XII. KRISTER NIILONPOIKA VAASA.
Paksuun villavaippaan kääriytyneenä istui tervaksista roimuavan pystytulen ääressä Viipurin linnan vaakunasalissa linnanherra Krister Niilonpoika Vaasa, potkiskellen aina väliin raskaalla hirvennahkasaappaallaan halkoja edemmäs takkaan, niin että kannus joka kerralta vihaisesti kilahti. Hän istui syvällä nahkaisilla reunustetussa nojatuolissaan ja syviin tyytymättömyyden mietteisiin vaipuneena. Hänen kuivanluisevilla kasvoillaan ei ilmettä liikahtanut; hänen pienet, vaalearipsiset silmänsä olivat puoliummessa, ja joskus vain hän kädellään harasi harvaa, harmajaa tukkaansa. Herra oli viluinen nyt pitkän syysratsastuksensa jälkeen, ja siksi oli hän noin villaisiin kääriytynyt; mutta lämmintä hän yleensäkin rakasti, hirsituli paloi hänen takassaan miltei yhtämittaa talvet ja kesät, ja sen ääressä hän enimmäkseen murjotti kotosalla ollessaan.
Loitompana pöydän luona, ikäänkuin liikaa kuumuutta paenneena, istui Viipurin linnanvouti, Björn Degen, Kristerin vanha asetoveri ja uskottu mies, tyyni ja tasainen herra. Äsken oli Krister-herra maininnut häntä aasiksi ja käskenyt hänen mennä hiiteen, mutta Björn odotti lähempiä ohjeita. Hän sai näet aina vastaanottaa tuittuisen isäntänsä tiheäin suuttumusten ensi puuskat, mutta hän oli niihin jo tottunut eikä niitä enää säikähtänyt. Hänen kanssaan kahden kesken oli Krister-herralla tapana istuskella pitkät illat shakkilaudan ääressä, — he nököttivät siten ääneti nenät vastakkain ja siirsivät kumpikin nappulan tunnissa, miettien taas toisen tunnin uutta siirtoa. Mutta jos onni lopulta oli voudille suosiollinen ja hän herrastaan matin teki, niin silloin saattoi Krister polkien ja karjuen ajaa ystävänsä ulos, ikipäiviksi pois koko linnasta! — komentaakseen hänet seuraavassa tuokiossa takaisin sisälle uutta ottelua koettamaan. Siihen oli Björn-herra tottunut. Ja tottunut hän oli siihenkin, että hänen kiivasverinen isäntänsä, kiukustuneena jostakin vastoinkäymisestä, ajoi ensimmäiset, pahimmat vihansa häneen, kunnes sai oikean asianomaisen höyhentääkseen. Harvoin oli linnanvouti kuitenkaan sellaista ryöppyä niskaansa saanut kuin juuri tänä aamuna, jolloin tieto tuli kapinanjohtajan paosta mustain veljien luostarista, — sitä kiukkua oli kestänyt kauan.
Mutta Björn Degen ei ollut sen alle luhistunut, ja varsin rauhallisena hän nytkin, herransa taas hetkisen äänettömänä lepäillessä takan ääressä, istui häneen selin, katsellen peräseinän vaakunakoristeita ja odotellen uutta ryöppyä. Se vaakunasali oli suuri, holvattu huone Olavintornin keskiosassa, harmaja, iloton ja hämärä. Kivisiä seiniä peittivät siellä täällä karhuntaljat ja villaiset loimet, joita öisin peittoina käytettiin, mutta peräseinällä, uunia vastapäätä, oli Vaasan-suvun kookas, komea vaakunakilpi, raudoitetusta tammesta rakennettu. Ja sen toisella puolella riippui Kristerin teräksinen haarniskapuku ja vaskinen kypärä, mutta toisella puolella pitkä, kullalla kirjailtu ja nahoilla reunustettu vaippa, jossa uumenien kohdalla oli leveä vyö, jonka soljesta jalokivi hohti. Se oli Kristerin drotsettiviitta, hänen juhlapukunsa niiltä suuruuden ajoilta, jolloin hän oli Tukholman linnassa maan ylimpiä hallitusmiehiä, — se kirottu "hanhenpoika" vain aina häntä ylempänä.
Degen-herra katseli, kuinka vyösoljen jalokivi takkatulen lieskasta säteili, ja hän ihmetteli, kauanko isäntä nyt malttoi noin ääneti istua. Hänen luonaan oli näet äsken käynyt mustainveljien luostarin priori, jota hiljaista hengenmiestä linnanherra oli ankarasti sättinyt siitä, että tämä luostaristaan oli laskenut vapaaksi linnasta karanneen vangin, jota Krister oli käskenyt tarkasti vartioida. Tuon ärsyttävän tapauksen seutuvilla ne takan ääressä istuvan vanhuksen vihaiset mietteet vieläkin liikkuivat, sen vouti hyvin oivalsi, ja aivan oikein, jopa äijä sieltä hetken kuluttua taas ärähtikin:
— Degen, laadi kirjallinen julistus siitä, mitä äsken jo suusanallisesti ilmoitin herrankoirain kavalalle preesekselle.
— Mitenkä siis?
— Niin, että minä peruutan luostarilta ne niityt ja maatilat, jotka olen sille lahjoittanut, peruutan rangaistukseksi siitä, että priori on vastoin lupaustaan tahallaan laskenut vapaaksi vaarallisen kapinamiehen…
— Tahallaan, — mutta jos hän valittaa päällikölleen? — sellaisen epäilyksen julkilausui Degen.
— Valittakoon vaikka paaville! Jos hänellä onkin oikeus pakolaista suojella, niin ei ole oikeutta laskea menemään. Ja lisää vielä: esivallalle petollisessa tarkoituksessa! — Ukko liikahteli jo uudelleen ärtyen villaistensa sisällä ja jatkoi: — Huolimattomille vartioille annetaan kullekin kaksikymmentä paria raippoja, ja katso, että he ne rehellisesti saavat!
Sisään huoneeseen astui nyt keski-ikäinen mies, ritaripuvussa, mutta hanhensulka kädessään. Hän oli ryhdiltään ja vähän kumaralta varreltaan melkoisesti Kristerin näköinen, ja siltä näytti, että hänen silmissäänkin pälyi linnanherran synkkää katsetta. Se olikin linnanherran vanhempi elossa oleva poika, Niilo Kristerinpoika, joka isänsä komennon alla otti osaa linnan ja läänin hoitoon, mutta josta isän ankara kuri oli itsenäisyyden vähiin kuivetuttanut. Niilo-ritari oli nyt linnan asesalissa ollut puhuttelemassa erinäisiä linnanherran puheille tulleita asiamiehiä, joita Kristerin matkoilla-olon aikana olikin kertynyt koko joukko, ja hän kertoi nyt isälleen, mitä asioita niillä milläkin oli.
Siellä oli pari lyypekkiläistä kauppiasta, joiden lastialukset Hansa-liiton vartiolaivat olivat saaneet kiinni Suomenlahdella ja ottaneet takavarikkoon, koska laiva oli kuljettanut Viipurin kautta tuodun luvattoman kauppalastin Novgorodista. Nyt he pyrkivät Krister-herran miehiksi ja palvelijoiksi, saadakseen sillä nimellä häneltä suojeluskirjan, jonka avulla riitelisivät lastinsa takaisin. Viipurin linnanherran alustalaisten laivoja ei näet uskaltanut Hansa-liittokaan takavarikossa pitää. Sellainen temppu oli hyvin tavallinen, ja siihen kauppaan oli ahnas Krister-herra varsin hanakka, mutta runsaat hyvittäjäiset hän siitä hätääntyneiltä vaati.
— Puolen lastin hinta meille, sehän on vanha taksa, — niin hän nytkin pojalleen neuvoi.
Sitten siellä oli Viipurin pormestari ja kaksi raatimiestä pyrkimässä Krister-herran puheille ja Niilo-ritari kysyi, saisiko heidät laskea sisään. He olivat tulleet sen viimeöisen tapauksen johdosta selittämään, että Viipurin porvaristo oli siihen aivan viaton, ja pyytämään, että porvareita ei tämän asian vuoksi toki rangaistaisi.
— Ei, heitä en nyt ota puheilleni, murisi vanha herra takkatulensa äärestä, — olkoot vielä toistaiseksi tarpeellisessa pelossa, se heille hyvää tekee. Kutsun heidät jonkun päivän perästä puheilleni ja ilmoitan samalla, paljonko heidän nyt on hankittava viljaa ja suoloja linnaan, — niitä tarvitaan täällä tänä talvena tavallista runsaammin.
Viipurin pormestarina oli Antti Degen, Björnin veli, ja tuntuipa tämä tyly vastaus vanhasta voudista sangen nöyryyttävältä, mutta hän oli tottunut ääneti nielemään pahemmatkin nöyryytykset.
Vielä oli, kertoi ritari, asesalissa odottamassa rääveliläinen rihkamasaksa, joka oli tavattu maaseudulla kaupustelemassa ja tuotu linnaan tuomittavaksi. Hänen maksettavakseen määräsi Krister kohtuullisen sakon, — mies voi kiittää suojeluspyhimystään, kun sillä nahkansa ostaa! — Ja lopuksi oli siellä vain pari hämäläistä talonpoikaa, jotka sanovat jo kauan Viipurissa odottaneensa.
— Hämäläistä, sanot, mitä ne meihin kuuluvat? ärähti Krister äkeissään, mutta samalla vähän hämmästyneeksi ja uteliaaksi käyneenä.
Ja kun ritari kertoi heidän tulleen puhumaan jostakin rajankäynnistä ja viimeksi Turusta saapuvan, heristi vanhus yhä tarkempaan korviaan, vainuten heti jotakin juonta näiden outojen kaukamatkaisten asiasta. Hän käski ovella seisovan heitukan saattaa hämäläiset eteensä. Kotvan olivatkin jo Sipi ja Lauri odottaneet linnan kolkosti kumajavassa etuhuoneessa, asesalissa, jonka kivipermannolla kannusniekat ratsumiehet ja sarkapukuiset jousimiehet kolisten kävelivät ja jonka mustuneilla seinillä pitkistä puunauloista ja monihaaraisista hirvensarvista riippui rautaselkäisiä jousia ja pitkävartisia tapparoita. Niiden välissä oli vanhoja ruostuneita kilpiä ja särkyneitä vaskikoristeita, osoittaen, että oli siinä suuressa asesalissa ennen ollut enemmänkin loistoa, — nyt vallitsi siellä harmaja vakavuus ja painostava kolkkous. Sieltä kutsuttiin nyt yhtäkkiä Hämeen miehet sisälle ankaraksi kuvatun linnanherran eteen, joka puolittain selin oveen istui eikä sanaakaan vieraille tervehdykseksi lausunut. Värähtipä senvuoksi Sipinkin ääni nyt vähän pahemmin kuin Turussa, kun hän tälle jurottajalle kävi talonpoikain takamaajuttuja selittämään ja valittamaan Savon-puolisten väkivallantöistä.
Nuo valitukset ja talonpoikain vaatimus, että Kristerin olisi ryhdyttävä suojelemaan hämäläisten oikeuksia, ne suututtivat nähtävästi alunpitäen entisestään ärtyisellä päällä olevan vanhuksen, sillä jo Sipin puhuessa viskeli hän villaisiaan vähemmäksi päältään ja niiden alta ilmestyi pieni äijä, jonka eleet olivat kiukkuiset ja terävät. Vielä ei ollut Sipi sanottavaansa lopettanut, kun Krister kääntyi oveen päin nojatuolissaan ja iski katseensa talonpoikiin, virkkaen:
— Mikä tuhma bundte geschihte teillä on juteltavananne! Sano lyhyesti: kuka olet ja kuka sinut tänne lähetti?
Sen hän lausui huonolla suomenkielellä, sillä Krister Niilonpoika Vaasa ei ollut pitkän oleskelunsa aikana Viipurissa kansan kieltä edes auttavasti oppinut ja hän sekoitti aina puheeseensa viipurilaiseen malliin kaikki ne kolme kieltä, ruotsin, saksan ja suomen, joita siellä rinnakkain viljeltiin. Hämmästynyt talonpoika, joka luuli kylläkin selvästi puhuneensa, ojensi Kristerille valituskirjansa, ilmoittaen, että he olivat Hämeen talonpoikain asialla.
Mutta Krister-herra ei välittänytkään heidän asiastaan tarkempaa selkoa ottaa. Hän rupesi puhumaan:
— Te talonpojat olette kaikki yhtä uppiniskaista joukkoa, das ist dasselbe, oletteko hämäläisiä vaiko karjalaisia. Ette tahdo verojanne maksaa, vaan tappelette milloin ruunua vastaan, milloin keskenänne, ja sitten te tulette valittamaan, — minä olen jo kyllästynyt tähän katzenjammeriin!
Sipi luuli ukon sittenkin ymmärtäneen heidän asiansa väärin ja virkkoi:
— Emmehän nyt veroista valita, emme pyydä muuta, kuin että saisimme saloillamme rauhassa elinkeinoamme harjoittaa ja että takamaiden rajat selviksi määrättäisiin.
— Hä — kivahti ukko — pitäisikö minun tästä lähteä teidän sumpmarkeille rajoja käymään sen vuoksi, että ette voi siellä sovinnossa elää! Ja mitä rajoja siellä tarvitaan! Erämaat ovat ruunun omia, kiittäkää onneanne, että saatte siellä kalastella, te niinkuin savolaisetkin. Jos ette osaa siellä siivolla liikkua, niin tapelkaa, ryöstäkää ja polttakaa, se on, djeflar i mej, yhdentekevää meille!
Hän kääntyi jo selin Hämeen miehiin, ikäänkuin siten heille ilmoittaakseen, että sillä vastauksella heidän on lähdettävä. Mutta pitkän matkan kulkeneet miehet, jotka niin kauan olivat odottaneet pääsöä linnanherran puheille, eivät niin vähään tyytyneet. Sipi virkkoi rauhallisesti:
— Savolaiset, jotka ovat maillemme hyökänneet, kuuluvat tähän käskynhaltijakuntaan, siksi odotamme täältä apua.
— Hä, odotatte, napisette… Kyllä minä teille avun tiedän!
Näin puhuen viittasi Krister-herra ovella seisovalle heitukalleen, että tämä ajaisi talonpojat ulos. Mutta keihäsniekka ei ollut vielä ehtinyt liikahtaakaan, kun jo Lauri, joka oli ääneti kuunnellut linnanherran vihoja, astui askeleen eteenpäin ja kuumenneena virkkoi:
— Jos ei täältä raja-asiaamme apua tule, niin tulee sitä toisaalta.
Silloin pyörähti Krister-äijä kuin neulan pistämänä ympäri, keikahti kuin kärppä Laurin eteen ja tiuski hänen nenänsä alla:
— Mitä mukisee der Bube? Mistä muualta se apu tulee, vastaa! Hä?
Lauri totteli käskyä ja vastasi rohkeasti:
— Kaarlo-herralta Turusta. Hän ymmärtää talonpoikainkin tarpeet, ja häneen me luotamme.
Uhkaavasti leimahtivat silloin Krister-herran pienet, vilkkaat silmät, ja käheänä hän sähähti:
— Vai Kaarlo-herran luo aiotte mennä, vai hän suosii talonpoikia, — kyllä tunnen sen kapinavirren! Entäpä jos minä pidän huolen, että ette sinne menekään!
Hänen äänensä vapisi kiukkua, hän ärtyi yhä enemmän, ja sulina tulivat jo hänen suustaan puhtaat suomalaiset sanat, kun hän jatkoi:
— Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen asioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?
Sipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta hän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän vihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:
— Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva henki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te juoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette verotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä vehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki Torkkelin vanhassa linnassa, — niissä saatte miettiä, miten Kaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!
Mutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille
Turun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:
— Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran suojeluksessa.
Mutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se päinvastoin häntä vieläkin ärsytti.
— Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä nimellä linnaani tunkeutuneen.
Ja taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:
— Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän herransa on tästä maasta ajettu.
Ukon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari astunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen nuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa oleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi:
— Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?
— Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka eilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, — tuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään, ja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen kapinamies!
Nuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin melkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä huolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta Krister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo ylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen käheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.
Mutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara yskänkohtaus, — hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se kohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan, mutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot sinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut hänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu suuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava saapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia veriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan. Niin he nytkin tekivät.
Ja koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen henkäys, — ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin saatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava painajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken naurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön. Nyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! — niin kulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.
Siellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan sänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien patjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma, että se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt kuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja mielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä muistoissaan hautoi.
Ensin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli häntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin niistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä taas oli — marskin käynnin jälkeen — asettunut uudelle kannalle hänen viipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo keväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja joskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt pitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin ärsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka jalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen veriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain omansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka, koettakoonpa täällä komennella! — olisi sen asiamies kumminkin pitänyt salpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän toki vastauksenkin saanut: "Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei Kaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni autuuden", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle Tavastille hänet linnastaan lähettäessään.
Näiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan kaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän vainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt kaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle, Krister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen katkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei siis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, — johan sitä vähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!
Mutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies malttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä levottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja linnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella äänellä, käskyjään:
— Degen, puhui hän, — vie sana veljellesi, pormestarille, että suolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain talvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei "hanhenpoika" yritä lentää tänne jo talvikelillä, — kun hän minun kutsuni kuulee!
Mutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan Kristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen ja kuiskasi:
— Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat Antti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia, joilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien yli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista kirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana hyvä kapine.
— Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?
— Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et lähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota putkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä lähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on Viipuria lähellekään ehtinyt.
Nuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta linnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat ihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita uuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää hänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja tyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion kuluttua:
— Mihin luulette "Filpuksen" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja maakylät olen tarkoin haettanut? — Ja kun pojat eivät osanneet siitä mitään arvella, jatkoi vanhus: — Hän on ehkä paennut merelle päin, johonkin laivaan… Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin porvareille, että jos sellainen "Filpus" sinne ilmestyy, niin on hän pantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, — kuule, ovatko hämäläiset varmassa tallessa?
— Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?
— Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse … ja suoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa… He ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille, kumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!
Niin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja kaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se yksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, — viha tuota Suomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.
Mutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen rauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät tuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut vastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan pohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, — Lauri arvasi heti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli tyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun soutajan talvisuojaksi kääntänyt.
Siellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen, sovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä oli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen kääntyivät, ja sen vuoksi — tyrmään! Synkkänä hän puhui:
— Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin kurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä hyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme Lapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä tällaiseen lokeroon!
Sipi potkaisi raudoitettua ovea, — se ei hievahtanutkaan, — vankoilla lukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona ja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.
— Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat asiamiehet.
Niin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti viskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät linnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa, jotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin ajanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään herrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan perintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan hämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se ollut häntä taipaleelle lykännyt, — sen hän nyt siinä hiljaisissa käräjissään myönsi —, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei… Toinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen sydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli muistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan rauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin… Vielä aamulla oli se unelma häntä lämmittänyt…
— Tähän taisi päättyä unelma, — niin hän nyt huoahti, — tässä on nyt niiden retkien tulos!
Ja Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan potki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet häntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen pientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, — hänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.