Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIII. JUMALAN TUOMIO.

Meni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet, panipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät muurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja valaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa polkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan rintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat saapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja yksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta heidän helakoita joululaulujaan.

Siellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä he tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet yhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt tallentaa tarkoin marskin miehet.

Mutta eräänä päivänä heti joulun jäljestä leväytti se vartiahuovi, joka heille oli ruokaa tuonut ja joskus halkojakin tyrmän lämmittämiseksi, oven auki ja käski miehet ulos, — työhön! Niin oli linnanherra nyt käskenyt; kaikki väki, mitä linnassa oli, yksin naiset ja vangitkin, piti komennettaman työhön, jäitä sahaamaan ja uusia rintavarustuksia rakentamaan. Kaupunkilaiset olivat saaneet käskyn lujittaa kaupunkia kiertävän muurin, ja salmen vastapäisellekin rannalle, missä oli linnan latokartano, oli ruvettu varustuksia rakentamaan. Linnanherra, joka syystalven oli murjottanut takkatulensa ääressä kuin karhu pesässään, oli taas ponnahtanut tuhattulimmaiseen toimintaan ja pannut koko linnansa liehumaan.

Tyrmässä istuneille vangeille oli tämä työkäsky mieluinen vaihtelu, he vain ihmeissään vartialtaan kyselivät, mistä tämä yhtäkkinen muutos nyt johtui. Eikä ollut vartiakaan salaperäinen kertomaan sitä vähää, minkä hän tiesi. Airut oli äsken tuonut linnaan useita kirjeitä, ja niistä tämä hälinä johtui, — linnanherra oli niistä suuttunut niin, että oli ollut silmät repiä viattomalta viestintuojalta. Ja nyt linnassa kerrottiin, että kuningas oli tainnut sittenkin lopullisesti määrätä tämän Viipurin linnan marski Kaarlo Knuutinpojalle. Tämä oli viime syksynä saapunut suurella laivastollaan Tukholman linnan alle, ja siitä olivat herrat siellä niin säikähtäneet, että olivat tinkimättä suostuneet marskin kaikkiin vaatimuksiin.

— Sen laivaston me syyskesällä lähtevän näimme, kehui Lauri innoissaan. — Mutta Krister-ukko ei taida aikoa sittenkään linnastaan luopua?

— Ei hinnalla millään, vakuutti vartia. — Mutta marski kuuluu aikovan tulla aseväellä linnan ottamaan. Hänen apumiehensä, ritari Eerikki Akselinpoika, värväilee parastaikaa lisää väkeä koko Länsi-Suomesta ja Viron puolelta, saapuakseen tänne suurella sotajoukolla Viipuria piirittämään. Niin ovat kertoneet airuet ja siksi täällä nyt sellaisella kiireellä talvisydännä varustuksia lisäillään ja uutta väkeä harjoitetaan, — näettehän, kuinka siellä komennetaan nahkapoikia linnanpihalla.

— Ja siksi meidätkin nyt sillantekoon laskettiin. Eipä hullummaksi, ahdasta olikin yöt päivät siellä yhdessä kolossa elää!

Niin iloitsi Sipi. Heidät pantiin näet muiden vankien kanssa rakentamaan siltaa linnansaarelta salmen yli Tervaniemen latokartanoon. Ja Hämeen miehet mursivat mielitöikseen kiviä rantakallioista ja vetivät niitä kivikelkalla silta-arkkuihin, sillä nythän he, vaikka vartioituinakin, saivat toki olla ihmisten ilmoilla, keskustella toisten vankien ja veropäiväläisten kanssa ja kuulla, mitä maailmassa tapahtui. Mutta linnan oma väki oli tyytymätöntä tähän uuteen touhuun ja murisi usein salaa työnsä sekaan. Liian pingoitettua oli sen mielestä tämä pakotettu toimeliaisuus, koskaan mies ei jaksanut tyydyttää kaikkea, mitä ankara isäntä häneltä vaati. Miehistössä oli vain pelkoa isäntäänsä kohtaan, suosiota ei.

Niin kului sydäntalvi ja aurinko rupesi jo korkeammas taivaalle kohoamaan, lämmittäen lumisia maita. Eräänä kevättalven päivänä näkivät Hämeen miehet, vetäessään tapansa mukaan kelkalla kiviä silta-arkkuihin, että sinne samaan työhön oli taas ilmestynyt kaksi uutta vankia, — Krister-herra piti tänä talvena hyvää huolta, etteivät hänen tyrmänsä tyhjinä olleet. He katsoivat ensiksi kaukaa noita uusia tulokkaita: talonpoikaisia miehiä olivat hekin, ja tutuilta he tuntuivat liikkeiltään, vaikkei turkinkaulusten alta kasvoja näkynyt. Illalla he kyselivät vartialtaan, mitä vieraita nämä uudet olivat, ja saivat tietää heidän olevan Savon puolen talonpoikia, — lienevät valittaneet Kristerin uudesta ylimääräisestä sotaverosta, ja sellaiset vieraat ankara herra tyrmään pisti ja työhönsä pani. Seuraavana päivänä katsoivat hämäläiset työtovereitaan vielä tarkemmin.

— Mutta onhan tuo leveänaamainen punaparta Pouta-Paavo, virkkoi Sipi, joka Sotasaaren neuvotteluista sovinnon-savolaisen hyvin muisti.

— Se on, myönsi Lauri. Mutta hän puolestaan tähysteli tarkempaan tuota toista, lyhyttä, hartevaa jässäkkää, ja virkkoi hetken kuluttua:

— Eikö ole arpi tuon tanakamman miehen otsassa, lakkiturvelon alta sitä vähän näkyy?

— Arpi on — tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo, sama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.

Yhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan, jotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä sivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat vanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat hekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden taistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä he molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä vihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä pahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa saattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.

Mutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa kohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei oudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä ensimmäisnä Suopellon Sipi:

— Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.

Ja yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:

— Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen ottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?

— Syksystä asti, vastasi Sipi. — Mutta mikä ajoi savolaiset nyt sydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?

— Luultavasti sama asia mikä teidätkin.

— Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin, sillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.

— Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.

Tähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto. Nuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin puoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin olivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin vähän terävästi:

— Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää takamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.

Hämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei selittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat raskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi Poutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä aiheista.

Viime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten välillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne kummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas erämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat niin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet talvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan kuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli rauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin oli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut, ehkäpä jo hirtetytkin.

— Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto, hyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.

— Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,— sillä heti ensi talvikelillä hiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä Savilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät talvipakkaseen…

Katkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja Tarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie hiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin tuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin olivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin ryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan esivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään takamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.

— Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin tuoneet, lisäsi Paavo vielä. — Verottaja vie, minkä kotoinen kaski antaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, — siitä täytyy tehdä selvä!

— Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. — Mutta mikä selvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.

Näitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä sillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa kohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli osakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly kuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta kun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan siitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset karjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla tuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla hahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan pakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, — siellä raatakaa yhdessä hämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!

Ja siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa kiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä silta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.

Mutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin puheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan töissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä yhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen ikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa noita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina vainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he tosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä puhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan Lauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät nuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran vihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan nähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden rannalla ja Sotisaaren veristä tappelua … heidän sydämensä eivät tahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.

Mutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja Tarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen, virkahti jo Lauri seivästoverilleen:

— Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.

Savon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta eipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua hän naurahtaen vastasi:

— Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä, olen iskenyt minäkin.

— Olet, olet, — ollaanko kuittina?

— Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin häveten, — hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin punottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse oli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja ikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi: — Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun otsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului aikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.

Lauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja jatkoi jo rohkeammin:

— Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu lujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen johtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin puhumaan, — paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!

Se lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa kaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään jatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo hiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne yhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä vielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui arkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden sovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti jukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:

— Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, — varsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja ajatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja elämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme, niin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin taattu.

— Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät tänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, — niin huudahti Pouta-Paavo, joka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.

Iloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat hautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet mitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että sovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin sanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:

— Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat kaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan miehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta totta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä selvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin yhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan sovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!

Näitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein jatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa vankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet yhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien kanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta tyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä he nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä puutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan, jos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he kertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne oli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä hän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä, virittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla rauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut kiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin miehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. —

Linnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi sillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät ehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo kaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli tapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister Niilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi, kesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle luovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa odottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka pahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun koonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän ei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa kuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa toimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli vireille pannut.

Mutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi, puuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi ranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa ja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan; suuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen tottelemattomuuteen… Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja ankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului näihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä muureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät jään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle pääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi se parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos…

Vanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa, mutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa peitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli, kuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa ilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, — häntä melkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä valittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen, että työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että hän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan Torkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän itse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua, — tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta…! Mutta näin kehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää aavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.

Kaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.

Pääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa, johon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra oli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut yömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa pyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla rikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli ihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä valauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen puolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet ja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä kirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla. Valahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä läpi kirkon…? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä kuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien luostarista, kaukaa kaupungin takaa.

Silloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului viereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli kirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä holvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi kaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät seisoalleen keskellä rukoustaan, — kaikkien katseet kääntyivät kauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.

Vasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä katsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa. Ensiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain tulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä makasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun drotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki lattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se rautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se oli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin, — siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.

Krister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä paikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät herroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta lämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli varmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei kukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi, huonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu Viipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta ilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja kaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:

— Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.

— Hän on hylännyt Vaasan suvun!

Eikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä taikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.

Ja ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti pääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä. Huhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo talvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin Turusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa noustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas toukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet meren auki. Ratkaisun hetki läheni.

Krister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä — alas pihalle hän ei enää laskeutunut — ja sieltä piteli hän terästahtonsa voimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä. Pikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa kuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli pystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin piirityksen varalta.

Jo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili Virolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle lähtenyt, — saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja majoittua latokartanon rakennuksiin.

— Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset liian heikoiksi, — niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka hänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.

Ja ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan liekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:

— Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen estää laivojamme linnaan pääsemästä?

— On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki, vastasi Degen.

— Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko kipakasti. — Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen jääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois juuri tällä hetkellä!

Linnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään linnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä huoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän turvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.

Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä tarkasti silmiin katsomaan… Kuusi kuukautta oli hän sanonut, seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia, epäilikö poikakin… Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.

— Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy seistä… Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, — ja se kallio olen nyt minä!

Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra kumealla äänellä puhui:

— Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä kaikista on eroon päästävä!

— On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, — mutta niitä voimme piirityksen aikanakin työhön käyttää.

— Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.

— Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.

— Menemään! — viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan vihollisten puolelle!

— Mitenkä siis?

— Mitenkä, — onhan meillä hirsipuu!

Kavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan kesken "kovasydämen" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa kovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan mitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:

— No, mitä viivyt?

Vakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:

— Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita, — heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa, jotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan…

Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:

— He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin luo, mutta he eivät pääse… — Ja kun vanha vouti yhä seisoi liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun, joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:

— Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja toimita tuo asia!

Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:

— En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.

— Mitä tämä on…?

Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:

— Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää käskijävaltaa Viipurin linnassa…? Mutta minä näytän että on, — heitukka, kutsu teloittaja tänne!

Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:

— Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa…

— Uhkailetko?

Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä vastustaa…

Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin: niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset, mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa, jännittynyt käsivarsi hervahti … hän tapaili henkeä, veri oli taas tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa kilajavalla valituksella alas permantoon.

Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan, mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen… Ukko aukoi suutaan, koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.

Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä vaakunasaliin riensi.

Krister Niilonpoika on kuollut, — se sanoma levisi samalla hetkellä yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä, säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta surua tai kaipausta ei missään, — helpotuksen huokaus vain pääsi kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo, jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!

Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja. Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit toistensa kättä, virkkoen:

— Kuule, miten kilkkavat kellot!

— Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle hengelleen!

Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla ja hihkaisivat metsänrinnassa.

Mutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot kädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois jääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan vaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin lapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:

— Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän kaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.

Tapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa tapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt vangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.

— Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja
Sipi lisäsi:

— Niin, se oli Jumalan tuomio!

Ja tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien mielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi julmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä Krister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä totellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan ihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään kiinteämmin. —

Seuraavana aamuna — se päivä oli viimeinen huhtikuuta — keskustelivat Viipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara, yhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, — ja se olikin jo varsin helppoa, — tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli tehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja huusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:

— Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä
Viipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.

Ja hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa Krister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken kuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja vanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan, — viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi — niin tiesi jo linnanväki — ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan, että Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa aikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa Viipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.

— Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa linnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, — niin virkkoi lähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.

— Se on siis varma päätöksenne, — isänne ei olisi siihen koskaan suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.

— Sen tiedämme, — hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.

Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:

— Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!

Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen. Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.

Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita, muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.

Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan Krister-vainajan tavaroita, — paljon niitä olikin kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.

Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä, kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain, paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän huntupeittoiset naisensa, — useampia ei…

Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:

— Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, — päivän noustessa nostetaan jo purjeet!

— Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.

— Rauha hänen hengelleen!

Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.

Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut: menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle Hämeen miehelle:

— Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.

— Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. — Toista ukko tarkoitti uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei hän koskaan sitä toiselle jätä.

Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:

— Se oli nyt Jumalan tuomio!