XI. VIIPURIIN.
Hidasta oli näin syyskesän aikana pääsy lautalla Kymijoen yli. Lautta oli pieni, lauttamies vanha, ja liikettä oli tällä Turun ja Viipurin välisellä valtatiellä paljon. Siinä oli törmällä ja majatalossa vuoroaan odottelevaa kulkijaa monenlaista. Oli kotoisia ja ulkomaan saksoja, jotka matkustivat markkinoille, joita kirkkojuhlain aikana eri pitäjissä pidettiin, oli talonpoikia, jotka rannikolta hakivat suoloja syyskalastukseensa, oli karjalaisia laukunkantajia ja aatelisherrain asemiehiä ja ennen kaikkea oli veronkantomiehiä, jotka palasivat kesäveroja kiskomasta. Kun näiden viimemainittujen aina täytyi ensiksi päästä joen yli, vaikka olisivat viimeksi tulleetkin, saivat talonpoikaiset kulkijat usein kiltisti odottaa.
Vuoroaan odottelivat erään kesäisen päivän Kymin läntisellä äyräällä Sysikorven lähetystön miehetkin. Sillaikaa kuin Sipi ja pappi majatalossa tekivät tuttavuutta toisten matkamiesten kanssa, jotka tien tomuja oluella huuhtelivat, istuskeli Lauri virran törmällä, katsellen kuinka asestetut ratsumiehet siellä kuormitettuja hevosiaan lautalle vetivät ja sitä tehdessään hoilasivat, niin että multaiset rinteet kajahtivat ja törmäpääskyset säikähtyneinä koloihinsa viilettivät. Hän oli tavannut siellä siivonnäköisen miekkamiehen, joka sanoi olevansa Viipurin linnan tallirenkejä ja jolta hän kyseli, mihin näitä tavaroita nyt niin tukuttain joen taakse vietiin.
— Viipuriin viedään, selitti tallirenki, Tapani. — Jos Viipuriin saakka kulkenet, saat nähdä näitä kuormia paljonkin, sillä kovasti sinne nyt kesäveroja joka taholta kerätään.
Lauri ihmetteli, kuinka niitä veroja täältä Kymin takaakin nyt Viipuriin kerättiin, hänelle oli kerrottu, että juuri Kymijoki oli Suomen läntisen ja itäisen käskynhaltijakunnan, Hämeen ja Karjalan, rajajoki. Mutta Tapani selitti, että kun herrat nyt ovat riidassa keskenään, niin he eivät paljon välitä, vaikka toistensakin alueilta veroja kantavat; varsinkin oli Viipurin isäntä, äkäinen Krister-herra, nyt oikein uhmalla pannut veroväkensä liikkeelle.
— On se Hämeen voutikin väkineen tuolla majatalossa, lisäsi Tapani. — Mutta heikompi kun on tällä kertaa voimiltaan, niin eipä kykene estämään meitä saaliitamme joen taakse viemästä, vaikka mielikin tekisi.
Ihmetellen Lauri tiedusteli, mikä sellaisesta kaksinkertaisesta verottamisesta lopuksi tulee. Siihen vastasi Tapani:
— Sen herrat selittäkööt, ne, jotka nyt kiistelevät, kumpi heistä on mahtavampi maassa. Jos kovin suuttuvat, iskevät ehkä pian sotaväkineen vastakkain… Kuules tuotakin mökää tuvasta, siellä ovat jo pikkuherrat tainneet keskenään suuttua…
Majatalosta kuuluva melu johtuikin todella siitä, että siellä jo Krister Niilonpojan verottajat olivat joutuneet riitaan Hollolan voudin ja hänen miestensä kanssa, jotka eivät lopultakaan olleet jaksaneet hillitä sappeaan nähdessään, miten viipurilainen heidän veromaansa puhtaaksi raastoi. Nyt saapuivat sieltä tuvasta melunpitäjät ulos pihalle, jossa he yhä toraansa jatkoivat. Mutta sen kestäessä hakivat Hämeen puolen veromiehet hevosensa rantaniityltä ja hankkiutuivat, heikommuutensa tuntien, vielä hyvän sään aikana lähtemään matkoihinsa riitapaikalta, — he tiesivät kyllä, kuinka väleen sellaisessa tilaisuudessa miekatkin saattoivat esiin välähtää. Mutta satulaan päästyään uskalsivat he jo viipurilaisille uhata:
— Nuo kuormat teiltä vielä takaisin peritään ja korkokin niistä kannetaan!
— Tulkaapas ottamaan! ilkkuivat Viipurin miehet.
— Pian tullaankin, — meidän marski ei olekaan niitä miehiä, joka kurittamatta antaa rosvojen nylkeä verotalonpoikiaan.
— Vai rosvoksi Krister-herraa sanot…!
Jo yrittivät Viipurin miehet karata lähdössä olevain kimppuun, mutta nämä väistivät viisaasti, ajoivat kujaa myöten metsänrintaan, toisten heidän pakoaan naureskellessa. Mutta vielä sieltä kujalta Hämeen herra huusi:
— Ilkkukaa sitten, kun marski on teistä käräjät pitänyt ja teidät herranne ympärille hirttänyt!
— Köyttä on Viipurissa sentään ensiksi teille ja maanpakolaiselle marskillenne…!
Niin uhmasivat eri herrain miehet vastakkain. Mutta kun hämäläiset veroherrat jo olivat hyvää vauhtia ajaneet pois kiistapaikalta, kääntyi Sysikorven kirkkoherra, joka hänkin oli säikähtyneenä ja oluen punottamana tuvasta tullut ulos pihatoraa kuuntelemaan, jälelle jääneitä puhuttelemaan. Jo alkumatkalla oli mukavuuteen tottunut kirkkoherra ollut tämän Viipurin-matkansa johdosta vähän levoton, sillä paljon liikkui nyt maakunnissa tuota ylimielistä, raakaa miekkajoukkoa, joka tietkin turvattomiksi teki, ja hän ajatteli kauhulla, rupeaako nyt matkan jatko olemaan tuota vielä pahempaa melua ja tappelua. Ja huolestuneena hän kysyi:
— Veroistako teillä tuli riita Hollolan voudin kanssa?
— Veroista ja muusta, vastasi karski huovipäällikkö. Mutta hän katsahti samalla hiukan epäluuloisesti pappia ja hänen tovereitaan ja lisäsi: — Entä te, jotka täällä sotkeudutte aseväen jalkoihin, kumman herran miehiä te olette?
— Emme kummankaan, vastasi Suopelto, — omia olemme vain miehiämme.
— Mistä?
— Päijänteen varrelta, Lapinkorven rajalta. Teidän linnanherrallenne olemme juuri viemässä hämäläisten valituksia.
Niin selitti Sipi, mutta silloin rämähtivät raa'at veromiehet nauramaan:
— Vai valituksia Krister-herralle, ja tietenkin veroista, — tuohesta teillä lienee pää! Tiedättekö, minkä hän viime kevännä teki Jääsken miehille, jotka niinikään veroista valittamaan tulivat? Hän käski heidän odottaa pikkuisen — sulki heidät tyrmäänsä — ja lähetti sillä välin uudet verottajat Jääskeen ottamaan talonpojilta uudet maarahat. Sitten hän näytti valittajille, mitä veromiehet taas olivat sieltä irti saaneet, ja ärjäisi: Valehtelittepahan, talonpojilla on mistä maksaa! Ja raippalöylyn hän linnan pihalla näille ruikuttajille annatti, — eivätkä he ole tulleet enää takaisin!
Silmät pullollaan kuunteli pappi näitä kuvauksia Viipurin ankarasta herrasta, jonka pakinoille hänetkin nyt oli lähetetty, ja yhä pahemmin rupesi häntä tuo matka huolettamaan. Muiden asioillahan hän liikkui, ajatteli hän, ja siitä saattoi kumminkin tulla hänen viimeinen retkensä! Ja aivan hätääntyneenä hän nyt verohuovilta kysyi:
— Ehkei ole hyvä meidän nyt Viipuriin matkustaakaan!
Toinen älysi papin pelkäävän ja rupesi sen vuoksi häntä yhä pahemmin peloittelemaan:
— Menkää, jos selkäänne syyhyttää. Mutta sen sanon jo etukäteen, ettet sinä, pappi, hevosen selässä perille asti aja; tällä taipaleella on matkamiestä monta, jotka hevosen tarvitsevat ja ottavat. Eikä ole tämän maantien kulkijoille mikään ihme ottaa henki aseettomalta, jos jonkin äyrin luulevat hänen massistaan löytävänsä. Tiepuoleen vain ruumiit viskataan, — sellaisia raatoja näkyi metsätaipaleilla monta, kun me tänne ajoimme! — Lähtekää vain taipaleelle, jos halunne on kova, — mutta minä varoitan, meidän herraa älkää suututtako, jos perillekin pääsette, silloin ei suojele sinua papin kauhtanakaan ukon vimmalta.
Kylmät väreet puistattivat pelästyneen papin ruumista, joka jo oli kipeytynyt hevosen selässä kiikkumisesta. Hän oli kuullut ennenkin sekä näistä Karjalan vaarallisista metsätaipaleista että Krister-herran vihoista, ja hänessä kypsyi tällä hetkellä päätös: minä palaan takaisin Hämeeseen! Ja tuota pikaa kävi kirkkoherra houkuttelemaan tovereitaankin keskeyttämään matkansa — turhahan se kuitenkin on!
— Olkoon mikä on, vastasi siihen Suopelto, asiamme me perille ajamme!
Samaa päättäväisyyttä kertoi nuoren Laurinkin katse. Mutta kirkkoherra kuunteli asemiesten hoilausta lautalla … ei, hän ei lähde ollenkaan tuon vuolaan virran ylitse! Ja juuri silloin, kun lähetystön vuoro vihdoin tuli lautalle päästä, satuloitsi hän kiireellä hevosensa, nousi sen selkään ja huusi lyhyet jäähyväiset tovereilleen. Äsken kuljettua taivalta hän lähti täyttä neliä takaisinpäin karauttamaan, niin että viitanhelmat hulmusivat. Ja vastaantulijat hyppäsivät säikähtyneinä tiepuoleen katsomaan, istuiko papin ratsun lautasilla itse punainen paholainen, koska hän noin hurjasti pakoon ajoi! Ei, pappi vain koetti kiirehtiä, tavatakseen ensi syöttöpaikassa vielä Hollolan veroväet ja päästäkseen sitten heidän matkueessaan Päijänteen kotoisille rannoille palaamaan.
Kahden jatkoivat matkaansa Sysikorven talonpojat autioiden seutujen halki, eivätkä he kertaakaan ajatelleet kesken taipaleelta kääntyä, vaikka kyllä levottomat olivat tiet ja joukkoa monenlaista oli liikkeellä. Ja eräänä iltana aukeni heidän eteensä Suomenvedenpohjan selkä ja sen saarelta kuumotti kuulakkaa iltataivasta vastaan jylhä, jykevä, särmikästorninen linna. Lahdenpohjan kierrettyään he saapuivat pian siihen kallioniemeen, jonka kärkeen Viipurin kaupunki oli rakennettu, ja astuivat Karjaportin kautta kaupunginmuurien sisäpuolelle. Jo matkan varrella oli heille majapaikaksi neuvottu eteläisen sataman varrella, suola-aittain luona, olevaa Hepolan tupaa. Sinne he nyt kallioiden ylitse mutkittelevaa Karjalankatua myöten kävelivät, kunnes Raatihuoneen mäellä kääntyivät Mustainveljesten luostariin päin. Sen vierestä he Hepolan löysivät ja auliisti antoi Hepo-Kaaperi yösijan tuvassaan Hämeen miehille, kaupoillaan kulkevain karjalaisten joukossa.
Lähtipä Kaaperi, suulas, iloinen mies, itse pitkämatkalaisten oppaaksi, kun nämä jo heti aamulla aikoivat linnaan pyrkiä, linnanherran puheille, — heillä oli se usko, että he täälläkin, niinkuin Turussa muutamassa päivässä asiansa ajaisivat. Kolmen kävelivät he niin rantakatua pitkin, joka kiersi kallioisen niemen alavaa äyrästä ja jonka varrella porvarien talot olivat sikin sokin, kävelivät siinä katsellen talonpäätyihin avatuille myymäläluukuille ladottua rihkamaa. Mutta rannan puolella katua olivat aitat, joissa Kaaperi kertoi Itämeren suurten hansakaupunkien, Lyypekin ja Räävelin, pitävän suuria varastojaan. Vilkas oli liike satamassa, toinen oli täällä hurina kuin Turussa, josta Hämeen miehet juuri tulivat. Laivoja oli sekä laiturin varrella että ankkurissa ulompana selällä, oli monenkokoisia ja näköisiä. Suurimmat olivat noita hansalaisten laivoja, jotka toivat suoloja, rautoja ja kankaita ja joiden raskaita lasteja sitten karjalaiset rahtimiehet Viipurista soutivat Vuoksen väyliä pitkin ja Laatokan yli Syvärinjokeen saakka. Itse oli näet Hansaliitto — niin kertoi Kaaperi sydänmaan miehille — katkaissut kauppansa pääväylän Novgorodiin, sulkenut Nevajoen, mutta tuon oman kieltonsa kiersivät yksityiset hansakauppiaat alituiseen tuomalla tavaroitaan Viipuriin ja niitä sieltä salaa sisäväyliä myöten soudattaen Novgorodin markkinoille. Siihen määrin kannattava oli tuo Itämaiden kauppa, ja siksi juuri oli Viipurista tullut noin vilkkaan liikkeen keskus. Sen rantakadulla kuhisi nytkin ulkomaista saksaa monenkinnäköistä: hansalaisia kapeissa, ihonmyötäisissä pukimissaan ja venäläisiä pitkissä, väljissä kauhtanoissaan, — siinä he suomalaisella rannalla kauppoja hieroivat ja posmittivat vieraita kieliään.
Niemen kärjessä oli kaupungin kirkko, ja sen sivuutettuaan saapuivat matkamiehet tiheään talorypäjäkseen, joka oli syntynyt mantereelle vastapäätä linnansaarta ja josta Karjaportilta ja harmaidenveljien luostarista tuleva pääkatu johti suoraan linnansillalle. Aamu oli jo pitkälle ehtinyt, mutta vielä oli pystyyn vivuttuna sillan linnanpuoleisessa päässä oleva laskusilta, ja matkamiesten täytyi senvuoksi pysähtyä siihen Suomenveden rannalle, pohjoisen sataman varrelle, vipusillan laskemista odottamaan. Siinä oli heidän edessään nyt korkeana ja juhlallisena Viipurin vanha linna, joka kuin harmaja möhkäle kohosi suviseltaan vihantarantaisten salmivesien keskeltä.
— Tuo korkea rakennus on Olavintorni, neuvoi Kaaperi, osoittaen jyrkkäseinäistä, neliskulmaista tornia, joka muodosti Torkelin perustaman linnan mahtavan pääosan. Alkujaan olikin tuo torni ollut linnan yksinomaisena varustuksena, mutta sittemmin oli saaren rannoille rakennettu paksu, kivinen muuri, joka nyt pystyjyrkkänä vyönä kiersi umpeen saaren kaikki rannat vesirajaa myöten. Ja tälle muurille oli uusia torneja rakennettu. Niistä oli kaupunkia vastapäätä, itäisellä rannalla, pyöreä vahtitorni, jonka alitse juuri kulki linnaan se pääportti, joka nyt vielä öiseltään oli suljettu. Mutta sieltä portin takaa ja Olavintornin edustaiselta linnanpihalta kuului hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja salmen toiselle rannalle saakka.
— Onko siellä aina tuommoinen mölinä? kysyi Lauri ihmetellen
Hepo-Kaaperilta, kun he siinä hirsikasalla lepäilivät.
— Ei, siellä mahtaa olla nyt jotain erityistä tekeillä. — Mutta käykää itse katsomassa, nythän sieltä näkyvät jo nostosillan laskevan.
— Etkö sinä tulekaan linnaan mukaamme? kysyi Sipi, joka jo oli toivonut Kaaperista sinnekin saattajan saavansa.
— En, — ei sinne asiatta kukaan mene, eikä vähällä asiallakaan!
Kimakasti vinkuivat paksut rautavitjat, kun raskasta hirsisiltaa alas vivuttiin, ja ihmisiä näkyi jo kaupungista linnaan kävelevän. Sinne lähtivät nyt siis Hämeen miehetkin, ja portin sisäpuolelle he pääsivätkin. Mutta siihen sisämuurin kupeelle, linnan pihalle, he jäivät seisomaan kuin puristettuina ahtaaseen rakoon — edemmäs eivät päässeet. Sillä piha oli täynnä satuloituja hevosia ja rautapaitaisia ratsumiehiä, jotka siinä nyt kiireellä laukkujaan satuloihin sitoivat ja selkään istumaan jouduttausivat. Sydänmaan miehet eivät sitä menoa ymmärtäneet. Mutta tuokion kuluttua vaikeni yhtäkkiä melu: Olavintornin pääkäytävästä kuului kannusten kilinää, ja sieltä astui ulos lyhyenläntä, kumara ja kuiva ritari, kahden nuoremman kiiltohaarniskaisen ylimyksen seuraamana. Vielä ketterin askelin astui tuo vanha mies pihan poikki eikä hän paljon asepojan apua tarvinnut, kun hän satulaan kiepsahti, lähtien etumaisena ajamaan ulos portista sillalle, jonka paksut pohjapalkit kumeasti kajahtivat, kun koko ratsujoukko johtajaansa sinne seurasi.
Neuvottomina seisoivat hämäläiset autioksi jääneellä linnanpihalla katsellen poistuvaa ratsujoukkoa, — ei näkynyt siellä enää kuin pari tallirenkiä, jotka pihalta heinänjätteitä haravoivat. Mutta ilokseen tunsi Lauri näistä toisen samaksi hyvätuumaiseksi Tapaniksi, jota hän Kymin törmällä oli puhutellut, ja häneltä he nyt kävivät kysymään, miten linnanherran puheille mahtaisi päästä.
— Linnanherranko, hämmästeli Tapani, — tuossahan juuri näit hänen ajavan portista ulos poikineen.
— Sekö oli itse Krister-herra!
— Itse oli, itse lähti täältä talonpoikia kurittamaan.
— Kurittamaanko talonpoikia?
Niin, Tapani kertoi nyt tarkemmin tuon ratsastusmatkan aiheen. Kapinaan olivat nousseet Karjalan talonpojat, Jääsken miehet ja muut, olivat listineet linnan veroherroja kuin halmenauriita, ja niiden luo joukkoineen vierailemaan lähti nyt juuri linnastaan Krister Niilonpoika.
Näistä kertomuksista pääsivät pian Hämeen miehet ymmärtämään, että heillä olikin edessään pitkä odotusaika, jos mielivät Viipurin linnanherraa tavata, — ja tavata heidän häntä täytyi! Oli heillä nyt aikaa Viipuria katsella, sekä yksin että Kaaperin seurassa.
Vasta muutamia vuosikymmeniä oli Viipurilla ollut oikeat kaupunginoikeudet, mutta se oli iältään jo vanha kaupunki, kertoi Kaaperi. Se oli, tämä nykyisellä paikallaan noin sata vuotta sijainnut kaupunki, puristettu ahtaalle ranta-alueelle muuriensa sisäpuolelle, — täällä ei näet koskaan voitu elää ihan turvallisina idän levottomalta naapurilta, Suuren Novgorodin ruhtinasvallalta, jonka kanssa Ruotsin ritarit alituiseen olivat olleet sotakannalla. Nyt oli kuitenkin muutamia vuosikymmeniä rauha vallinnut näilläkin rajamailla, ja sen varassa oli kaupunki jo päässyt melkoisesti vaurastumaan.
Näitä kertoi Kaaperi pitkämatkaisille matkamiehille, heidän nyt viikkokausia hänen majassaan majaillessaan. Itse ei hän ollut kaupungin varsinaisia suurporvareita — ne olivatkin enimmäkseen noita hansalaisten laivoissa Viipuriin kulkeutuneita saksalaisia, — hän oli vain ajurinammatin pitäjä, joka venheillä ja hevosilla kuljetti hansalaivain lasteja, milloin vain maista laivoihin, milloin laivoista aina Laatokan vesille saakka. Mutta pitipä hänkin sentään ranta-aitassaan suolakauppaa niille maalaisille, jotka eivät vielä olleet isompain porvarien majamiehiä — kaikki viipurilaiset pitivät suolakauppaa, siitä oli kaupunki saanutkin "suolakaupungin" nimen. Ja hän oli valpas, virkeä mies, joka osasi sydänmaan talonpojille selittää monta asiaa, joita nämä eivät ennakolta tunteneet.
Eräänäkin iltana hän majatuvassaan oman valtiollisen ymmärryksensä mukaan selitti heille sen riitaisuuden ja kahnauksen syitä, jota erämaan miehet kaikkialla näillä vanhoilla rintamailla kulkiessaan olivat nähneet, mutta eivät vielä täysin ymmärtäneet. Kahta kukkoa ei sovi samalle rikkaläjälle, ne tappelevat siinä, kunnes toinen kaatuu, selitti Kaaperi. Kaksi mahtavaa miestä on nyt Suomessa, eivätkä he voi toisiaan suvaita edes maan vastakkaisimmissa äärissäkään. Ja molemmat heistä vaativat Viipuria linnaläänikseen. Kaarlo-marskia oli jo Viipuriin linnanherraksi odotettu, mutta ei tiedä nyt, miten käy. Aatelisetkin menevät aina sen matkaan, jonka luulevat vankimman olevan, ja nyt sanotaan Suomen herroista Kristerin olevan paremmalla puolella. Hän kävi keväällä laivoillaan Tukholmassa, ja sieltä palattuaan hän rupesi oikein uhmalla linnaansa muonittamaan ja varustamaan, ei kuulu aikovan siitä lähteä hyvällä eikä pahalla.
— Jo Kyminjoelta asti olemme kuulleet sellaista humua, että täällä sotaa varotaan, — ihanko sitä todella odotetaan? kysyi Lauri.
— Me porvarit emme siitä mitään tiedä, vastasi Kaaperi varovasti, — mutta kukapa tuntenee herrojen aikeet, tuskin ne suottakaan varustautuvat.
Sydänmaan talonpojat jäivät hetkeksi miettimään, miten heidänkin suuren rajankäyntiasiansa kävisi, jos täällä herrat vielä rupeaisivat keskenään sotimaan … kummastahan silloin lopultakin apu lähtisi. Ja Kaaperin puheista teki Sipi äkkiä kysyvän johtopäätöksen:
— Tuntuupa siltä, kuin Kaaperi-isäntäkin enemmän pitäisi sen marskin puolta, — taitaisipa hän olla teille mieluisampi herra?
Mutta majatalon isäntä aivan hätkähti, kun hänen selityksistään oli sellainen käsitys saatu, ja hän kiirehti melkein hätäisesti torjumaan:
— Pyhän Nikolain ja kaikkien pyhäin nimessä, enhän ole mitään sanonut, älkää hiidessä semmoista kenellekään puhuko. En sekaannu herrojen riitoihin, ajan rahtia ja myyn suoloja enkä välitä, kuka linnassa herrastaa. Taisihan kyllä sinä aikana, kun marskin suku Viipurissa isännöi, porvarikin usein saada myydyksi linnaan voisaavin taikka lohitynnyrin, — nyt et myy mitään, kaikki sinne kiskotaan talonpojilta. Mutta on se tämä Krister-herrakin porvarien puolta pitänyt, kun on riitoja sattunut Räävelin tai Novgorodin saksain kanssa, ja uusia kauppaetuja se on meille hansalaisilta hankkinut, — ei, minä en puhu mitään, vaikka joskus saisinkin vähän liiemman veron maksaa.
Tuli oli Hepo-Kaaperin tuvassa jo sinä iltana matalaksi laskeutunut näiden juttujen aikana, ja sekä matkamiehistä että talonväestä rupesi toinen toisensa perästä jo makuulleen hankkiutumaan. Silloin työntyi vielä ulkoa pimeästä syyssateesta tupaan uusi vieras, märkänä kuin uitettu kissa, tervehti ja vetäytyi uunin kupeelle, katveeseen, vaatteitaan kuivailemaan. Kaaperi kutsui oudon vieraan taloksi, käskipä lähemmäs tultakin käymään ja kyseli, mistä kaukaa vieras kulkee.
— Lastivenhettä olen Juustilasta soutanut, — myöhäksi kävi, ennenkuin kaupunkiin ehdittiin, vastaili vieras harvakseen, yhä katveessa pysyen. Mutta Laurista oli tuo ääni helähtänyt tutulta, hän siirrähti takkatulen luota vierasta lähemmältä katselemaan, ja häneltä oli samassa päästä hämmästyksen huudahdus… Sillä eikö se ollut hänen eräystävänsä, Tuiran Vilppu, tuo märkä, kalvakka olento, joka siinä uunin reunalla lymyili ja pyrki hatunreuhkalla silmiään peittämään. Mutta vieras tempasi hänet viereensä uuninkiukaalle istumaan ja kuiskasi:
— Nyt vaikene, Lauri … tässä ollaan nyt hiiden hinkalossa!
Vilppuhan se oli, vaikkei tuntunut olevan mies nyt omalla asiallaan. Huohottamalla hän vieläkin hengitti, ja hänen silmänsä pälyivät arasti ympärilleen, kun hän yhä kuiskaten jatkoi:
— Monesti olen merrassa ollut, mutta niin lähellä hirsipuuta kuin nyt en ole ollut koskaan, — siksi nyt liikutaan näin hyssyksittäin. Tuo eväitäsi tänne pala, minulla on taas kiire käpälämäkeen, kunhan kolon löytäisin…
— Vai ovat niin asiat, — linnan huovitko ovat kintereilläsi? kyseli
Lauri hämmästyneenä.
— Jos eivät jo ole, niin tulevat… Ellen tässä nyt pääse maailmalle livahtamaan, niin nuori leski on huomenna Karmalassa.
Lauri toi kontistaan tuttavalleen vähän eväitään, joita he Sipin kanssa olivat Kaaperilta ostaneet niillä harvoilla äyreillä, joita hämäläiset olivat heille matka-avuksi keränneet. Mutta ei ollut Vilpulla nyt malttia siinä kuin muutama suupala haukata. Ja pureskellessaan hän puhui:
— Nyt pitää saada venhe vaikka mistä, tästä on jouduttava vesille, muu ei auta.
— Lainataan isännältä, hänellä on venhe tuossa muurin takana aittarannassa.
— Jos venheen tiedät, tule, neuvo minut siihen, pyytämään vain ei ruveta.
— Mutta Kaaperi on rehti mies…
— Tunnen, mutta nahkojaan pelkäisi hänkin, jos asiani kuulisi… Tule!
Talonväki oli sillävälin jo makuulleen mennyt, viimeiset kekäleet vain enää liedessä kiiluivat. Kenenkään huomaamatta hiipi silloin Laurikin äsken tulleen jäljestä ulos, uteliaana kuulemaan, mihin kolttosiin hänen hilpeä ystävänsä taas oli joutunut, koska köysi jo noin läheltä tuntui niskaa puristavan. Lauri tunsi jo pimeässäkin Hepolan pihat ja portit, osasi opastaa toverinsa matalan muurin ylitse rantaan, löysi venheen, löysi airot ja ääneti he rannasta aallokkoon laskivat. Mutta siellä oli myrskyinen sadeyö pimeä kuin hauta, hän ei käsittänyt, mihin he siinä säässä osasivat soutaa. Mutta Vilppu hengitti vesille päästyään vapaammin, ja pian oli entisellään hänen äänensä, kun hän selälle päin soutaen virkkoi:
— Nyt ei enää hätä heiluttele, tästä pimeästä eivät Krister-herran koiratkaan enää miestä vainua. Nyt vain kysytään, mihin soudetaan, selkää on joka taholla, — saat sinäkin jo maihin jäädä, jos tahdot.
— Tulenpahan Kaaperin venhettä takaisin tuomaan, vastasi Lauri. Ja kun Vilppu kyseli jotakin lähdössä olevaa laivaa, johon hän vanhana meripoikana merimieheksi pyrkisi, muisti Lauri päivällä nähneensä erään rääveliläisen aluksen, joka luovi satamasta Uuraan salmelle ja jäi sinne selän taa yöksi ankkuriin.
— Siispä sitä kohden soudetaan, intoili Vilppu sitä rohkeampana, kuta väljemmältä oli pimeää vettä häntä rannasta erottamassa. — Kyllä laivan löydämme, ja Räävelissä olen taas herran kukkarossa, siellä on pakolainen paremmassa turvassa kuin luostarin suojassa.
— Oletko jo luostarissakin ollut? kyseli Lauri voimatta hillitä uteliaisuuttaan. Taistelutoveriaan ja sukulaistaan ei hän ollut tavannut sitten kuin viime talvena, jolloin tämä Sysikorvesta paetessaan Ennin Karmalaan itkemään jätti, ja nyt ilmestyi mies äkkiä kuin kuusta pudonneena hänen eteensä.
Vesilahdelta palattuaan oli Vilppu Laurin kanssa talvisydämen Sysikorvessa hirviä ajanut ja muutamia viikkoja huoletonta elämää viettänyt. Eikä hän ollut hätkähtänyt sitäkään, että häntä kirkoissa kuulutettiin, eipä häntä siellä kukaan ilmiantanut. Mutta keväämmällä oli sitten voutien huoveja ruvennut kylillä liikkumaan ja eräänä hankiaamuna oli Leena hiihtänyt Suopellosta tuomaan sanaa Karmalaan, että jo ovat hakijahuovit Vesilahden kapinanjohtajan jäljillä. Silloin loppuivat Vilpulta rauhan päivät, ja Lauri oli hänet itse silloin saattanut Juuritaipaleeseen, josta Vilppu läksi yksin hiihtämään Suursavon kautta itään päin, paetakseen kauas Karjalan maille. Sen jäljestä ei ollut hänestä Lauri mitään kuullut, ja siksi hänellä paloi halu tuntea noiden pakoaikojen vaiheet.
Mutta Vilppupa ei kiirehtinyt hänen äänellisiin eikä äänettömiin kysymyksiinsä vastaamaan. Hän vaikeni itsepäisesti, tarkaten vielä kerran vakavana ympäristöään, ja sillävälin hän vain souteli voimakkaasti ulapalle päin. Mutta kaukaiselta kajahti jo yövahdin ääni, kun tämä Viipurin muurien takana iltatuntien kulumista hiljaiselle kaupungille julisti, ja viimeiset tulet näkyivät jo sammuvan Raatihuoneen mäen ja Katanpään kallioiden taloista, — määrätuntia myöhempään ei näet kaupunginlaki sallinut taloissa tulia poltettavan. Ulkona syksyisellä selällä ei taas kuulunut muuta kuin sadetuulen tohinaa. Silloin vihdoin Vilppu avasi sanaisen lippaansa ja kävi toverilleen kertomaan ne uudet merkilliset seikkailunsa, jotka hänestä taas olivat pakolaisen tehneet ja hänet silmukan suulle saattaneet. Ja hän kertoikin ne leikkisästi, keveästi, ikäänkuin tuo kaikki ei olisi enää häntä koskenutkaan…
Vilppu kertoi Saimaan suuret selät poikki hiihdettyään avoveteen asti keväällä Viipurissa virnailleensa, — vähän oli työtä, vähän palkkaa! Mutta heti ensi sulalla rupesi hän soutumieheksi muutamaan karjalaiseen lastivenheeseen, joka saksain tavaroita Viipurista kuljetti sisäjokia myöten, Juustilan ja Yläveden väylää pitkin Tiurinlinnaan ja Käkisalmeen ja siitä aina edelleen Laatokan yli Syvärinjoelle ja Ilmajärvelle sekä Suureen Novgorodiin asti. Puolelle kesää oli hän ollut tällä monivaiheisella retkellä, jossa hauska oli ollut ja hyvä oli ollut ansio, eikä hän tästä ammatista aikonutkaan heti erota. Mutta kun hän sieltä turkislastilla oli taas kesällä palaamassa Käkisalmen kautta Viipuriin, uutta saksain varastoa Itämaille hakemaan, niin hän eräänä sunnuntaina joutui Jääsken kirkolle ja tarttuikin sinne.
— Mitä sinä siellä? kysyi Lauri, joka jo matkansa varrella ennen muisti tuon pitäjän nimen kuulleensa.
— No siellä olivat asiat taas sellaiset, että ne minut viipymään viehättivät. Siellä oli rahvas kirkkomäellä koolla, kovin kiihtyneessä mielentilassa näkyivät olevan pitkähihaiset karjalaiset, kirjamiestä kyselivät. Heitä kuohuttivat ne uudet ja moninkertaiset verot, joita heiltä Viipurin linnanherra kiskotti, — kahdet kesäverot se oli jo ottanut samana kesänä ja miehiltä oli loppunut luonto. Minä kuuntelin niitä heidän valituksiaan ja jopa heille kirjamieheksi rupesinkin. Sillä synkkää oli se komento, jonka alle he olivat joutuneet, — jos olivat julmat Hannu-herran voudit Hämeessä, niin vielä sydämettömämmin liikkuivat Kristerin verohuovit Karjalassa … itse näin, kuinka he lehmän laitumelta iskivät ja aitasta kantoivat pois naisten pyhähameetkin.
— Sinä kirjoitit siis heidän valituskirjansa, ja siitä Krister-äijä suuttui? kyseli Lauri malttamattomana.
— Suuttui siitä, että valitettiin hänestä kuninkaalle Ruotsiin, — suuttui ja lähetti taas uudet verottajat talonpoikain taloihin. Silloin minä sanoin Jääsken miehille: Tätä menoa ei meidän puolessa kärsitty, siellä käytiin kengittämään keihäitä.
— Niin, taisitpa sanoa vielä vähän muutakin, — ja jääskeläiset tottelivat neuvojasi?
— Minua kesäkauden kestinään pitivät, ja kävin minä sieltä päin nostattamassa aseisiin naapuripitäjäinkin miehiä. Eikä verohuoveilla ollut sinne viikkokausiin asiaa, verissä päin sieltä palasivat ne, jotka pakoon pääsivät. Mutta nyt syyspuoleen tuli linnanherra itse sinne koko huovijoukkoineen kysymään, mihin hänen veronsa ja verottajansa ovat joutuneet. Vakava tuuma miesten kesken oli ollut lähteä tuurin ja keihäin herrain väkeä vastaan ja pienellä miesjoukolla heitä siis odottelin. Mutta kun metsästä välähtivät huovien haarniskat, niin jopa suli pehmeäksi luonto Karjalan miehiltä… Kävivät herralle polvea notkistamaan ja itkivät: "Tuo Hämeen mieshän se meitä usutti, hän se valituskirjatkin laati…"
— Olihan se vähän samanlaista jo Vesilahdella!
— Mutta Jääskessä he minut suoraan päänsä päästimeksi linnankarhulle luovuttivat, ja Krister-äijä oli niin äkäinen, että siinä paikassa oli minulta miekallaan pääkallon halkaista. Ja huovihevosen jäljestä sain kytkyessä juosta Viipuriin asti, — henki oli mennä siinäkin kyydissä, ennenkuin toisyönä linnaan ehdittiin.
Tästä taas Lauri vilkastui ja kysyi:
— Onko linnanherra siis jo palannut?
— On, osan väkeään hän vain jätti Karjalan miehiä masentamaan ja uutta rangaistusveroa ottamaan. Minut tuotiin linnaan hirtettäväksi … jo näytettiin minulle sen ilon paikkakin, odotettiin vain paria karjalaista tovereikseni. Siksi aikaa oli minut tietysti tyrmään pistettävä. Mutta siinä veroinnossaan olivat linnan heitukat sysänneet verotavaroita siihenkin hinkaloon, jossa minua oli säilytettävä, ja ne oli ensiksi siirrettävä muualle.
— Ja sitä et sinä ruvennut odottamaan?
— En kauan. Kädet minulla olivat tiukkaan sidotut, mutta jalat olivat vapaat. Kun niin seisoin holviaukon suulla, huovien ympärilläni touhutessa, katselin kupeilleni… Muurin reunalle ei ollut kovin pitkä harppaus, sen päälle jaksoin loikata, ja muurin alla, huimaavan syvällä, tiesin rannan ja vesirajan olevan. Yksipä on, kuolenko köyteen vai rantakiviin, ajattelin itsekseni, hyppäsin muurin laelle, juoksin sen yli ja viskausin päistikkaa pimeään syvänteeseen… Kiire jo olikin, huovi oli perässäni muurille loikannut ja tapaili sitä kahlenuoraa, joka sidotuista käsistäni roikkui.
— Etkä iskenyt päätäsi mäsäksi?
— Sitä itsekin ihmettelin … sattui siihen kohtaan syvä vesi. Siellä pimeässä aallokossa kuppelehdin kädet köysissä … mutta tuokion kuluttua tunsin ajauneeni muurin juurelle kivikkoon. Siinä makasin ja kihnutin terävään kivensärmään köyttä poikki, sillaikaa kuin huovit ylempänä muurilla hoilasivat ja toisilleen minun jo hukkuneen vakuuttivat. Mutta kun käteni olivat irti, uin siikana salmen yli kaupungin rantaan ja pakenin Mustain veljien luostariin, jonka raskasta portinläppää kolkutin väsyneenä ja märkänä.
— Mutta sinne päästyäsihän olit turvassa!
— Siinä luulossa minäkin siellä levolle kävin, — mutta mitä vielä! Vihainen linnanherra kuuli heti aamulla minun luostariin paenneen, kutsui mustain päämiehen puheilleen ja uhkauksilla oli hän vaatinut vanhaa munkkia luovuttamaan minut pois luostarinsa turvasta, — niin sydämikkö on äijä! Kovin kuului päämunkki sitä vaatimusta vastustelleen, luostareissa kun pitäisi vainotuillakin tyyssija olla, mutta taipua hänen oli täytynyt.
Vilppu hymähti katkerasti, muistellen, kuinka hän siellä nukkui kuin pyhimys vahvassa turvassa, ja sillävälin oli sopimus tehty siitä, että hänet seuraavana aamuna luostarista linnaan luovutetaan, — ritari oli siinä kirkkoakin mahtavampi! Mutta taas hän hilpeästi jatkoi kertomustaan:
— Onni on, että nuo joutilaspäiväiset munkit ovat löyhäsuisia lärppiä. Kun päivällä heräsin, juorusi yksi heistä heti minulle koko jutun. Siinä siis pelastukseni! ajattelin, nyt ei Krister-herra kaulani venytystä enää toistaiseksi lykännekään! Hän oli jo pannut huovinsa luostarinportille minua vartioimaan, — siellä kai ne seisovat vieläkin sateessa, sääli miehiä! Mutta minä kävin sairaaksi.
— Tosissasiko?
— Tosissanikin, luitani vilusti, pyysin rohtoa ja nukuin. Mutta nukuin vain sen verran, että näin jo munkkien levolle lähtevän, — en tiedä, tokko he vahtivatkaan minua niin ylen tarkasti. Siinä rakennetaan nyt, kuten lienet nähnyt, uutta kivistä taloa vanhan puuluostarin viereen, ja minut oli pistetty kiviseen koppiin. Niihin tehdään ikkunatkin … se oli kyllä kapea rako vain siinä minun kopissani, mutta leveäkös minä olen mieskään, varsinkaan näin syömättömänä. Ryömin telineille, sieltä pudottausin Hepolan talon katolle, joka on luostarinmuurin vieressä, — portilla vahtivat huovit eivät tietenkään sinne sateiselle taivaalle tähystelleet…
Vilppu vaikeni ja jopa siitä Lauri ymmärsikin, miksi seikkailijalla oli sellainen hätä käpälämäkeen ollut. Mutta tuokion kuluttua heläytti Vilppu niin iloisen naurun, että se kajahti kuin vesihiisien joi'unta pimeillä selillä.
— Mitäs naurat? kysyi Lauri kummissaan.
— Sitä melua, joka nyt aamulla syntyy Mustassaluostarissa, kun minua ruvetaan hakemaan ja huutamaan, kun linnan huovit koviksi käyvät ja kiroilevat hurskaille miehille, — sen melun jo arvaan! Varo sinä vain, Lauri, että et joudu siihen sekaantumaan etkä vastaamaan öisestä soudustasi!
— Kukapa minut täällä tuntee ja soutuni tietää!
— Hyvä olisi. Mutta siirrypäs airoihin sinä, nyt minulta tuntuu jo eväs paremmin luistavan kuin äsken Kaaperin tuvassa.
Ääneti soutivat nyt toverukset tuokion pimeää selkää. Sitten rupesi Vilppu vuorostaan suupalojensa lomaan kyselemään Laurin matkoja ja hämäläisten eräasian enteitä. Hän kertoi Sysikorvesta paetessaan viipyneensä muutamia päiviä Suur-Savon kylillä ja siellä savolaisia puhutelleensa, — eivät he olleet häntä kalajärviltä tunteneet, vaan auliisti olivat hänelle avun ja evään antaneet, kun kuulivat miehen ruunun huoveja pakenevan. Ne ovat tuuman miehiä Savon miehetkin, kun heidän kanssaan noinikään sovinnossa juttelee, selitti Vilppu, — ei uskoisi heitä samoiksi tappelijoiksi, kuin ovat kalajärvillä.
— Eikö sinua siellä kukaan tuntenut? kysyi Lauri hiukan aralla ja epävarmalla äänellä.
Sen arkuuden Vilppu heti oivalsi … vieläpähän on miehellä se kallioniemen impitarina muistissaan, — ja hymähtäen hän vastasi:
— Tunsi yksi, — hänelle sinulta viestit vein, vaikket noita muistanut mukaani pannakaan. Ja hyvämuistiseen mieleen ne tuntuivat siellä joutuvan. Ei ole Tarvaisen tytär vielä sulhasiin suostunut, mutta pidä kiirettä, Lauri, jos häntä omaksesi mielit, pian se voidaan sieltä siepatakin.
— Puhuiko hän sellaista sinulle? kysyi Lauri vilkastuen.
— Eiväthän ne miehettömiksi heittäydy isojen talojen koreat kassapäät. Mutta jotain se puhuikin, kun hänelle kerroin sinun muiden erämiesten kanssa nyt rajankäyntiä ja rauhaa puuhaavan.
— No mitä virkkoi?
— Kun tullee rauhan miehenä, sanoi, niin voin hänelle saunan lämmittää — mutta tulkoon ajoissa! Eikä se ollut leikkiäkään kaikki, sen näin.
Lauri souti nyt sanaa puhumatta, hänen mietteensä olivat yhtäkkiä ruvenneet kulkemaan omia uriaan, jotka jo olivat kaukana hänen levottoman toverinsa seikkailuista. Mutta Vilppu tarkkasi sillä välin tyystin tyyntyvää selkää, jonka pimeästä, sateen vähän tauottua, hämärät rannat vähitellen rupesivat häämöttämään. Hän oli näkevinään jotakin korkeaa siellä sivulla keulan edessä ja kääntäen venheen sitä kohti virkkoi hän yhtäkkiä vilkkaasti:
— Onkohan se tuo, se sinun rääveliläinen laivasi? Tuolta kuultavat mastot taivasta vastaan.
Siinä se oli, vaikka Laurin silmän oli sitä vaikeampi erottaa kuin Vilpun, joka ennenkin oli meren aavoja tottunut tarkkaamaan. Ja laivaa kohden kulki nyt venhe hyvää vauhtia.
— Aiotko herättää laivamiehet? kyseli Lauri, kun lähestyttiin tummaa alusta.
— Eikä hiidessä, — me liikumme pehmeästi kuin peltohiiret, emme herätä ketään. Kas näin! — sano Ennille terveiset, että mies on tallessa!
Venhe laski laivan luo, ja Vilppu huopasi sen keulan viereen, kopeloi siinä hetkisen, löysi ankkurivitjan ja kiipesi sitä myöten kuin vanha laivuri ainakin pimeälle kannelle. Lauri, joka airoissa istui, näki hänen sieltä vain kättä hyvästiksi viittovan, ja sitten hävisi hiipivä hahmo, ikäänkuin hupeni sen mustan rungon sisään.
— Taisipa mies ruumaan pudottautua, tuumi Lauri, laivasta poispäin soutaen —, jokohan nahkansa pelasti taaskin veitikka!
Mutta itsellään oli hänellä nyt kova työpaikka edessä kiskoessaan yksin voimainsa takaa venhettään vastalaitaiseen, joutuakseen ennen päivännousua kaupunkiin takaisin. Mutta siinä kiskoessaan ei hän noita ponnistuksiaan muistamaan joutanut. Vilppu oli kirjavia juttujaan kertoessaan hipaissut hänen mieleensä jo puoleksi maatuneita muistoja, jotka nyt taas kirkkaiksi välähtivät ja jotka syyssateessakin hänen verensä kuumenemaan saivat. Ja hän loi siinä nyt eteensä kirkkaita tulevaisuuden kuvia, miten hän pian, ruunun miesten avulla selvitettyään Lapinkorven riidat, solmii sovun vanhojen vihaheimojen välille, miten hän eräänä päivänä saapuu savolaisten vieraiksi, astuu Tarvaisen taloon, eteiseen keihäänsä jättää, ja virkkaa: "No nyt tulen rauhan miehenä rauhan miesten luo"… Mutta rannassa lämpiää silloin tuttu sauna, ja vastaksia taittaa lehdosta tuttava käsi…
Ne kiertelivät edestakaisin, nuo mieluisat mielikuvat, karkasivat virvatulina ja palasivat taas. Eikä Lauri niissä mietteissä soutaessaan huomannutkaan, kuinka vähitellen yön pimeä vesiltä väistyi ja hallavana valkeni pilvinen taivas, — siinä oli pian kaupunki hänen edessään, ja aamu oli jo alkanut, kun hän venheensä aittarantaan laski. Silloin hän harkitsi parhaaksi olla yrittämättäkään enää muurin ylitse pihaan ja tupaan, jossa kai jo väki oli liikkeellä. Sen sijaan hän haki aitan kupeelta onkensa, jolla hän joutopäivinään oli rannasta särkiä narraillut, ja rupesi ongelle, ikäänkuin sitä varten olisikin aikaisiin tuvasta noussut. Tuuli hajoitteli juuri harmaita pilviä ja päästi päivänkin pilkistämään märkään luontoon, ja särjet söivät nälkäisinä, joten niitä oli ilo rannalle nykkiä. Mutta niitä nykkiessään silmäili Lauri usein selän taakse, jossa juuri rääveliläiseen laivaan märkiä purjeita nostettiin, — nyt se pyyhkäisikin jo salmen lävitse aukealle merelle päin!
Vahingoniloa tunsi onkimies mielessään, kun hän vähän myöhemmin kuuli kavionkapsetta muurin kupeiselta tieltä ja näki huoviparven linnasta päin karauttavan. Niillä on jo tieto luostarivangin karkaamisesta … päätteli Lauri itsekseen … kas noin, hätäpä tuntuu olevan hakijoilla… Yksi huoveista ajoi Laurinkin luo rantaan kysyen, eikö ollut hän nähnyt luostarista päin pakenevaa miestä.
— Mistä minä … tässä olen hetken vain särkiä aamusyönniltä nykkinyt.
Kyselijä oli tyytymätön ja kiukkuaan purkaen rupesi hän Laurille tiukkaamaan:
— Mikä teidät tietää … yön olet sateessa ollut, näet, mekkosi on märkä, vaikka lienet sinä karkurin pakoon auttanut.
Jopa läplätti vähän Laurin sydän, mutta silmiään siimasta kääntämättä hän vastasi:
— Vähän satoi vielä kun Kaaperin tuvasta rantaan tulin, — ketä te sitten haette?
Kiire ajoi huovin edelleen ratsastamaan, mutta vähän epäillen hän vielä taakseenkin Lauria katseli. Mutta aivan levollinen ei ollut enää Laurinkaan mieli, ja tuokion kuluttua hän jo saaliineen astui tupaan ja rupesi siellä liedellä kalakeittoa murkinakseen keittämään. Ei näkynyt Sipiäkään, kaupungille kuului menneen. Syötyään lähti Laurikin taas jaloittelemaan, katselemaan, mitä sinne kaupungille nyt oikein kuului.
Raatihuoneentorilla seisoskeli harvinaisen sakea miesjoukko keskustellen siitä viimeöisestä tapauksesta, joka uhkasi turmiota koko kaupungille. Krister-herra kuului näet heti aamulla äissään uhanneen, että ellei pakolaista kiinni saada, niin hän kiskoo kovan sakkoveron porvareiltakin, joita hän kapinanjohtajan auttajiksi epäili. Siellä sisällä raatihuoneessa kuuluivat nyt pormestarit ja raatiherrat siitä huolestuneina neuvottelevan ja kirjuri luki juuri portailta julistusta, että karkuri on kiinni otettava, missä vain tavataan, ja auttaja myös, jos sellaista on.
— Minkähän nuo tuolle tekisivät, jos kiinni saisivat, kysäisi Lauri vieressään seisovalta sepältä.
— Nahan nylkisivät ja hirressä kuivaisivat…
Puistattipa vähän korven poikaa, kun hän tuota kuria ajatteli, ja hän jo melkein säpsähti, kun hetken kuluttua joku häntä kylkeen töyttäsi. Se oli toki vain Suopelto, joka aamukauden sanoi Lauria kaupungilta hakeneensa.
— Etkö ole kuullut, että linnanherra jo on palannut retkeltään. Meidän on aika joutua asiaamme ajamaan, että sitten jo pääsemme taipaleellekin.
Lauri olisi ehkä vielä antanut suuttuneen linnanherran jonkun päivän rauhoittua, mutta eipä huolinut hän ruveta Sipille epäilyksiään kertomaan, virkahti vain:
— Vai jo on palannut herra. No, mennään siis linnaan.