RUISKAHVI.
Pohjanmaalla se oli ensiksi syntynyt tuo aate ja sieltä mahtavana virtana vierinyt yli kaiken Suomen niemen.
Nimittäin ruiskahvi-aate.
Se oli vaikuttanut kaikkiin kansanluokkiin, voittanut alaa »syvissä riveissä» ja läpitunkenut nekin kerrokset, jotka pinnemmalla kelluvat. Luonnollisesti. Sillä uusilla aatteilla on aina vastustamaton, mukaansa tempaava voima.
Ja nyt se oli päivän polttavana kysymyksenä puheessa ja käytännössä
Ahmaistenkin kirkolla.
Siellä oli tuota aatetta ensiksi ruvennut käytäntöön panemaan kansakoulunopettajan rouva, sitten sitä oli — koetteeksi vain — yritetty lukkarissa ja siltavoudissa, ja sen jälkeen oli siihen ryhdytty muutamissa isommissa taloissa, joissa jo oltiin toisista siksi edellä, että niissä saattoi huoletta käydä uusiin rientoihin käsiksi, — välipä tästä, jos muut pienemmät vähän veistelivätkin.
Mutta vauhtinsa sai Ahmaisissa ruiskahviliike vasta, kun sitä tunnetulla innollaan ja taidollaan rupesi ajamaan valtiopäivämies, esitellen tämän liikkeen syvempää, jalompaa, suorastaan isänmaallista tarkoitusta, jonka eteen kyllä ansaitsee panna sekä voimia että uhrauksia. Väsymätön hän oli kehoittamaan ja kertomaan — hän oli aina väsymätön puhuessaan köyhän kansansa eduksi —, ja hänen menestyksensä olikin suuri, kun häntä vielä kansakoulunopettaja kannatti kaikilla apuneuvoilla, joita tieto antaa. — Kohta keitettiin niinhyvin nimismiehessä ja henkikirjurissa kuin melkein kaikissa kirkonkylän pikkutaloissa ja mökeissä pelkkää ruista.
Julkisesti tuota liikettä ei kukaan uskaltanut vastustaa. Mutta äänetöntä vastustusta oli kumminkin, salakähmäistä, ja sehän se olikin kurjinta. Tämän vastustuksen laajuutta, sen voimaa ja kestävyyttä punnittiin tarkoin Antin päivänä lukkarissa.
Sinne oli kylän rahvasta lukuisasti saapunut, ja kaikki tahallaan edeltäpuolisen, koska tiettiin, että nyt ensi kertaa suuremmassa, yleisessä kestissä tarjotaan ruiskahvia. Eipä siis kumma, että keskustelu enimmäkseen pysyttelikin tämän nuoren, suositun kysymyksen seutuvilla. Kaikenlaiset muut kylänjuorut ja torat unohtuivat. Valtiopäivämies — hän oli myös kunnan esimies —, joka ei ollut seurustellut lukkarissa sitten kun tämä viime keväänä oli uskaltanut vastustella häntä kuntakokouksessa, saapui ystävällinen hymy huulillaan, ja nimismiehen ja henkikirjurin rouvat, unohtaen täsmälleen vuoden vanhan kinansa, tervehtivät toisiansa lämpimästi. Kauniiseen sopusointuun yhdisti kaikkia sama innostus, pienehköt kylmyydet ja katkeruudet se lääkitsi pois sydämistä, sillä nyt kun ryypättiin ruiskahvia vehnäsen kera, niin tunnettiin selvästi, ettei siinä ollut kysymyksessä paljas nautinto, vaan myöskin aate.
— Todenteolla, sanoi kansakoulunopettajan rouvalle valtiopäivämiehen emäntä — häntä ei rouvaksi sanottu, — tämä maistuu verrattomasti paremmalta kuin mitkään ostokahvit. Onhan tämä vain puhdasta…? Hän kääntyi kanttorin rouvan puoleen.
— Ihan selvää kotipellon ruista, tämä vakuutti. Ottakaa vehnästä … no, enemmän.
— Kiitoksia, riittää jo. — Ja kun ei ennen ole hoksannut kukaan…
— Sanokaas muuta, puuttui puheeseen kansakoulunopettaja, jonka rouva oli Ahmaisissa aatteen pannut alulle, olisipa luullut jonkun jo ennen ymmärtävän…
— Vaikka muistan minä ennen lapsuudestani, että naurettiin, kun muutamin paikoin polttivat ruista kahvinsa jatkoksi, vaikka ei ne sitä toki humalavedessä liottaneet.
— Niin, siinäpä se onkin erotus.
Siltavouti laski kuppinsa pöydälle ja kumarsi. — Suuri kiitos. Ja tuskin ne sitä nytkään edes kaikin paikoin hoksaavat, ja miksei ne hoksaa, mutta eivät tahdo. Tuollakaan Leskelässä ei kuuluta uhallakaan pantavan pannuun murustakaan ruista.
— Entä Kelalassa!
— Kuuluvat vain sanovan, että on sitä heillä toki siksi vielä varaa, että suovat kupillisen puhdasta kahvia itselleen ja palkollisilleen.
— Niin, onhan sitä varaa velkaisella. He, he! — Sille naurettiin, ja toinen kuppi tarjottiin ja juotiin.
— Entäpäs nämä Tyynelän vanhat mamsellit, ei suinkaan nekään…?
— Niistä nyt ei puhettakaan, vanhatpiiat, ikuiset kahvin särpijät!
— Eihän siitä semmoisille apua. Mutta kun monet mökkiläisetkään eivät voi pysyä muuta kuin paljaissa ostokahveissa.
'— Juuri meidän kauppamiehemme heitä pilaavat, selitti lukkari. Koettavat aina kahden kesken tehdä pilkanalaiseksi koko puuhaa ja sen puoltajia.
— Mutta tiedetäänpä se, mistä syystä he sen tekevät, virkkoi siihen valtiopäivämies, — eivätkä ne syyt juuri kauniita ole. Sinne uhkaavat jäädä makasiineihin happanemaan ja rottain ruoiksi koko heidän syksyllä tuottamansa runsaat kahvivarastot, käsistä on luikahtaa sekä pääoma että voitto, eikäpä siis kummakaan, että he koettavat kaikilla epätoivon yrityksillä taistella tätä nuorta liikettä vastaan ja tappaa se jo kehtoonsa. Mutta turhaan potkivat tutkainta vastaan.
— Turhaan, todisti kauppias Tuppurainen, jolta lukkari, henkikirjuri ja nimismies ostivat tavaransa. Hän oli jo ajoissa myönyt kaiken kahvivarastonsa polkuhinnasta naapuripitäjän kauppamiehelle — siellä ei ollut liike vielä aivan laajalle levinnyt — ja pannut puotinsa ikkunaan ilmoituksen, että »valmiiksi paahdettua ruiskahvia on myötävänä 10 pennillä naulalta». — Turhaan, sillä kuka hullu nyt enää ostaisi ulkomaan sotkuja, kun parempaa kahvia kasvaa oma pelto, kotipelto.
— Syrjäkyläläiset sitä vain taitavat enimmäkseen ostaa, tiesi nimismies.
— Ja oletteko kuulleet hullumpia! jatkoi hänen rouvansa, — sanovat muka Jumalan viljan tärväämiseksi, jos kotipellon ruista kahviksi paahdetaan.
— Sitä taikuutta! — Lukkarin rouva löi käsiään yhteen. — Mutta eikö maistu rouvalle vielä … no ottakaa, kotikahvia!
— Kiitoksia, enpä jaksaisi, mutta koska se on niin hyvää… Hän otti kolmannen kupin.
172
— Niin, pimeys on vielä suuri kansassamme, puhui valtiopäivämies. Ei se ymmärrä omaa etuaan. Sitä täytyy vähitellen valistaa: ei merta pisaroitta soudeta. Ja meidän on velvollisuus sitä neuvoa esimerkeillä ja sanoilla, ja senhän teemmekin mielellämme, kun siten voimme hyödyttää kansaamme ja isänmaatamme.
Ja henkikirjurinkin rouva otti kolmannen kupin hyvin omintunnoin. Siitä ei ollut paljasta nautintoa, siinä oli aate.
— Ka, rovastihan sieltä ajaa röökynöineen, ilmoitti muudan, ja kaikki kiiruhtivat ikkunoihin. Oli se ilmoitus vähän omiaan innostusta laimentamaan. Kaikki näet tiesivät, että pappilassa rehotti vielä vanha, tuhlaavainen ulkomaan kahvin juonti, ja siinä se juuri oli suurin syy, mikseivät syrjäkyläläiset yhtyneet uuteen aatteeseen, koska siihen vastoin pappilan esimerkkiä eivät täysin voineet luottaa ne, jotka eivät kyenneet asioita itsenäisesti arvostelemaan. Ja valtiopäivämies tiesi kyllä, kuinka kiihkeästi papisto aina vastustaa kaikkea uutta, olkoon hyvää tai huonoa, niin että sieltä päin siis ei ollut odotettavanakaan kannatusta tuolle nuorelle liikkeelle.
Sentähden rovastin tultua mieliala menikin vähän jäykäksi. Täytyi ruveta puhumaan muista asioista, mutta se ei oikein luistanut. Juopa tuntui olevan toisinaan välissä. Ja kun kohta erottiin, niin monikin nyt vasta ymmärsi valtiopäivämiehen sanat: ei merta pisaroitta soudeta.
Mutta pappilankin nuorista neitosista oli jo kauan tuntunut raskaalta tuo muista kyläläisistä eroava asema kahvikysymyksessä. Neiti Augusta, joka paljon seurusteli nimismiehessä, oli siellä sekä aatteellisesti että käytännöllisesti imenyt itseensä ruiskahvin jalon tarkoituksen, ja jo viikkokausia hän oli mielessään hautonut päätöstä heittää kotonaan pois koko kahvin juonti. Ainoastaan äidin huomautukset, että moisesta mielenosoituksesta toisinaan isä suuttuisi, olivat pidättäneet häntä päätöstään toimeenpanemasta. Ruustinnan itsensä tosin tiedettiin salaisesti kallistuvan samaan suuntaan, mutta julkisesti hän ei koskaan tehnyt mitään vastoin herransa ja miehensä tahtoa. Ja rovasti itse oli pysyttäytynyt kamalan äänettömänä koko asiasta; jos siitä puhumaan ruvettiin, hän käänsi vakaana ja vaiti ollen selkänsä.
Mutta kun hän eräänä iltapäivänä astui ruokasaliin päivälliskahville, huomasi koko kokoontunut perhe, että jo on jotakin tekeillä. Eikä kukaan sanaakaan virkkanut, ennen kuin rovasti vetäistyään piipustaan pari sakeata savua rykäisi ja lausui:
— Minä olen jo vanha mies, eikä ole minun asiani siis enää sekautua niihin uusiin tuumiin, joita tässä maailmassa milloin miltäkin kolkalta esiintyy.
Neiti Augusta huokasi: niinkö siis!
— Mutta kumminkin olen kykenevä omistamaan uusistakin sitä, mikä on todella järkevää ja hyvää, ja minä tunnen velvollisuutenikin sen esimerkin tähden, jota olen muille osoittamaan asetettu.
Rovasti vetäisi taas arvokkaasti pari henkisavua ja jatkoi hetkisen syvän äänettömyyden jälkeen: — Ja minä toivon, ettei tästä hetkestä meidän talossa käytetä kahviksi muuta kuin ruista, pelkkää kotipellon ruista. Minä toivon niin ja tiedän, että tahtoni täytetään.
Rovasti loi tuiman ja päättävän katseen ympärilleen, nousi, kuppiin koskematta, ja astui vakavin askelin ulos huoneesta. Hän tiesi, että hän oli uhrannut jotakin isänmaan alttarille.
— Oi kun hän on hyvä, tuo isä! Lähden heti häntä suutelemaan. — Neiti
Augusta ihan riemusta hypähteli.
— Niin, lähdetään, minä myös, puheli nuorempi syleillen sisartaan.
— Älkää menkö, neuvoi äiti, ei isä pidä semmoisesta. Menkää mieluummin paahtamaan hiukan ruista, niin saamme hänellekin piankin kupin…
— Sen teemme. — Neiti Augusta löi käsiään yhteen. — Eikä enää ostokahvia ajatellakaan. Ja nyt seuraa meidän jälkeen koko kylä ja koko pitäjä.
— Ja koko maailma, lisäsi nuorempi, ja tanssien he riensivät ulos.
Mutta pappilan nuori maisteri, joka vasta oli Helsingistä saapunut kotiin, hymähteli salavihkaa viiksiään väännellen ajatellessaan tuota maalaisten lapsellista ja pienenmoista innostusta ja heidän rientojaan. — Ruiskahvia! Olisipa sentään hullua, jos esimerkiksi Kämpissä tilaisi ruista avec'in kanssa.
Kovin häntä nauratti tuota ajatellessaan.
Tieto pappilan päätöksestä levisi kuin vihuri yli kylän ja täytti rinnat riemulla. Ja sanomalehtiin kirjoitettiin Ahmaisista, että siellä tuskin enää tapaa muuta kuin ruiskahvia. Seurattava esimerkki.
* * * * *
Ja niin se elettiin Ahmaisissa talvi kevätpuoleen asti, ja ruiskahvia juotiin. Mutta semmoista se on maailman meno: into laimeni. Tuli väliin muitakin harrastuksia, kaikenlaisia, eri mielipiteitä syntyi kohta tapahtuvasta kappalaisen vaalista, heräsi arpajaisintoja ja torvisoittokuntaintoja, ja puolueet Ahmaisissa jakautuivat piankin ihan uusien periaatteiden mukaan. Ja niinhän tuo tuntuikin vähän lapselliselta ja naurettavalta elää riidassa kyläläistensä kanssa kahvikupista, olipa tuossa nyt mitä tahansa, eihän sen tähden kannattanut olla naapuriensa kanssa seurustelematta.
Niin ainakin tuntui lukkarin rouvasta, ja kun Kelalasta kerta kevätpuolella heille tultiin, niin ostokahvissa ne sovinnot juotiin, vaikka valtiopäivämiehestäkin satuttiin käymässä olemaan. Lukkari ja valtiopäivämies taas heittivät koko kysymyksen naisten asiaksi, keittäköönpä akkaväki ja juokoon mitä tahansa, yks'kaikki, on sitä toki miehisillä miehillä vähän tärkeämpiä ajattelemisia. Mutta pikkuista pilaa he eivät voineet olla Tuppuraisesta laskematta hekään, ja toisilla kauppamiehillä oli naurua koko kevääksi.
Kun nimismiehessä eräänä kevätpäivänä oli koolla pelkkiä herrasnaisia, muistui mieleen entinen ruiskahvihomma.
— Kyllä minä sen heti älysin, ettei se voi olla edes terveellistäkään tuo musta, sakea velli, mutta join kumminkin mieliksi sitäkin, kun tarjottiin. Eihän sitä tahtonut riitautua niin joutavista asioista, selitti henkikirjurin rouva.
— Hyvin vastenmielisesti minäkin sitä join, sanoi nimismiehen rouva, — kupin enintään, ja kotonani pidin oikeata kahvia ainakin puoleksi ja enemmänkin.
— Samoin minä. Silloin se karvaus toki ei niin tuntunut.
— Nyt en ole tilkkaakaan pitänyt ruista pitkiin aikoihin. Gustavkaan ei sitä suvaitse, vaikka emme sitä heti tahtoneet ilmoittaa ja loukata kyläläisiä.
— Niin, ne olivatkin kovin kiihkoisia talonpoikaiset, valtiopäivämies esimerkiksi.
Ruustinna selitti, että hänestä se aina oli tuntunut niin hieman lapselliselta puuhalta, kun Augusta oli siitä puhunut, mutta kun hänen miehensä oli esimerkin vuoksi taipunut siihen suostumaan, niin oli heillä ruiskahvia pidetty, varsinkin palvelusväelle, mutta aina oli toistakin ollut.
— Jaa, ja kyllä se hyvä saattoi ollakin tuo tuuma köyhille syrjäkyläläisille, joilla pennit ovat niin lujassa.
— Niille se kyllä on hyvinkin terveellinen ja maistuneekin — suolattuna.
Ja pappilan nuorilla neitosilla oli niin paljon puuhaa arpajaisista, niin äärettömän kiire, etteivät he joutaneetkaan ajattelemaan niin maallisia asioita kuin kahvia.
Mutta kun vihdoin kaikki oli arpajaisia varten valmiina ja kansakoulunopettaja juhlatilaisuudessa piti puhetta, niin hän lopetti sen seuraavilla sanoilla: »Ja isänmaata palvellessamme emme saa eksyä vähäpätöisiin harrastuksiin, syrjäpoluille, vaan meidän täytyy omistaa koko sielumme, kaikki työmme kansallemme ja isänmaallemme».
Monikin ymmärsi, että hän syrjäpolulla tarkoitti ruiskahviliikettä.
1890.