HÄNNÄTÖN VASIKKA.
P:n pikkukaupunki ei ollut enää ihan viimeisiä meidän maassamme, ei hetikään. Sillä oli jo oma sanomalehti ja oma kirjapaino, ja niitä on kaupunkeja, joissa ei ole kumpaistakaan.
Niin — oli kirjapainokin, ihan uusi ja uutta muotia, ulkomaan tekoa. Mutta yksi siinä oli vika: ei ollut mitä painaa. Sanomalehteenhän sitä nyt meni kaksi iltaa ja kaksi aamua viikossa, mutta sillä välin kone seisoi laiskana ja happani öljyynsä, ja kirjapainopojat vetelehtivät joutilaina nauttien palkkaa käyttämättömästä taidostaan, vetelehtivät ja juopottelivat muitten harmiksi ja herättivät yleistä pahennusta.
Oliko se nyt laitaa?
Kirjapaino-osakeyhtiö oli jo pitänyt parikin kokousta siitä, että mitähän sitä painettaisiin. Oli puhuttu sinne ja tänne, oli tiedusteltu sieltä ja täältä, oli tehty esityksiä ja tutkittu tarjouksia, moitittu esityksiä ja hylätty tarjouksia, eikä ollut päästy päätökseen. Paino jörötti joutilaana neljä viikonpäivää.
Taaskin oli kokous, mutta siinä yritti käymään niinkuin edellisessäkin. Painettavaa ei tavattu semmoista, joka olisi ollut kaikille mieliksi, sillä ainahan siihen jollakulla oli jokin mutka moitteeksi nakata, ja asia raukesi. — Vihdoin Niiranen, nahkuri, jolla myöskin oli osake, mutta joka ei tähän asti ollut pitänyt itseään kypsyneenä ottamaan osaa kirjallisiin arvosteluihin, hän nyt nousi ja lausui:
— Käskee se olla kirjapaino, joka joutilaana töröttää, ja saapi se olla kirjapainoyhtiökin, joka kahdesti kuukauteensa kokoontuu, mutta ei saa tuon luotuista toimeen. Enkä minä älyä, mikä niissä lie vika kaikissa painettavissa, kun ei ne passaa. Mutta minä esitän semmoisen, jossa ei pitäisi olla vikaa mitään, minä ehdotan, että me työn kaunistukseksi alamme alusta ja painatamme Aapisen.
Aapisen. Se oli jotakin uutta. Ja se saavutti heti suosiota.
— Minä pyydän lämpimästi kannattaa tätä tehtyä esitystä, sanoi postimestari, joka muuten varsinkin oli ollut kärkäs moittimaan ja hylkäämään esityksiä. Tämä kelpasi. — Ehdotan vain lisäksi, että siihen tilataan kuvat Saksasta.
— Minä suostun myöskin, vakuutti Rihkanen, kauppias. — Tämä on yritys, josta ei missään tapauksessa voi tulla tappiota, vaan joka voipi ajan pitkään hyvinkin lyödä leiville. Painokustannukset eivät pääse kovin suuriksi, jospa vaikka kuvatkin tilattaneen, eikäpä tarvis tekijälle paljon palkkiota maksaa, mutta menekki on yhtä taattu kuin lehtitupakan.
Kansakoulunopettaja Posio, joka yleensä katseli kaikkia asioita vähän korkeammalta, vähän ihanteellisemmalta kannalta kuin kaikki muut, puolusti sitä myöskin:
— Minun mielestäni meidän kaikkien pitäisi olla kiitolliset ehdotuksen tekijälle tästä sopivasta keksinnöstä, ja pitäisi innolla ryhtyä yritykseen. Sillä alkavaisia kun olemme tässä työssä levittäessämme kansalle valoa, sopii meidän myöskin alkaa vaatimattomasta alusta. Ja kumminkaan se ei ole mikään mitätön yritys. Päinvastoin se on yritys, joka…
Hän piti pitkähkön ylistyspuheen. Ja vielä puolustivat asiata viskaali ja rehtori, eikä tohtorikaan pannut vastaan, vaikka vähän partaansa myhäili.
Puheenjohtaja, kaupungin ainoa kauppaneuvos, kuunteli pitkiä keskusteluja tyynen kärsivällisesti, ja maisteri kirjoitti uutterasti pöytäkirjaa. Vihdoin, kun keskustelu hetkeksi herkesi, nousi puheenjohtaja:
— Tässä on meille tehty hyvin huomioon otettava ehdotus, joka on saavuttanut runsasta kannatusta ja suosiota, eikä sitä ole tietääkseni kukaan vastustanut. Saan siis ensiksi kysyä herroilta: aletaanko, niinkuin tässä on ehdotettu, alusta?
— Aletaan.
— Tehdäänkö aapinen, kuva-aapinen?
— Tehdään.
— Ja kuvat tilataan Saksasta?
— Saksasta.
Puheenjohtaja iski kurikan pöytään ja pyyhkäisi hien paljaaksi kuluneelta päälaeltaan. — Vihoviimeinkin oli siis tehty päätös, ja tuntuipa oikein kepeältä, kun tuo vaikea alku oli saatu meneilleen. Pirteä, sovinnollinen mieliala pääsi valloilleen, ja tieto siitä, että johonkin sentään kyettiin sekä sen tiedon tuottama rohkea luottamus tulevaisuuteen valtasi mielet. Sentähden, sitten kun oli valittu toimikunta — viisi jäsentä ja kaksi varajäsentä — päätettiin yksimielisesti lähteä seurahuoneen puolelle juomaan yhteinen malja uuden yrityksen menestymiseksi. —
Kului kuukausi, toista. Tekstit kirjoitettiin, — pistettiin vanhan sekaan uuttakin; kuvat tilattiin Saksasta ja saapuivat. Ja taas kuulutettiin osakeyhtiö kokoon, kuulemaan toimikunnan ehdotusta ja tekemään lopullista päätöstä.
Kymmenkunta aapiskuvan valmista vormua — sanoivat klisseiksi — oli vasta tullut, jotta älä muuta kuin paina. Niitä kuviahan siinä kokouksen aluksi ensiksi katseltiin ja ihmeteltiin. Oli siinä muudankin kuva, Jooseppi paimenessa.
— Siinäpä on sarvipäätä, lammasta jos lehmääkin.
— On. Ja vasikka, totta vieköön, täydessä laukassa, häntä pystyssä.
Niin todella, häntä pystyssä ja vähän käppyrässä.
— On se vähän tarpeetonta, että on kuvattu vasikka tuolleen, häntä siivottomasti pystyyn. Se nyt ei juuri kuvaa kaunista. — Niin tuumasi heti postimestari, jotakin moittiakseen.
— Hyvin tarpeetonta, se on minusta suorastaan sopimatonta, se ei loukkaa ainoastaan kauneuden tunteita, vaan vieläpä kainoudenkin tunteita. — Niin Posiosta.
— Johan tämä nyt loukkaakin, vasikan häntä, olipa tuo miten päin tahansa, arveli Niiranen, nahkuri, ja ojensi paperin rehtorille. — Kuva on minusta hyvä, häntä myöskin.
— Minä olen ihan vastakkaista mielipidettä enkä ymmärrä, miten ne ovat lastenkirjaa varten voineet lähettää tuommoisen hävittömän kuvan. — Rehtori laski pahantuulisena kuvan pöydälle ja naputteli sormellaan sitä puhuessaan siinä juuri vasikan hännän kohdalle. — Tuommoista me emme voi aapiseemme painattaa, ja minä ehdotan sen vuoksi, että koko kuva jätetään pois.
— Se ei käy laatuun, selitti Rihkanen, kauppias. — Me olemme tilanneet kuvia Saksasta saakka, maksaneet rahat, ja sitäkö varten, että ne hukkaan heitettäisiin. Johan tässä nyt joutavoimaan! Kun ne kerta on ostettu, niin tottapa ne pitää myödäkin. Ja mitä vasikan häntään tulee, niin ei paineta koko kapinetta, jos se on niin ilkeä kappale. Lykätään pois koko häntä, — se on hyvin sievään tehty.
— Sitten siihen tulisi hännätön vasikka, huomautti maisteri, kohottamatta päätään kirjoituksistaan.
— Niin tulisi, ja mikä sitten. Vähemmin loukkaisi.
Tehtäisiinkö hännätön vasikka? Puheenjohtaja oli vähän epävarmana missä muodossa hän sen ehdottaisi äänestettäväksi. — Silloin nousi tohtori.
— Tämähän on selvää hassutusta. Onhan ihan luonnollista, että häntä on kuvattu pystyyn vasikalle, kun se nyt kerta on semmoinen suruton mullikka, joka hyppien ja potkien karjassa hilpeyttään karkaa, tömistelee vallatonna ja laukkaa vauhkona pitkin tantereita, jotta häntä suorana perässä. Luonnotonta olisi, jos se olisi mitenkään muuten kuvattu — iloinen vasikka. Tuo juuri osoittaa taiteilijan herkkyyttä ja hienoa havaintokykyä, ja se olisi mielettömintä hupsutusta, jos me sen takia heittäisimme kuvan pois, ja vielä mielettömämpää ja naurettavampaa, jos häntä lyhennettäisiin. Kuva on semmoisenaan sievä ja luonnollinen.
— Luonnollinen, tietysti se on luonnollinen, puhui rehtori, joka jo alkoi kiivastua, — mutta onko se sopivaa luonnollisuutta? Onhan se luonnollista, että koirakin kynsii kylkiään ja että sika ryömii rapakossa, mutta onko se taidetta, ja onko se semmoista taidetta, että sitä sopii tarjota lapsille, kansan lapsille? Minä vain kysyn.
— No, no, puuttui puheeseen postimestari, joka oli koko vasikanhäntäkysymyksen eleille herättäjä, mutta joka ei ollut ajatellut tätä kysymystä aivan noin ankarassa muodossa ja sitä paitsi oli hyvin muuttelevainen mielipiteiltään. — Eihän sitä nyt tarvitse noin rumalta kannalta katsoa, eikähän ne lapsetkaan sitä niin katso. Ja jos oikein asiata ajattelee, niin näkeehän ne lapset joka kesäpäivä vasikkain noinikään pelehtivän kujassa ja tanhualla, eivätkähän ne kuvassakaan sen vaarallisempia saata olla.
— Vai ei, huudahti Posio ja pani painon kummallekin sanalle. — Me olemme mielestäni käsittäneet tehtävämme aivan väärin, ja olisi paljoa parempi, jos emme ensinkään olisi ryhtyneet koko aapisen painattamiseen emmekä yleensä kirjain tekemiseen, jos meidän todella on tarkoitus levittää tuommoista siivottomuutta. Ja minne me sitä levitämme? Kansan vielä turmeltumattomiin, syviin riveihin, sinnekö aiomme levittää viheliäisintä ryönää ja törkyä. Tämän kansan lapsiltako todella aiomme turmella heidän onnellisen, puhtaan lapsellisuutensa, ja siten koko kansamme tulevaisuuden ja sen siveellisen voiman!
— Onhan se irstas ja rietas tapa, että vasikka noinikään pitelee häntäänsä. — Sen myönsi jo nahkuri Niiranenkin mielellään. — Mutta minusta tuo ei ole niin vaarallista juuri sen vuoksi, että se on vasikka, pariviikkoinen piimäturpa, jolta nyt ei voi vaatia suurta elämänkokemusta. Toista olisi, jos se olisi raavas sonni taikka vanha lehmä, mutta vasikalle voisimme antaa anteeksi.
— Oho, puhkesi viskaali Spets puhumaan. — Onko tämä järjestystä, onko tämä enää siivoa: vasikatkin tässä alkavat häntä pystyssä pröystäillä, mitä sitten muut. Ja semmoisia kun jo lapsille näytetään, niin minkälaiseksi muuttuu sitten heidän oma käsityksensä järjestyksestä ja siivosta!
— Minä sanoin jo äsken, että tämä on hassutusta, selitti tohtori. — Tuommoisesta asiasta, vasikan hännästä, jauhetaan tuntikausia, ja siihen sotketaan siveellisyydet ja järjestykset, — vaikka olisi muita tärkeitä ja kiireellisiäkin asioita ratkaistavana. Heitetään jo lemmessä tuo vasikka.
— Tässäpä ei olekaan kysymyksessä enää yksi ainoa vasikan häntä, tässä on kysymyksessä koko se periaate, jolle tämä meidän osakeyhtiömme on rakennettu ja jonka mukaan sen tulee toimia levittäessään tietoa ja sivistystä. — Rehtori tulistui yhä enemmän. — Tässä on kysymyksessä vielä paljon suuremmat periaatteet, ne samat, joiden välinen taistelu jo valitettavasti on Suomenkin niemellä alkanut, taistelu toiselta puolen jalojen ihanteiden ja valon palveluksen, toiselta sen mädännäisyyden välillä, joka luonnollisuuden ja todellisuuden viattomain nimien suojassa on näkynyt tunkeutuvan jo tähän meidänkin rauhalliseen, syrjäiseen yhtiöömme. Minä pyytäisin varoittaa yhtiötä päästämästä tätä myrkkyä turmelemaan meidän kaunista työtämme.
Tohtori kävi rauhattomaksi. Sen huomasi puheenjohtaja, ja hänenkin mielestään keskustelu jatkui ja laajeni arveluttavassa määrässä. Sitä piti ehkäistä.
— Tahdon ystävällisesti huomauttaa, että ei pitäisi antaa keskustelun haaraantua kovin monelle taholle, sillä siten emme koskaan pääse mihinkään päätökseen. Asiat olisi kai yksitellen selvitettävä, ja jos minä olen keskustelua oikein ymmärtänyt, niin on meidän ensiksi saatava ratkaistuksi kysymys tästä kuvasta, tästä — vasikan hännästä. Onko niin?
— Niin on.
— On tullut esille kaksikin ehdotusta, toinen, ettei tätä mainittua kuvaa ensinkään painettaisi, toinen, että ainoastaan häntä lykättäisiin pois, mutta tätä jälkimmäistä ei ole tietääkseni kannatettu.
Viskaali Spets pyysi puheenvuoroa.
— Tarkoitukseni oli äsken juuri sitä ehdotusta puolustaa, eikö lie tullut sanotuksi. Juuri tuo häntähän siinä on siivottomin kohta, eikähän sitä nyt siltä kumminkaan tarvitse hylätä Jooseppia ja koko hänen karjaansa.
Nahkuri Niiranen vastusti hännättömiä vasikoita ja muita vaivaisia elukoita. Postimestari samoin, ja keskustelu leimahti uuteen liekkiin. Kansakoulunopettaja vei asian taas yleisempiin näkökohtiin ja esitti korkeammalta kannalta niitä vaaroja, joita, jos johtopäätökset tehtäisiin, seuraisi kansalle ja isänmaalle. Rehtori tuli keskustelun kuumuudessa lausuneeksi, että sen, joka luonnollisena ja jokapäiväisenä puolustaa törkeyttä pienemmissä asioissa, hänen siveelliseen kantaansa ei ole suuremmissakaan paljon luottamista, hänen käsityksensä sopivaisuudesta ja kainoudesta ovat sekaisin.
Tuosta suuttui vihdoinkin tohtori. — Ja se siveellisyys, joka punastuu vasikan häntää, on hyvin epäiltävää laatua. Puhtaalle on kaikki puhdasta, mutta näkyy myöskin olevan päinvastoin. Sillä näet täytyy olla jotenkin saastainen mielikuvitus, joka näkee jotakin irstasta siinä, että vasikan laukatessa häntä oikeaa suoraksi; semmoista ei ole kansalla, vielä vähemmin sen lapsilla, sitä on ainoastaan semmoisella, joka riettaudessa on mielikuvituksensa niin araksi ärsyttänyt.
Tuo oli jo liikaa. Puheenjohtaja varoitti menemästä mieskohtaisuuksiin ja käski pysyä asiassa. Mutta rehtori oli jo noussut, noutanut hattunsa ja keppinsä. Mennessään hän lausui matalalla, murtuneella äänellä, että hänen täytyi haikein mielin nähdä töiden, joista hän oli luullut siunausta versovan, muuttuvan kiroukseksi. Mutta hän puhdisti tomun jaloistaan eikä enää voinut kuulua semmoiseen yhtiöön, missä sallitaan miestä, joka suoraan ja vihatta lausuu vakaumuksensa, solvattavan tavalla semmoisella, ettei siitä voi jatkaa keskustelua muualla kuin — oikeustuvassa.
Hän meni. Ja häntä seurasi kansakoulunopettaja ja viskaali. Muut jäivät, mutta sinne jäi myöskin raskas, painava mieliala, murtuneet yhteistyön toiveet ja tuskallinen epävarmuus tulevaisuudesta.
Ja siihen kaikkeen oli syynä vasikan häntä eli hännätön vasikka.
Ja tämäkin asia jäi auki. Oli kaksi — oikeastaan kolme — niin vastakkaista mielipidettä, ettei ollut enää rohkeutta äänestämisellä tehdä päätöstä, jos ei mieli tehnyt antaa surmaniskua yhtiölle, ja täytyi se sen vuoksi lykätä vastaiseen kokoukseen, kun jo yökin oli kulunut sivu puolen. Niirasen esityksestä päätettiin sillä välin kysellä muitten, yhtiön ulkopuolella olevien vaikuttavien henkilöiden mielipidettä asiasta, etenkin pormestarin ja kirkkoherran.
Näitten neuvoa kysyttiinkin, ja lyhyen miettimisajan jälkeen he molemmat laittoivat kirjallisen lausunnon. Pormestari vastasi, että jos esimerkiksi kaupungin kadulla tapahtuisi jotakin semmoista — nimittäin että vasikka laukkaisi häntä pystyssä, — ja joku isommasta maailmasta olisi näkemässä, niin se ei suinkaan olisi kaupungille kunniaksi, päinvastoin. Mutta tuommoisessa rahvaalle aiotussa lastenkirjassa se nyt ei voi olla niin vaarallista. Rovasti taasen ei ollut löytänyt Raamatusta yhtään paikkaa, jossa sitä olisi nimenomaan kielletty, ja hänen täytyi siis otaksua, että se oli luvallista. Sillä jos se olisi kiellettyä, niin siitä varmaankin jossakin paikassa puhuttaisiin.
Näitten neuvojen mukaan se aapinen vihdoin painettiin ja kävi ulos maailmaan levittämään valoa, ja vasikka sai pitää häntänsä. Mutta kaikesta vastuusta vapauttivat itsensä rehtori, kansakoulunopettaja ja viskaali: he möivät osakkeensa enimmän tarjoavalle.
* * * * *
Mutta sillä aikaa kun miehet osakeyhtiön kokouksessa vasikan hännästä riitelivät ja riitautuivat, rouvat istuivat ikävissään kotona ja odottivat ja kummastelivat, että missähän ne nyt taas viipynevätkään. Kunhan vain eivät taaskin olisi poikenneet yhteistä maljaa juomaan! Ne miehet! — Tohtorin rouva ajatteli, että näin kai se istuu rehtorinkin rouva … ja hän päätti äkkiä kysäistä telefonissa — P:n kaupungissa oli näet jo sekin — olisiko tämän mies hyvinkin jo koteutunut. Eihän hän raukka siinä surkeudessaan muistanut, ettei sitä telefoniakaan toki pidetä kaikin ajoin auki, eikähän hän vielä tiennyt, että se heidän hyvä väli rehtorilaisten kanssa oli ikipäiviksi juuri loppumaisillaan tai jo loppunut.
Mutta pianpa sen sai kuulla sekä hän että muut, ja jo aikaisin aamulla sen tiesi koko kaupunki. Syitä he eivät oikein tienneet. Heille tosin kerrottiin, että syynä olisi ollut vasikan häntä eli hännätön vasikka, mutta arvelivat kumminkin, että siinä mahtoi olla jokin syvempi salainen pohjemmalla.
Vielä vähemmin siitä tiesivät kaupungin piiat, jotka torilla ja kaivolla seisoivat emäntäinsä harmiksi tuntikausia yhdessä tukussa ja juttelivat tuosta merkillisestä tapauksesta. He eivät tienneet koko asiasta muuta kuin — hännättömän vasikan. Nuo sanat. Mutta ne samaiset sanat olivatkin sen syksyä kovin kuuluisat ja käytetyt P:n kaupungissa, niitä muistivat nuoret ja vanhat, sillä niistähän johtui suuria mullistuksia kaupungin sisällisissä oloissa.
Samoin näet kuin rehtori ja tohtori olivat riitautuneet, samoin riitautuivat muutkin, naapurukset, nahkuri Niiranen ja viskaali Spets etupäässä; ja vaikka he eivät oikeastaan tienneet, mistä heidän välillään oli ne vihat, niin se kuului asiaan. Heidän talonsa olivat vierekkäin, aita, matala lautalankku vain oli välissä, ja sentähden heidän lapsensa olivatkin ennen aamusta iltaan yhdessä leikkineet vuoroin kumpaisenkin pihamaalla. Mutta nyt nekin tapella natustivat portilla ja kadulla ja haukkuivat toisiaan aidan yli, jotta: hännätön vasikka! Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle, härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi:
— Hännätön vasikka, hännätön vasikka!