Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

XIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.

Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja mäkiä, — näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita, joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista kauemmas.

— Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului
yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.

— Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle silmäillen.

Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies, joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott, marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa odotteli.

Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä vastaan sillalle toi, — täyspurjeinen laiva oli silloin juuri kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.

Laivasto viipyi — tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella — ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.

Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä kaukaisia, uusia vesiä, — kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje … oli toinen ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä…

Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne lähtiessään muistutti hän huoveilleen:

— Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan vastaanottajaisiksi hankkinut, — juuri hänelle niiden pitääkin nyt komeasti soida!

Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa. Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa, helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin — koko ranta oli pian kirjavanaan uteliasta väkeä.

Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan. Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata suosiota anomaan.

— Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä, sydämestä lähtevällä ilolla:

— Näin minä Viipuriani tervehdin!

Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.

Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat, naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.

Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:

— Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes valloittaakaan tarvinnut!

— Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.

— Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua — tule, nouse satulaan!

Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin. Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi sulkareunaista hattuaan, — hän näytti tosiaankin nuoruuden ja miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.

He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät, asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle, josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet. Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa ratsumiestä ja huudahti:

— Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja, katso…!

Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.

— On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy … nyt hän Heinoa reidestä nykäisee…!

— Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä, miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen meille silmää iskee, se veitikka!

Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, — miten olivat he pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?

Sitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen painuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan. Mutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä miehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät tienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, — siinä melussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta iltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä kaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat vallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin saapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.

Iloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin, että tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti. Pianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu jo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten kannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet niiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana, tarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat juhlatulet.

— Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun rannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen, hänen vaiheitaan udellen.

— Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki huovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa. Mutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä päässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa siinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!

— Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?

— Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on itsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, — toiset heistä jo heti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin marskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla päällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut, vaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain hymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.

— Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen, — ethän siellä ketään tuntenut?

— Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän seurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota syttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin. Kuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna päivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin kaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto kokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.

— Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.

— Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa. Tästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen jo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran oli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli uhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli tämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, — hänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä linnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta… Silloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa … totta jumaliste, se oli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana laivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan … auta pyhä Egidius, kuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista…!

— Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli
Lauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,
Heino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:

— Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?

— Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä päivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut marskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata tuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo liian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä erääseen Rääveliin menevään laivaan, — vaihdoin piispan aseviitan ja siihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin rikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, — siellä ei entisiä vaiheitani kysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin herran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta kaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä surrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana päivänä suolakuormaa tehdessäni — tämän Vilpun, joka seisoi siinä hajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää riipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta avukseen huudellut.

— So, so…

Vilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät salon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan ulkonaisesta asusta, — jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt Hepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti:

— Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin kiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.

Mutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan avuttomassa tilassa. Hän kertoi:

— Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä vielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä järjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla kohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun aamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin jopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo kaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan… Ja kun parin päivän perästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin, sillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.

— Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut, kyseli Sipi. — Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.

— Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että "Filpus" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia puolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on turvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla uudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen porvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin oli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!

Mutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät, miten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin miehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana. Kuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt Kaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt suurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja jumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen hallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä samana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen, jossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.

— Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, — jatkoi Vilppu —, ja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski olisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada suojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun tuomiokirkon ovella.

— Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.

— Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.

— Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja tässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.

Reippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään vallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen salmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle lähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän aika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut vielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä uteli:

— Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?

— Eihän se ihan ilman muuta, — hän kuuluu lukeneen tuon kirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta marski oli puolestani puhunut, — hän tarvitsi silloin paljon uskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon olivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen katumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.

Nauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:

— Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua tuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.

— Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.
Mutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni…

Salon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää kaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin täytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja huolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella hiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat saaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat Turkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli ehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin laivoihin, joka olikin kahta komeampaa.

— Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi, kun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. — Tänne ei meihin ulotu vieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, — kertokaa niin kotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat iloiset pojat!

Niin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi hiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat, näkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi, niinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön hetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat maalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä oli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut, ja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan, ikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei riehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi varustauduttu veljestaisteluun.

Muutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka nyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo Knuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.

Tämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella ryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan siellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne tahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki muut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin itsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi sotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen tarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja ehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja purjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna kaupankulun Nevajoella — rangaistakseen itäistä naapuria — ja salli sen taas toisena — osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui Novgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia merirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, — ja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän Viipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli niin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin tärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa usein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä sekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, — ilmisotaakin oli viime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille valittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.

Kaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä selvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain kanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja samalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin porvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin mainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen lähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli edellytyksiä onnistumiseen, — olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse Itämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään oli Novgorodissakin komea kaiku.

— Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme vastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. — Niin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan, voudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran apumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi salin peräseinää konstikin.

— Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka, mutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta entisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.

— Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. — Tosiaan hän oli liian tarkka, — eihän täällä linnassa ole edes asumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!

— Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki
Akselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.

— Kaikki — meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on pohjaa, jolta puhumme.

— Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä kolmin…

— Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!

— Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi puolellekaan…

— Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo vanhat röttelöt pois, — kutsu puheilleni huomiseksi savimestari! Täällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea enemmän valoa, enemmän ilmaa!

Näin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa, Eerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla seisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski huoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:

— Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on vielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet seinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle! Ja meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa, ritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset metsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä palatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.

— Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, — ole huoletta, kyllä siten pian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. — Niin virkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.

— En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, — kokoontukoon tänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä tilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta, kauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, — ei tämä maa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja hilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas elää!

Kaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen hehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta hänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä marskin kuumenemista … tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin jotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi, että Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä vuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan yhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki ritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, — hän oli äskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski sisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka houkuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein leimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka heikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan harvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, — kevyt puhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen. Mutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä säilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle neuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä ja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli itselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan terävästi:

— Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa ikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!

Kaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse ennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän viime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä Tukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen, vilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli voittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä. Ja hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:

— Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen viihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin suinkin, — eikö se ole järkevää?

Mutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi:

— Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla voisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja koteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja antaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.

Hetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi hyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi lohduttavasti ritarille:

— Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää siihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, — sitä vain täällä taiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää, tointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan, kaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut siellä talonpoikain karjassa?

— Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.

— Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen kyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. — Puolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka pahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla. Mutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: — Muuten meillä on täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat. Sinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan odotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?

— Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.

Marski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista kotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, — Eerikki-ritari oli näet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo yhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi linnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:

— Mitä tuhmia haastat, — kahdeksanko kuukautta!

— Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.

— Erämaan…!

Haalistunut muisto, jonka muut huolet ja riennot taas olivat umpeen ajaneet, palasi nyt vähitellen marskin mieleen. Hänelle kävi yhtäkkiä selväksi, keitä nuo kauan odottaneet talonpojat ovat, ja samalla hän oivalsi senkin, että Krister-herra oli nähtävästi nuo erämaan asiamiehet talvikauden vankinaan pitänyt. Hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, mitä hän oli unhottanut ja laiminlyönyt, ja hän lähetti nyt kiireesti huovin hakemaan talonpoikaislähettiläät heti puheilleen. Sillä välin Degen-vouti marskille kertoi, miten salon vieraita oli linnassa kohdeltu ja kuinka lähellä hirsipuuta nuo viattomat talonpojat jo olivat olleet, kun Krister-herran hänen oma kiukkunsa oli korjannut pois. Sitä marski varsin vakavaksi käyneenä kuunteli, sillä hän muisti nyt taas, mikä merkitys sillä erämaakysymyksellä oli, jonka selvittämistä Lapinkorven asiamiehet kulkivat pyytämässä, ja hän päätti nyt rutosti ja ravakasti ajaa talonpoikain toivomukset perille. Jo ennenkuin nämä hänen puheilleen saapuivat, kääntyi marski senvuoksi Olavi Niilonpoika Tavastin puoleen, joka hänen seurueessaan oli Viipuriin tullut, ja virkkoi tälle:

— Sinä tunnet tietysti Hämeenlinnan voutina nuo talonpoikain erämaariidat ja heidän takamaataistelunsa. Niistä on meidän nyt tehtävä loppu, sinun on juuri tänä kesänä otettava se juttu selvitettäväksesi!

— Siis käytävä raja Hämeen ja Savon takamaiden välille, — sepä ei olekaan mikään pieni patikkamatka.

— Juuri niin, selvä ja varma raja on sinne käytävä. Ja laskenpa tunnonasiaksesi, että sen tehtävän huolellisesti ja ymmärtävästi loppuun asti ajat, — se on suurempi kysymys kuin me nyt ehkä luulemmekaan! Saat täällä jo tehdä tuttavuutta niiden talonpoikain kanssa, joiden pariin sitten kesällä joudut, ja linnueestani saat valita mieleisesi miehet matkallesi.

— Ehkäpä olisi Viipurissa ensi kesänä iloisempaa kuin salolla sääskisodassa, vastasi hilpeä ritari. — Mutta olkoon menneeksi, minä lähden!

Kädestä taas marski puristi talonpoikaisia miehiä, kun heidät nyt hänen eteensä saatettiin, ja avoimin, luottavin katsein he hänen puoleensa kääntyivät, — hän oli jo voittanut savolaisten sydämet yhtä ehyeltään kuin ennen hämäläisten. Ja vielä kerran kuunteli hän heidän erämaavalituksiaan, jotka nyt molemmilta puolin kohdistuivat siihen, että esivallan toimesta takamaille vihdoinkin raja käytäisiin.

— Se käydään tänä kesänä, vastasi marski heille päättäväisesti, — tämä jalo ritari Olavi Niilonpoika tulee sitä nyt teille käymään. Ja syksyllä sitten pidetään maakuntakäräjät Hollolan Lahdessa, jonne itse saavun ja jossa rajankäynti vahvistetaan.

Hetken kuluttua marski kertoi jo tarkemmin talonpojille sen menettelyn, jonka hän nopeasti oli mielessään suunnitellut. Sekä hämäläisten että savolaisten tulee nyt jo heti keväällä valita luotetut miehensä edustajikseen rajankäyntiin. Mutta sen lisäksi on puolueettomiksi lautamiehiksi kutsuttava neljä Pohjanmaan talonpoikaa, jotka Sisä-Suomen takamaat tuntevat. Juhannuksen aikaan tulee kaikkien näiden kokoontua Tähkäjärven Naulasaareen, joka rajan eteläpääksi jo tunnetaan ja tunnustetaan. Sinne saapuu silloin myöskin Olavi Niilonpoika miehineen, ja sieltä käydään raja sitten etelästä pohjoiseen, sitä mukaa kuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet siitä sopivat, ja rajapyykit merkitään rajakirjaan, joka sitten tuodaan maakuntakäräjille vahvistettavaksi. Ken sen jälkeen toisen heimon puolelle rajaa pyyntimatkoille lähtee, se rangaistaan kihlakunnanoikeudessa kuin varas ainakin.

— Ja siitä tulee silloin ikuinen raja ja ikuinen rauha, huudahti marski lopuksi itsekin innostuneena. Mutta sydänmaan miehet kuuntelivat sitä marskin puhetta kuin kaunista soittoa, — suunnittelihan hän heidän omien sydäntensä hartaimpia toivomuksia, joiden he nyt vihdoin toteutuvan toivoivat. Ja siksi he mielissään siunasivat talonpoikain ystävänä Viipurin uutta herraa, kun he hänen linnastaan hetken kuluttua palasivat. Mutta silloin paloikin jo Viipurissa pitkään viipyneiden talonpoikain mielissä ylivoimaisena ikävä päästä vihdoinkin taipaleelle, kotimatkalle. Nopeasti he nyt asiansa kaupungissa toimittivat, heittivät hyvästit Hepo-Kaaperin tupaan ja sitoivat jo samana päivänä kontinviilekkeet rinnalleen ristiin. Mutta ennenkuin he kääntyivät kaupungin portille, poikkesi Lauri vielä rantakadulle saksain rihkamakauppoihin, joissa myytiin noita monia kauniita kiiltokaluja, joita novgorodilaiset kauppiaat olivat kuljettaneet aina Persiasta ja Arapiasta asti ja Viipuriinkin kaupan tuoneet. Ja siellä hän kaivoi esille mekkonsa syvimmästä poimusta ne säästöhopeansa, joihin hän Turkuun tuomansa revonnahat oli vaihtanut. Nyt hän antoi niiden mennä, — osti saksalta hopeaiset vyöllisvitjat, sellaiset pitkät kiertovitjat, jommoisia hän oli nähnyt Karjalan naisten mieluisimpina koristeinaan käyttävän. Sipi katsoi suurin silmin sitä ystävänsä tuhlaavaisuutta, arvasi jonkun kotipuolen immen nyt nuoren miehen muistoissa asuvan, ja virkahti:

— Taidatpa kihlat ostaa?

— Varalta ostan, jos tarve sattuisi…

Karja-portilla odottivat heitä jo Savon miehet, joiden kanssa alkutaival oli päätetty yhdessä kulkea, — heidän oli vielä keskenään sovittava läheisen rajankäynnin valmistuksista ja siihen valittavista luottamusmiehistä. Sinne saapuivat myöskin Vilppu ja Heino kotiinlähteviä omaisiaan hyvästelemään, ja varsin vakavina linnan asemiehet nyt maantietä astuivatkin iloisten korvenmiesten rinnalla. Vilppu rupesi jo heti ensi sanoikseen kertomaan, että hän aikoo pyrkiä Olavi-ritarin mukana rajankäyntiin, päästäkseen samalla käymään Karmalassa, jossa häntä odotti vaimo ja lapsi, — jo oli näet talvella poika syntynyt sen poltetun sijaan, siitä oli hän viestin saanut, vaikkei hän ollut lastaan vielä nähnyt. Hän puhui, Ennille terveiset laittaen, pitkään ja lämmöllä niistä kotitoiveistaan. Mutta ääneti ja murjottavana kulki hänen vieressään Heino, puhumatta mitään kotiintulostaan taikka terveisistäkään. Hänelle senvuoksi Lauri virkkoi:

— Entä sinä Heino, etkö pyri mukaan sinäkin, kotipuoltasi näkemään taas pitkästä ajasta?

Heino ei nostanut silmiään tiepuolesta, jonka nuorta nurmennukkaa hän näytti hyvin tyystin tarkastavan, ja vastasi hiljaa:

— Eipä taida minun olla sinne tulemista … vihalla minut isäni kirosi, vihalla taitaisi taas Karmalasta ajaa.

Mutta Sipi näki nuoren miehen mielen ylen matalaksi vajonneen, ilmeisesti koti-ikävä häntäkin vaivasi, eivätkä hänen ahavoituneet, parroittuneet soturinkasvonsa sitä täysin voineet salata. Ja nuorta miestä rohkaistakseen kävi Sipi silloin iloisemmin puhumaan:

— Eipä tiedä niitä vihoja, luulenpa Tuomaan sisussa katumistakin nähneeni, kun hän arvasi sinun hänet Vesilahdelta auttaneen. Tule pois kotikulmille sinäkin, Heino, ehkä siellä pian hääjuhlatkin saadaan, — Lauri jo Viipurista kihlat osti!

Jo vilkastui Heinokin ja kysyi:

— Saadaanko, Lauri, häät, joko sinulla on siellä siippa tiedossa?

— Mistäpä minulla, joka maailman jaloista palaan. Mutta kuka tietää…?

Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi veistelemään:

— Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan, että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä tulevatkin oikeat jymyhäät, — niissä tahdon minäkin olla mukana nuodemiehenä.

Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:

— Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!

Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti, johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua, josta niin kauan olivat olleet erossa.

Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä, kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta kääntyessään:

— Terveiset salolle, salon miehet!

Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja luonnonmiesten mielet.