VANHA JUTTU.
Hauskaa perheiltamaa oli juuri vietetty sulhasen kodissa, jossa hänen ja morsiamen lähimmät sukulaiset olivat olleet koolla. Iltanen oli syöty ja useimmat vieraat olivat menneet. Naisista olivat toiset jo käyneet levolle ja toiset korjailivat ruokailuhuoneesta ruokia pois ja sammuttelivat tulia. Mutta poikien huoneessa istui vielä muutamia miehisiä vieraita jutellen kahvikuppien ja punssilasien ääressä; sulhasen ja morsiamen velimiehiä ne olivat, ja niitten joukossa parhaana miehenä Oskar-eno, vanhapoika.
Hänelle oli ilta ollut kuivanlainen. Hän oli näet, tuo juro, naisarka, elähtänyt poikamies aina vähän pahalla tuulella noissa pitkäpiimäisissä perheiltamissa, joissa tupakatkin piti varkain polttaa, piti istua salissa tyttöjen naurunkappaleena, juoda teetä, syödä makeisia ja joissa sattumalta vain totitilkan sai. Mutta annas kun naiset oli saatettu nukkumaan, kun iltamyöhällä istuttiin lasien ääressä noinikään miesten kesken — silloin oli hänkin taas poikaa. Nuorten miesten parissa hän parhaiten viihtyi, sillä silloin oli hänellä, vanhimmalla, aina etuoikeus olla äänessä, ja hän oli hyvin mielellään äänessä. Hän kertoi juttuja toisen toisensa perään, nauratti toisia ja nauroi itse, niin että vesi valui harmaista silmistä.
Mutta toisinaan, kun Oskar-eno tarttui suustaan kiinni puheen päähän, ei siitä toista päätä näyttänyt tulevankaan. Siinä alkoivat jutut ja sukkeluudet tulla kahteen kertaan esille, ja silloin hän oli vaarallinen mies. Hänestä oli silloin ihan pääsemättömissä. Istua piti ja kuunnella — ja hän pani hyvin pahakseen, jos haukotteli! Eikä häntä taas kukaan tahtonut suututtaa suurin surmin, tietysti ei, rikasta, rakasta enoa.
Nytkin hän näytti merkeistä päättäen olevan vaarallisella puhepäällä. Hän oli koko illan näyttänyt ikäänkuin surumielisenä hautovan jotakin vanhaa muistoa, ja varmana saattoi pitää, että siitä sitä nyt lähti tulemaan. Tuumailtiin vain, että lähteeköhän sieltä nyt uutta vai vanhaa ja minkä verran. Punssiakaan ei ollut kuin pullo puolillaan, kovin uhkasi käydä surulliseksi, jos juttua hyvin kauan kestäisi.
Vastoin tavallisuutta ukko istuskeli kauan aikaa äänetönnä, maistellen silloin tällöin lusikalla kahvia. Oli toisillakin kerran puhevalta. Ja siinä jo ajateltiin, että kenties hän hyvinkin noinikään heittänee puhumisensa.
Mutta äkkiä eno käännähti, katsoi Anttia, sulhasmiestä, tarkoin ja kysäisi:
— Milloin sinä Antti oikeastaan päätit kosaista tuota tyttöäsi?
— Milloinka? Sitäpä on vaikea sanoa, sillä monta monituista kertaa olin ajatellut sen tehdä.
— Niin mutta … älä kiertele. Milloin se sinussa noin oikein varmaksi kypsyi, että nyt kosin.
— Kypsynytkö lie tässä mennä kesänä, kun minun heinäkuussa piti lähteä reserviin keskeltä kesän hauskimpia huviretkiä ja pois tyttöni lähitienoilta. Silloin tuo ainakin tuntui pakolliselta. Kun yksin lähdin laivalla ajamaan ikävään kasarmiin ja siinä istuskelin kannella katsellen, kuinka tuttu ranta häipyi niemien taakse, sillä hetkellä päätin varmasti kysäistä tyttöäni, — jos eno haluaa niin perin tarkkaa ajanmääräystä.
— Ja silloinko kirjoitit?
— Kirjoitin sitten vähän myöhemmin.
Ukko särviskeli taas hetkisen lusikallaan kahvia ja oli ääneti. Hän oli harvinaisen vakavalla tuulella, melkein juhlallisella, näytti aivan siltä kuin hän olisi mielessään märehtinyt joitakin vanhoja surumielisiä muistoja. Sitä katselivat nuoremmat kummissaan: jos eno nyt vielä rupeaa haaveilemaan, niin silloin vie hiiteen kerrassaan!
— Jos se multakin kerta olisi tullut kirjoitetuksi, niin yhtä kaikki ei istuisikaan Oskar-eno kuivana vanhanapoikana nyt teidän parissanne lörpöttelemässä joutavia yön kuluksi. — Noin puheli ukko miltei ujolla äänellä, kohottamatta silmiään kahvikupista, jota hän lusikalla hämmenteli.
Tuossa se siis oli, mitä hän oli miettinyt ja mitä hän nyt aikoi kertoa. Mutta siitähän lupasi tulla hauska juttu. Eno kun kertoisi omista lemmenseikoistaan ja kosinta-aikeistaan, sehän olisi harvinaista, jotakin uutta!
— Ajattelitteko tekin kirjoittaa tytölle ja kosia?
— Kertokaapa siitä eno!
— Ajattelinhan minäkin kerran… Mutta mitäpä noista vanhoista jutuista jaarittelemaan, myöhäinenkinhän nyt jo on…
Oli se nyt kerran ihmeeksi enollekin myöhäinen. Tavallisesti hän istui ja pärisi sivu puolen yön eikä tahtonut mitenkään malttaa heittää, vaan puhui vielä ulos mennessään, jotta kadulta kuului loppusukkeluuksia hänen kulkiessaan. Ja nyt hän ei viitsinyt jaaritella!
Mutta näki sen sentään, että hänen itsensäkin teki mieli käydä kertomaan, eikä hän olisi sitä nyt kertomatta heittänyt millään ilveellä, vaikka oli hiukan arastelevinaan. Hieman vain kun kehoiteltiin ja kyseltiin, niin jo alkoi.
* * * * *
— Vai niinkö te luulette, etten minä olisikaan koskaan ollut rakastuneena, puhui hän heittäytyessään keinutuoliin takanojaan. Hohoi! Olin kerran jo puolikihloissakin, ja hamaan kolmanteen kymmenenteen vuoteeni saakka olin sitäpaitsi rakastuneena säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa, syksystä ja keväästä, vaikken niistä viitsinyt puhua kenellekään. Mutta tämä kirjeen kirjoittaminen oli sentään eri juttu.
Tietysti minä olin nuori ja ylioppilas. Silloin noita ylioppilaita ei vielä ollutkaan joka kuusen juurella, niin että minä olin herra, enkä ainoastaan omasta mielestäni, vaikka olinkin iältäni vasta parissa kymmenissä. Ja kesä oli luonnollisesti kauniimmillaan, kentät kukoistivat ja puut vihannoivat ja linnut lauloivat — niinkuin te sen kaiken hyvin tiedätte rakkauskertomuksista. Olin viettänyt alkukesän Karjalassa ja matkustin sieltä kesäsydännä kotiini Pohjanmaalle. Laivalla olin tullut Kuopioon, mutta en jatkanut sieltä suoraan Iisalmelle, vaan pyöräytin Tuovilanlahdesta mutkan Pielaveden kirkolle, sinne pappilaan ativoihin. Siellä oli häät talossa, ja suoraan tunnustaakseni olinkin sovittanut matkani niin, että minun sopi pistäytyä matkan varrella sukulaistalossa ilopäiviä viettämässä.
En ole näet elämäni pitkään viettänyt sen huolettomampia enkä vähemmin rasittavia päiviä kuin vieraillessani nuorena ylioppilaana kerran kesässä viikon päivät isossa sukulaispappilassa. Siellä eletään herroiksi, mutta ei rasittavan herroiksi. Levätään pitkään ja levätään hyväksi höllyvillä höyhenpatjoilla, syödään rasvaista, maalaista ja makeata; kupit ovat kookkaat ja vehnäviipaleet paksuiksi leikatut. Sillä välin käydään ongella, uimassa ja ajelemassa, istutaan varjossa puutarhan pehmeällä, nuorella nurmikolla ja poltetaan tupakkaa pitkävartisista letkapiipuista…
Mutta tällä kertaa oli häät tulossa taloon. Siellä touhua ja juoksua, siellä meteliä ja hämminkiä, leivottiin, paistettiin, leikeltiin, keitettiin. Ihmistä kiehui kuin kattilassa pitkin portaita, pihoja ja puutarhoja. Mutta mitäs me nuoret siitä. Me vietimme omia ilojamme missä milloinkin miellytti, venehissä vetten päällä, koivikossa niemen kärjellä ja kalmistossa kirkkomäellä. Siellä oli nuorisoa kappale — etäisiä sukulaisia oltiin toisilleen melkein kaikki, — iloista, tervettä, reipasta nuorisoa, joka ei muuta ajatellut kuin sen kuluvan hetken huvia. Oli tultu kokoon ilopäiviä viettämään ja nautittiin nyt elämästä kuin kepeät kesälinnut, laulettiin, naurettiin, kisailtiin ja karkeloitiin. Isännät ja emännät antoivat meidän vapaasti iloita, hyvä kun emme olleet jaloissa vastuksina. Ja me ahmimme nuoruuden elämäntäyteistä iloa, ahmimme joka huokaisulla, joka liikkeellä. Hiki juoksi päästä uutukaisten valkolakkien alta ja puna hehkuili koreina kukkasina tyttöjen terveillä, mehevillä poskilla.
Se oli aikaa satumaista.
Siellä oli tyttöjä monenkinlaisia, oli hienohipiäisiä, hoikkaisia kaupungin neitejä, oli maalaistyttöjä, pullevia ja tukevia. Soudeltaessa, käveltäessä ja leikittäessä järjestyttiin aina tietysti parittain, ja kukin valitsi toverikseen oman mielitiettynsä, jota hän enemmän kuin muita piteli hellänä.
Minun osalleni lankesi nuori ja näppärä maalaistyttö, tuores kuin keväinen tuulahdus. Teoltaan hän tosin ei vielä ollut saanut viimeistä silitystä, muodot olivat kyllä pyöreät, mutta näyttivät toisinaan — vika saattoi olla kotitekoisessa puvussakin — hiukan tasaantumattomilta ja kömpelöiltä; kasvot oli ehkä liiankin punakat, kun ei tyttö vielä ollut saanut tottuneeksi myötään käyttämäänsä päivänvarjoa; kädet ja jalat olivat tarpeettoman suuret ja luisevat. Mutta silmät, ne olivat kirkkaat kuin kauriilla, huulet kuin mansikat päivän puolella ahoa, ja paksu lettitynkä, joka selälle roikkuili, oli väriltään ja muodoltaan väärentämätöntä, turmelematonta, luonnon omaa tekoa. Sillä palmikolla minä en koskaan malttanut olla leikkimättä, joko sitten istuttiin vierekkäin soutoteljolla taikka iltaviileällä levähdettiin päivän vaivoista puutarhan seinänviereisellä kiikkulaudalla. Mutta hän ei tuosta suuttunut: sitä myöten oli leikki sallittua. Hän vain nauroi, nauroi niin puhtaasta ilosta, että kyynel kimalteli silmän nurkassa, hampaat välähtivät valkeina punaisten mehupeitteiden alta ja koko vartalo hytkähteli notkeasti, viattomasti, luonnollisesti.
Hän oli minun naurava sulottareni. Ja minä nauroin tietysti myöskin, riemuitsin oikein sydämeni pohjasta.
Hänen nimensä oli Iida. Siitä ajasta on minussa omituinen myötätuntoisuus kaikkia Iidoja kohtaan. Minusta siinä nimessä jo kajahtaa jotakin hempeää ja naisellista. Asettelin mielessäni rinnakkain nimiä Iida ja Oskar: olihan toinen niin naisellisen pehmeä ja toinen niin miehevä ja luja.
Ensi päivänä olimme kohteliaita toisillemme, toisena sinuttelimme toisiamme ja riitelimme, ja kolmantena jo hieman ujostelimme toisiamme, kun katseet osuivat vastakkain. Siihen aikaan oltiin vielä herkkiä punastumaan.
Neljäntenä päivänä oli häät. Jo tuli kokoon oman kylän vieraita, outoja meille matkustajille, jotka jo olimme kuin yhden perheen jäseniä. Siitä me ikäänkuin vetäysimme lähekkäämmäs, tutustuimme, veljistyimme. Kuiskailimme salavihkaisesti, heitimme katseita, pidätimme naurua, ymmärsimme toisemme. Mieliala kävi vihkimätilaisuuden lähestyessä juhlalliseksi. Tytöt olivat pukeneet hienot hääpukunsa ylleen ja näyttivätpä niissä nyt ihan moitteettoman siroilta. Iidallakin oli valkoinen puku, ihan vasiten tehty muotien mukaiseksi. Se taipui sulavana hartioille ja uumille, solui pehmoisena ja sivelevänä ruumiin mukaan, tehden äsken kömpelön näköisen vartalon solakaksi ja säännölliseksi. Oliko siihen nyt apuna käytetty kureliiviäkin, sitä en tullut ajatelleeksi. Mutta sen puvun vaikutuksesta hänen liian punakkaat kasvonsakin näyttivät nyt hienommilta: käsissä oli hansikkaat, jaloissa vaatekengät ja tukkaan oli sidottu sinervä nauha.
Me seisoimme vastakkain morsiusparia vihittäessä. Hän oli heti huomannut, että hänen uusi pukunsa vaikutti minuun voittavasti. Sen kaupunkilaispukunsa mukana hän näytti saaneen kaupunkilaisnaisen terävyyttä ja tarkkuutta ja naisellista viekkautta ja juonta, joka hurmaa saman verran kuin maalaistytön viattomuus ja viehkeys.
Minä pikeysin yhä enemmän. Hääpäivän iltana koko hääjoukko oli kävelemässä; käytiin näköalaa ihailemassa läheiseltä vuorelta. Katseltiin, kuinka päivä laski ja ilta vähitellen vaihtui yöksi. Kastekin laski ruohikkoon ja ilma kävi viileäksi. Iida taitteli kanervan oksia, taittoi yhden mullekin ja pisti takkini napinläpeen, ja katsoi sitä tehdessään veitikkamaisesti silmiini. Ja me riitelimme siitä, oliko kanerva onnen kukka; hän sanoi että oli, minä että ei. Siitä riitelimme vielä, kun toiset laskeutuivat alas kukkulalta ja maantieltä huutelivat meitä. Me lähdimme vitkastellen laskeutumaan jäljestä, kävelimme vierekkäin hiljalleen yösumun laskeutuessa järvelle ja niityille…
Sinä yönä minä valvoin ja kirjoitin runoa, varkain kirjoitin makuullani vintillä, veljesvuoteella, toisten nukkuessa. Mitä Iida teki toisessa ullakkokamarissa, tyttöjen sisarvuoteella, sitä en tiedä. Arvatenkin hän nukkui. Silloin olin varma, että hänkin valvoi ja ajatteli minua niinkuin minä häntä, ja tuo varma luulo teki minut autuaaksi. Kirjoitin pitkän runon muistikirjaani. Aamulla minun piti antaa se Iidalle sopivassa tilaisuudessa ennen lähtöäni.
Niin — ennen lähtöäni. Aamulla minun näet täytyi lähteä. Laivakulut, matkatoverit, mitkä lienevät pakottaneet, mutta minun täytyi lähteä. Täytyi erota noin lämpimimmiltään, jättää toiset nuoret vielä moniksi päiviksi iloista elämää jatkamaan, heittää Iida…
Kun aamulla tulin puutarhaan, olivat tytöt jo siellä minulle kukkaskimppua sitomassa. Näin selvästi kuinka Iida kävi hakemassa lemmenkukkia ja pisti ne sinne kätköön toiseen laitaan; — ne ovat minulla samoin kuin kanervan oksa vieläkin tallella. Minusta tyttö oli melkein itkeneen näköinen, — vai olisiko uni ollut aamuvarhaalla vielä silmässä. Ei puheltu muusta kuin niistä iloista, joita yhdessä vielä pidettäisiin, jos minä jäisin. Ja minun täytyi lähteä, hevosta pantiin jo valjaisiin! Olisin itkenyt, jos olisin miehuudeltani ilennyt. Mutta koska olin mies, koetin nauraa tuska sydämessä. Iida ei enää nauranut. Hän sitoi kukkasvihkoa, katseli alas ja oli ääneti.
Se hetki oli surun hetki. Se oli heräämisen hetki ihanista unelmista kylmään ja pakolliseen todellisuuteen.
Ei — runoani en voinut antaa, se liian kylmästi, liian huonosti tulkitsi sen, mitä tunsin ja mitä tahdoin sanoa. Minulla oli sanottavaa niin äärettömän paljon, sydän kukkuraa myöten täysi. Minun piti kirjoittaa kirje Tuovilanlahdesta, kirjoittaa kaikki, selittää kaikki… Jo annoin siitä Iidalle viittauksen. Hän katsoi kummastuneen näköisenä — oli näet muita läsnä — mutta näin selvästi, että hän ymmärsi — ja hyväksyi.
Vanhemmat ihmiset hymyilivät hiukan, kun hyvästellessä ei meidän — Iidan ja minun — kättelystä näyttänyt loppua tulevankaan, mutta hymyilivät suosiollisesti, niinkuin viattomasti leikkiville lapsille. Hän heilutti vielä liinaa veräjän pielessä, kun kärryt tienkäänteessä vierivät näkymättömiin. Ja minä vilautin valkoista lakkiani. —
Se oli tukalata matkaa. Päivä poltti tulena niskaa, maantie pölisi yhtenä pilvenä, kyytimies nukkui ja hevonenkin laiskistui helteessä juoksemasta. Ja minut kuljetti kova kohtaloni virstan virstansa perään poikemmas siitä paikasta, jossa kerran ihmeeksi olin saanut nauttia täysin siemauksin nuoruutta ja onnea ja jossa minua ikävöitsi kirkassilmäinen, hellämielinen tyttö, jonka parista säälimätön pakko oli minut kesken ilojen maailmalle kiskaissut. Mieleni oli apea, minua suututti ja kirveli, mutta ei auttanut muu kuin ajele pois yksinäisyyteesi ja ikävääsi, josta nyt olit neljäksi päiväksi saanut silmäillä onnellisten asuntoihin.
Olin yksin, yksin tunteeni vallassa. Kirjoittaa aioin tytölleni, mietin jo alun ja lopun ja keskelle mehevät paikat. Siitä olisi tullut lämmin, kaunis, liikuttava rakkaudenkirje. Mutta siitä ei tullut mitään.
Kievarin kynät olivat kelvottomat, paperia ei ollut kunnollista, väsytti ja suututti. Mutta se ei olisi estänyt. Jo muutamanlaisen kirjeen heti kirjoitin, mutta repäisin sen huonona ja aloitin toista. Ja silloin rupesi järki-vähäinen pelaamaan. Rupesi tutkimaan. Mitä minulla oli muka mielessä tehdä? Kihlatako tyttö? Kihlatako outo nainen nelipäiväisen tuttavuuden jälkeen, tuntematta vanhempia, sukulaisia, tuntematta itseäänkään. Ja saattoiko luottaa tuollaiseen hetken tulistumiseen? Eikö olisi vääryys tyttöäkin kohtaan, jos kirjoittaisin, kihlaisin, ja se unelma sitten kumminkin tulisi rikotuksi. Olinhan pelkkä keltanokka…
Semmoista se järki opetti lukemattomin vaihteluin, kun kerran pääsi ääneen. Koettihan tunneraukka pitää puoliaan, ja monesti se jo oli voitolla, kun jokin satunnainen muisto taas elävästi kuvasi Iidan lempeän muodon eteeni. Silloin taas kirjoitin ja revin. Ja vaikka sen ottelun aikana rakkauteni yhä vahvistui ja vankistui, niin siihen määrään olin saamaton, että kirje jäi lähettämättä. Saatanhan sen vastakin lähettää, ajattelin, kunhan mietin. Ja odotustunti kului.
Laiva tuli, kyytimies palasi, minä laskin kohta laivalla täyttä vauhtia Tuovilanlahdesta pohjoiseen päin. Ja siihen loppui minun unelmani. Tosin olen sen uneksinut uudelleen ja uudelleen vuosien kuluessa muinaisuudenmuistona, mutta vieläkään en voi uskoa tehneeni oikein, kun sen kirjeen jätin kirjoittamatta. Kuvittelen, että siitä olisi lähtenyt kahdelle onnea. Sillä joskaan ei ole varmaa, että Iida nyt olisi emäntänä omassa talossani — kuka voipi tutkia kaikki mahdollisuudet! — niin olisi se ainakin sangen luultavaa.
Mutta minä olen aina miettinyt tunnin liikaa…
* * * * *
Ukko ryyppäsi punssin lasistaan ja kaatoi uutta. Yö oli taaskin kulunut yli puolen, mutta ihme kyllä, aika ei ollut käynyt siksikään pitkäksi, ei ketään nuorista kuulijoista ollut haukotuttanut. Ja punssitilkkakin oli hyvin riittänyt, kun harvoin muistettiin lyhentää ryypyn-välejä. Oli istuttu ääneti ja kuunneltu. Jokainen tunsi, että eno oli kertonut toden tarinan, sillä vastoin tavallisuuttaan hän oli tullut kertoneeksi sen lämpimästi, vakavasti, paikoin oikein juhlallisesti.
— Mutta eihän se ollut niinkään itkettävä historia, selitti eno iloisemmalla äänellä, kun hänen nuoret ystävänsä eivät oikein tahtoneet päästä erilleen kertomuksen tunnelmasta. — Sehän oli vain tavallinen vanha juttu. Terveeksi sen päälle!