KOULUTYTTÖ.
Aino oli vielä koulutyttö, vaikka olikin jo naiskoulun ylimmällä luokalla, sillä luokalla, jolla hameen helmat jo lasketaan polvia alemmas ja jolla toverielämä, yhteishenki ja pienet naiselliset salaisuudet »siskojen kesken» puhkeavat kauniimpaan kukkaseensa. Vielä koulutyttö, vaikka jo tyttöyden sillä asteella, jolla elämän todellisuuden, sen ihanuuden ja surullisuuden ensi esimaku maistetaan, haaveksitaan rakkautta ja tuumitaan tulevaisuutta, käydään sentimentaalisina istumassa »vapaamuurarin haudalla» ja teetetään toverimerkiksi hopeainen kysymysmerkki, jotta siihenpä elämä vastatkoon… Niin, niin, siitä alkaa jo lapsen leikki olla poissa, vaikka ei elämällä vielä olekaan sitä varmaa suuntaa eikä periaatetta, jota se hakee ja luulee löytävänsä.
Niissä vuosissa oli Aino. Hän käherteli salaa tukkaansa kiharoita otsalle ja ohimoille, että ne tekisivät runollisen vaikutuksen, käveli kadulla vakavana ja arvokkaana, jottei häntä suinkaan luultaisi koulutytöksi ja illoilla hän istui myöhään yönutussa ylhäällä ja luki ajattelevaisena Heinen runoja, viivasi sieltä täältä jonkin säkeen, jossa hänestä oli sattuvasti kuvattu elämän suurta kysymystä, ja mietti syväaatteista ongelmaa kauan, — kunnes nukahti.
Hän oli näet rakastunut — tietysti. Rakkaus kuului välttämättä hänen luontoonsa, hänen sukuunsa ja ikäänsä, — olihan hän yht'aikaa nainen ja lapsi.
Mutta hänessä lapsi vielä voitti naisen. Hän ei voinut rakkauttaan kylliksi salata eikä osannut vielä niitä oikkuja ja temppuja, joita nainen tietää käyttää tunteensa viehättävinä apulaisina. Hän oli vielä luonnostaan naiivi.
Hän oli rakastunut. Hänen sielunsa ihanne oli pitkänsolakka, harteikas, mustaviiksinen mies, kolmannella kymmenellä oleva, lempeäsilmäinen, sukkelakielinen. Akseli hän oli nimeltään, ja hän kävi usein Ainon kodissa, sangen usein, ja oli aina kohtelias ja ystävällinen, puhutteli Ainoa neidiksi ja puristi kättä lämpöisesti, — niin ainakin Ainosta tuntui.
Joka kerta kun Akseli tuli heille, kävi Aino iloiseksi ja puheliaaksi, nauroi ja ilvehti ja kertoi pitkät jutut koulustaan ja muista kokemuksistaan, ja toiset kuuntelivat ja nauroivat. Akselikin nauroi, nauroi niin miehekkäästi, mutta samalla lempeästi.
Mutta eräänä iltana he jäivät kahden saliin istumaan, ja silloin Ainolla ei ollut mitään puhuttavaa eikä kerrottavaa, Akseli sai yksin olla äänessä. Mutta hän puhuikin kauniisti ja sujuvasti ja katseli niin lämpimästi, ja kun hän sitten kohta lähti, tuntui erityinen hellyys olevan hänen äänessään hänen hyvästellessään ja erityinen kuumuus hänen kämmenessään… Vai olisiko se ollut Ainon omassa kämmenessä?
Sinä iltana Aino istui kauan ylhäällä ja luki Heineä. Mutta kesken sitä lukuaan ratkesi hän itkemään. Itki kiihkeästi, itki kauan, tietämättä mille itki, mutta kun hän vihdoin herkesi, tajusi hän sen, että olikin rakastunut, tajusi sen selvästi ja tunsi…
Hiljaa hän hiipi toiseen huoneeseen, jossa hänen vanhempi ystävättärensä juuri asettautui levolle, hiipi tämän vuoteelle ja puhkesi taaskin itkemään.
— Mitä itket, lapseni, mikset asetu levolle, miksi itket? 3
Nyyhkytysten keskeltä soperteli Aino:
— Mi-minä olen ra-kastunut.
— Sinäkö, Aino, ja keneen ja milloin?
— Tänä iltana, Akseli oli täällä, me jäimme kahden ..
— Ja sinä rakastuit. Puhuiko Akseli sulle mitään?
— Puhui, paljon, vaikk'en tiedä mitä. Luuletko, Anna, luuletko, että … että hän voi minusta … pitää … tämmöisestä.
— Lapsi raukka, mistä minä tiedän. Kaiketi hän sinusta pitää, pidämmehän me kaikki, mutta hän on mies ja sinä vasta koulutyttö.
— Niin, koulutyttö … niin, hän ei voi minua rakastaa, minä tiedän sen, hän ei voi. Voi minua hullua … mutta minkä sille teen, minä tunnen sen, minä olen häneen rakastunut…
— No, se menee ohi, sinä pieni hupakko, rauhoitu vain ja mene nukkumaan kyyneleet silmistäsi. Sinä haaveksit, ystäväni.
— En. Minä en ole enää mikään lapsi. Minä olen rakastunut, minä sanon sen sulle enkä kenellekään muulle, ja minä vien sen rakkauteni salattuna muassani hautaan. Hän ei voi minua rakastaa — no, ei pidä hänen myöskään saaman tietää, mitä minä hänen tähtensä kärsin.
— Kärsit, ystäväni! Mutta kenties hän sinua rakastaakin…
— Ei, ei…
Murtunein sydämin, tuska mielessään Aino poistui vuoteelleen, itki siinä vielä hetken ja nukkui nyyhkytyksiinsä.
Kun Akseli sen jälkeen heille tuli, ei Aino näyttäynytkään, tai jos näyttäytyi, käveli hän vakavana, surullisena ohi, vastasi jäykkänä tervehdykseen, eikä puheisiin koskaan puuttunut niinkuin ennen. Hän tunsi saaneensa maistaa elämän todellisuuden ensi karvaan palan, mutta hän tahtoi niellä sen alas arvokkaasti ja kestävästi. Hän tahtoi kärsiä yksin, ja kärsiä perin pohjin, sillä tuossa kärsimyksessähän se hänen elämänsä sulouskin oli. Toverit ihmettelivät koulussa hänen muuttumistaan, kuiskailivat yhtä ja toista, huomasivat sitten, mitä tautia hän poti, ja koettivat ystävyydellä ja säälillä saada häntä tunnustuksille. Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä, ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta, kurjuutta… Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi…
Akseli oli salakihloissa Annan, Ainon vanhimman ystävättären ja asuntokumppanin kanssa, vaikkei siitä kukaan tiennyt. Tämä kertoi sulholleen Ainon yöllisen tunnustuksen. Yhdessä he nauroivat sille jutulle.
— Koulutytön haaveita.
— Lapsen houreita.
Ja kun Akseli sitten leikillään rupesi Ainoa hyvittelemään, välähti tässä sammunut toivo uudestaan. Hän tahtoi tutkia, oliko siinä toivossa perää, ja samalla hän tahtoi itse näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin suinkin. Ja hän rupesi taas iloiseksi, reippaaksi tyttölapseksi.
— En minä ole koketti, hän puhui kerran, kun he taas salissa kahden istuivat, — vaikka ehkä siltä näytän.
— Kuka sitä on sanonut! Te olette naiivi.
— Tytöt sanovat koulussa, että minä hivutan kämmenselällä poskiani päästäkseni punakaksi, mutta siinä ei ole perää.
— Ei ole, sanokaa te tytöille niin, että semmoisiin metkuihin te olette vielä liian lapsi. —
Kaikki toivo oli lopussa, Akseli kohteli häntä niinkuin koulutyttöä, niinkuin lasta! Tuo uusi havainto olisi Ainon kerrassaan murtanut, ellei se olisi häntä niin perin pohjin suututtanut, ettei hän kiukulta tuskaansa muistanutkaan. Hänkö lapsi, joka jo oli niin paljon kokenut ja kärsinyt sieluntuskia, ja kenen tähden kärsinyt? Oi sinuas, sinä kiittämätön sukukunta!…
Ystävätär, asuntotoveri, matkusti pois, ja kohta Aino sai kihlakortin, hänen ja Akselin. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei lähtenyt iltasellekaan, istui vain siellä yksin pimeässä nurkassa mustissa tunteissaan. Hänen rakkauttaan oli törkeästi pilkattu, häväisty … hänen toiveensa olivat kaatuneet ja ystävätärkin oli ollut niitä kaatamassa! — Aino istuutui kirjettä kirjoittamaan, ystävättärelle kirjoitti. Kirjoitti onnittelevansa heitä, toivotti ikuista onnea ja autuutta sille yhteydelle, joka teki hänen, Ainon, elämän autioksi korveksi. Mutta hänpä olikin kovin vähäpätöinen, mitätön henkilö tässä maailmassa, häntä ei ainoastaan saanut pettää ja loukata, hänen pyhimpiä tunteitaan sai kuka tahansa törkeästi pilkata ja ivata… Hänhän oli ainoastaan koulutyttö…
Hän kirjoitti pitkälti, kolme arkkia täyteen ja vielä reunat ristiin, kirjoitti itku silmässä, niin että kyyneleet, jotka tunkivat esille, monesta kohden liottivat paperin… Mutta sen paremminpahan näkevät, mitä hän kärsii, lie tuostakin lysti heille. Ja kun hän vihdoin oli lopettanut, olivat kyyneleetkin lopussa, ajettunein silmin hän sulki kirjeen ja viskautui vuoteelle… Elämä oli kurjuutta!…
Aamulla, kouluun mennessään, hän otti kirjeen mukaan postiin viedäkseen. Mutta hänen portaita laskeutuessaan häntä alkoi epäilyttää, ulko-ovella hän jo pyörähti takaisin, juoksi kamariinsa, viskasi kirjeen tuleen ja katsoi, kuinka se siinä hiiltyi.
Hiiltyköön, mitäpä hän turhia rupeaa lörpöttelemään, vielä nauravat… Ja mitäpä hän joutavia rupeaa suremaan, onhan sitä ajattelemista paljon muutakin, lukemista paljon, joululuvat tulossa iloineen, mitäpä maksaisi pitkiä suruja kantaa, hänhän on vain — koulutyttö.