhään tupaan, söi talonpoikain pöydässä eikä hän opetustoimestaan mitään palkkaa vaatinut. Siksi kansa häneen luottikin enemmän kuin virkapappiinsa, häntä se mieluummin rippi-isänään käytti ja hänen neuvostaan se jo hätänsä hetkellä ristinmerkin teki, vaikka sydämessä asuikin vielä pakanallisen viisikannan kuva.

— Niin, Lauri, piispa muistaa vieläkin tämän Juuritaipaleen, — puhui munkki, annettuaan Anjalle haarikan takaisin, — hän se sinulle viestin laittoi!

— Mitä, piispako? kummasteli Lauri.

— Niin, piispa kyseli minulta näitä Hämeen ja Savon rintamaiden välejä, ja silloin hänelle mainitsin, että sinä juuri olet uudispirtin rakentanut tähän Vahvajärven rannalle, jossa hän kahdesti on yönsä taivasalla viettänyt. Hyvin hän tämän paikan muisti, kertoi itse tänne aikoneensa majatalon perustaa ja siksi tämä sinun uudispirttisi hänen mieltään ilahdutti. Ja ennenkuin Turusta lähdin, antoi hän minulle tämän kirjan sinulle, Lauri, tuotavaksi…

Munkki veti poveltaan suuren, sinetillä varustetun pergamentin, jonka hän Laurin kouraan pisti. Kummastellen sitä kaikki katsoivat ja ällistyneenä Lauri kysyi:

— Mikä kirja se on, isä … mitä siinä luetaan?

— Siinä lahjoittaa piispa sinulle kaikki nämä Vahvajärven maat, kun sinä vain matkamiehille yösijan majassasi annat…

— Sepä on sievä huomenlahja, virkahti Suopelto innostuneena.

— Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä odottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena käsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.

Mutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten uudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen korjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy helpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti, että sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.

Iloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo olikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli talkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset ulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa häälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly lyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna, sunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen uudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen, Päijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin valkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.

Mutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa. Hän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja vasamakasaa, — ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle ripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa alakuloisuutta ja kysyi:

— Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot heitit?

— Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se oli jo minullakin Kihoskosken rannalla … mutta ei ole enää.

Perheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä pysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta Karmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä samalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas salolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt, nähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa. Sen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:

— Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle! Paremmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä meiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, — ihan naapureiksihan me jouduttaisiin!

— Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, — sinne mieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani sijoilla.

Jo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille nyt Lauri kehoittaen huudahti:

— Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko Vilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen voimalla!

— Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!

Auliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä se päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään, pysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan miesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään ehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista syrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa silmässä. —

Kaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä viettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas, lämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea "kesäinen" syksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien istumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä olikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon keltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä Pouta-Paavon soittoa, — hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin tupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella rinteellä.

Mutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse omasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin Vahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa säestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan pientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille

Lehot laajat leipämaiksi, ahonvieret vehnämaiksi kukkamaiksi kummunvieret; salon hiekat hernemaiksi, salon mullat maltahiksi…

Mutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen korven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä

On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin on alli aallokossa uiessa vilua vettä…

Syvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli rinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja tunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin tänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin, kun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan eläjille ja metsään päin kääntyen manasi:

Lepy lehto, kostu korpi, lempeä salo sininen! Anna rauha rahvahalle salon pirtille sovinto…!

Se oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto ja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai mahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi; kylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne purkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen takamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin munkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka vanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi. Hän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan, että se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä hän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta, — se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!

Laurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen orpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet välittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän riisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän leveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin, liehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli hänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle, jota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut muistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli kotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se kaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän, kun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen tehdä äänensä leikkisäksi:

— Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin sen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.

— Sinulleko…? — Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten hiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli huomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun Savilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria tulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma niin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan suosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen Maunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut linnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras Degen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä — jalosukuista neitosta siis — hän uhkasi kosia, — sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille virka-asteille kiivetä… Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo korkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle uudisasukkaaksi, — ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:

— Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa sinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen retket, — niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.

Heino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään risteilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää nuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret nauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit ja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se tunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein vastasi hän Laurille:

— En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi Vilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, — ei ole hauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.

— Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat… Kyllähän täällä lahtia löytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa on korvessa raataa…

Heino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha ja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet Pouta-Paavon äskeinen laulu…?

Hän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti ulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn karahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti vainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja siirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo kajahti tervehtivänä Laurin ääni, — tuttuja olivat tulijat, Karmalan väki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä, mullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä, sitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit täynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä kumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan eteen taakat selässään, — juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä lapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan väsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä niinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta hänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin hakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo katseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.

— Sinäkin tulit, äiti, vaikka heikoilta voimasi näyttävät, virkahti
Heino, nyt ensi kerran pitkien vuosien takaa emoaan tervehtien.

— Sinua juuri tapaamaan tulin, vastasi Marketta. Melkein viluinen oli hänen tervehdyksensä, mutta noissa levottomissa katseissa näytti sittenkin piilevän jotain syvää polttoa.

— Arvasit minun Laurin häihin tulleen, äiti?

— Arvasin ja tiesin, tiesin, että minua täällä tarvitset. Aiotko
Karmalaan?

— En ole aikonut, äiti…

Omituinen oli se yhtyminen. Äiti, hento nainen, pysyi kylmänä ja jäykkänä, poika sitävastoin, soturi ja maailmankiertäjä, suli pehmeäksi kuin vaha. Heino tunnusti nyt, että juuri äitiään tapaamaan hän oli näihin häihin lähtenytkin, mutta syliinsä ei häntä emo sulkenut, ei kotiinsa käymään kutsunut. Jonkunlainen arka, kankea mieliala laskeusi siitä äsken niin herkkämieliseen hääjoukkoon, ja melkein kiirehtien kaikki nyt kävivät viimeistä juhla-ateriaa syömään uudistuvassa, joutuakseen sitten taipaleelle. Vielä oli siinä nuori väki aikonut kaikkein viimeiset karkelot lyödä ennen eroaan, mutta niistä ei nyt tullut mitään. Ääneti istuttiin, kuiskaillen harva sana vaihdettiin, — viimeksi tulleiden ylen vakava, raskas mieli oli ilon karkoittanut.

Mutta äkkiä siirtyi pirtin perältä kumara isä-Tuomas ovelle, Heinon viereen. Hänellä näkyi olevan hyljätylle pojalleen jotain sanottavana, joka hänen mieltään painoi.

Oudostellen sitä katselivat sysikorpelaiset, jotka tunsivat Tuomaan heltymättömän mielen, ja vaikeaa näkyi vanhan miehen olevankin saada sanotuksi sitä, mikä hänen kielellään kammelsi. Vihdoin kuului hän kuiskaavan:

— Kuulin sinun äidillesi sanovan, että et ole aikonut Karmalassa käydä.

Isän äänessä oli nyt outo, katuva, melkein anteeksipyytävä sävy, joka
Heinon mielestä heti sulatti kaikki vanhat kaunat, ja hän vastasi:

— Enhän ole tuota varmasti päättänyt…

— Muistan minäkin ne Vesilahden käräjät, mielessäni olen jo ne silloiset sanani peruuttanut, — kiivas olin silloin, nyt olen vanha. Tullet kotitaloon, Heino, mahdut sinne Tuomaan rinnalle. Taikka jos tahtonet oman pirtin perustaa, kuten Lauri, niin on Karmalassa maita jakaakin…

Siihen heidän ympärilleen oli jo kertynyt kotikulman miehiä, jotka oikein läheltä tahtoivat kuulla, oliko Karmalan karhu todellakin pehmennyt, ja Lauri nyökkäsi heille iloisesti päätään, että näettehän sen… Mutta Heinon ohimoissa kohisivat veret kuumina, hänen äskeinen mielialansa sai hänet taas ehyeltään valtoihinsa, ja sulalla äänellä hän nyt isälleen puhui:

— Kaipuuta tunnen todellakin kotoisille mailleni, äsken vielä mieleni suri sitä, ettet sinä, isä, minua kotiin tahdo. Ehkäpä kääntyykin tästä nyt tieni Sysikorpeen päin…

Tämän puheen aikana oli Karmalan sairaalloinen emäntäkin pirtin perältä ovensuuhun astunut. Kaikki tiesivät, kuinka haikeasti hän oli kotoa paennutta nuorimpaansa ikävöinyt, ja he iloitsivat nyt siitä riemusta, jonka isän ja pojan sovinto mahtoi hänen mieleensä tuoda. Mutta sitä suurempi oli hääjoukon hämmästys, kun Marketta nyt aukinaisen oviaukon kynnykselle asettui ja miltei vihaisesti kähisevällä äänellä virkkoi:

— Ei tule mitään siitä sopimuksesta, Heino ei palaa Karmalaan!

Sanattomaksi vaikeni isä, ja miltei tyhmistyneenä kysyi Heino:

— Äiti, etkö sallisi minun syntymäkotiini palata, sinun luoksesi…?

— En, vastasi äiti kiihkeästi, — siitä ei sinulle onnea kasvaisi, sinun tiesi on pantu toisia uria kulkemaan. Vai siksikö sinua viikon pienenä vihkivedessä pesin, siksikö tuskalla olen askeleitasi maailmalla vaalinut, että sinä pehmeänä tieltäsi pyortäisit. Tuon jo sisässäni tunsin, juuri senvuoksi tänne tarvoin sinua varoittamaan, vaikka voimani vaivoin kestivät perille asti. Heino, vyötä vyöllesi miekka, jonka pois olet riisunut, ja palaa sinne, mistä olet tullut!

Aivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten harvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, — hän olikin, tuo laiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä vapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen silmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota ei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään rauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:

— Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?

Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:

— Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja, joita erottaa ääretön erämaa, — ken kerran on toiseen joukkoon käynyt, hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie, nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen kuja, — etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, — ota miekkasi ja mene…!

Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään nykkivät.

Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:

— Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!

— Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein kotonaankin Mustanahon karsikossa.

— Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui, häijyjen henkien avulla!

— Auta Jeesus ja Maaria…!

Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli, nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:

— Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!

Ja ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen kuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle Enni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan ääreen polvistumaan.

Ei tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä oli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet sairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt vieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan emännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat juttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja kaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, — juttuja toistaan kamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät, niin että veret kasvoilta pakenivat.

Illan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo kertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo tuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista pyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta puhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti munkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.

Mutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt aittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä äiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein oli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.

— Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän kuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.

— Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, — äidilläsi on jo rauha.

Tyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja kädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain hartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki rukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti rukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se rauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo jäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle taivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli sairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se vähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään voiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen äärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin hänen äitinsä jo vainajana, — Heino oli häneltä vielä ikäänkuin odottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan pitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki ristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti hänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.

Aamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan vieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma käynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja paljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka männikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin vitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla palttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet Karmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt nuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, — heidän osansa oli aina kuormia kantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui kulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, — hän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.

Pirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena poistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin peitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen silmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt jäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain toisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne eiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun surusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin juoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä uumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.

Varreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten taas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti kasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.

— Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien lahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.

— Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. — Niin Heino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut. Mutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen säveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt katkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen pihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo eilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne salolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen maailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi Laurille:

— Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle tarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!

— Sinne siis menet ja jäät?

— Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä maailman rantaa, johon kerta olen viskattu.

— Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen ennustukseen viitaten.

— Houreissaanhan puhui muoriparka, — vastasi Heino vähän punastuen — sairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt kuitenkin minun kaskeni, — ja kasurini on tässä!

Hän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla kankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se juuri hupeni louhisen harjun taa.

Tuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten vieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen notkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä asetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli pysähtynyt nuori emäntä, — siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele, jolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon soittanut, ja sitä nyt Anja katseli.

— Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan astui, — pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?

— Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi
Lauri mietteissään.

Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:

Lepy lehto, kostu korpi… anna rauha rahvahalle, salon pirtille sovinto.

Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille, tarttui Anjan käteen ja virkkoi:

— Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme, sen pyhäiseksi iloksi.

— Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!

Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen viljelyksen Vahvajärven rannalle.