HUONEEN HAUSSA.
Siinä oli omituinen uutuudenviehätyksensä, kun Villensaunassa taas aamuhetkenä istuttiin tupakka hampaissa ja selailtiin Hufvudstadsbladin viime sivulta asunnon ilmoituksia. Yö oli maattu hotellin pehmoisesti höllyvillä patjoilla, oli maattu kauan, nukuttu pois kaikki pitkän rautatiematkan rasitukset ja jysäykset, silmät oli pesty ja vaatteet oli harjattu, ja tuntuipa nyt sekä sielussa että ruumiissa suloinen levollisuus ja tyytyväisyys, kun aamukahvikin vielä oli saatu siematuksi vatsaa pohjustamaan. Taas oltiin Helsingin ilmaa hengittämässä, vanhaa tuttua, se tuntui oikein luissa ja lihoissa.
Ja nyt sitä piti lähteä kävelemään, asuntoa hakemaan, hakemaan kotia taas muutamiksi kuukausiksi, semmoista ylioppilaskotia, huonetta täyshoidon kanssa, taikka puolihoidon, miten vain parhaiten passaisi. Ja olipa noita vara valita, koteja nimittäin, kolmatta palstaa oli Hufvudstadsbladin takasivulla ilmoituksia, parempia ja huonompia, jos minkälaisia — ei muuta kuin tee kauppa ja asetu. Ja hyvillä mielin, varmana tuloksesta lähdinkin kera nuorimman veljeni, joka oli ensi retkellään nyt minun opastettavanani, matkaan, valitsemaan kotoa itselleni ja hänelle.
Lähdettiin, alettiin kierros kaupungin toisesta laidasta, Santalahden rannalta. Paperille oli näet valmiiksi järjestettyinä ne kortteerit, jotka inhimillisesti katsoen ja ilmoituksista päättäen näyttivät otollisilta, järjesteltyinä varman kaavan mukaan, paikan mukaan, laadun mukaan. Oltiinhan kotoa valitsemassa, pitihän sen siis täyttää ainakin muutamia niistä vaatimuksista, joita ihminen, luonnollista kyllä, asettaa paikalle, jossa hän aikoo elää. Olisihan niitä ehtoja ollut paljonkin, mutta eihän niitä kaikkia saisi täytetyksi, sen tiesi jo ennestään, kunhan nyt edes olisi asunto jokseenkin huokea, huoneet puhtaat ja kalustot eheät, kunhan ei emäntä olisi kovin hapannut, kunpa ei olisi aivan paljon »läpikäymistä», kunhan ei tarvitsisi viidettä kerrosta ylemmäs kiivetä, kunpa vain ei olisi kovin kosteata eikä taas kylmää, ja kunhan…
— Tässäkö on ilmoitettu olevan huonetta asuttavaksi?
— Tässä, olkaa hyvä, käykää sisään. Huonetta on ja hyvää, siisti sisustus, aivan noin hienoja herroja varten.
— Entä hinta?
— Siitä sovitaan, me ei nyljetä ylioppilaita. Tämmöinen hauska sisäänkäytävä, ja noin avara näköala, ja, siitä pyydän huomauttaa, seurustelua on perheen keskuudessa. — Rouva, lihava ja likainen, näytti ihan yksinäiseltä, joten pahoin pelkään, että hän siihen perheeseen ei lukenut muuta kuin oman itsensä.
— Jaa, sehän tuntuu hyvin lupaavalta.
— Niin luulisin, ja huone vanhassa puutalossa on aivan kuiva ja lämmin, niinkuin ymmärrätte. — Oli siinä jokin outo haju, mutta eipä se olisi kauppoja katkaissut, ellei nuorin veljeni, viitaten seinänvierustalle lattiaan, olisi ajattelemattomuudessaan puhjennut lausumaan:
— Ja tuoko on torakka?
— Vai torakka, vai … meidän huoneessa… Minä soisin, etteivät tuommoiset herrat tulisi tänne vanhasta ihmisestä pilkkaa tekemään, koiruuttaan koettelemaan…
Lähdimme häntä koipien välissä toiseen taloon. Kiipeiltiin kivirappuja, tavailtiin ovileimoja, soitettiin…
— Huonettako herrat hakee? Se vietiin tunti sitten.
Toiseen paikkaan. Pimeässä eteisessä haettiin kauan tulitikun valossa ovea ja oven ripaa, ja suurella vaivalla osuttiin vihdoin vanhan neitosen eteen. Mutta siellä alkoi tutkinto. Mitkä nimet olivat? Oltiinko veljeksiä? Mistä kotoisin? Mikä mies isä oli? Mitä luettiin? Kauanko on oltu ylioppilaina? Missä ennen asuttu ja miksei nyt siellä?
— Niin, näettekös, kun ottaa vieraita ihmisiä huoneihinsa ja hoitoonsa, pitää myöskin tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. On meillä täällä huone, pienenlainen tosin … mutta vielä minun täytyy kysyä, — tähän aikaan sitä on nuorisoakin niin monenlaisia —, mitä herrat ovat noinikään mielipiteiltään…?
— Jottako oikein periaatteen kannalta?
— Niin, sitä on näet sen pahempi niin monenlaista … ja katkeraa olisi, jos sittemmin huomaisi pettyneensä, jos ottaisi jumalankieltäjiä ja kevytmielisiä saman katon alle asumaan.
— Oikein me olemme ristityitä ihmisiä, kastetuita ja ripillä käypiä.
— Jaa, se on niin hyvä, kun tietää. Tässä on meillä huone … mutta maksavatko herrat säännöllisesti, kuukausittain.
— Joo, säännöllisyys on meidän puolelta periaate.
Huone oli keittiön takana, pieni epättö, hajanaiset ikkunat, ja tuolit ja pöydät olivat jalkavialliset. Ei siitä ollut meikäläisille, pois piti lähteä. Olisihan eukko saattanut näyttää huoneensa jo ennen tuota tutkintoa, jottei olisi koko elämäkertaansa tarvinnut luetella eikä uskontunnustustaan. Mutta täytyihän sitä kärsiä kaikkea, kun oltiin huoneen haussa.
Nuorin veljeni alkoi jo kyllästyä. Hän oli kuvitellut mielessään, että kodin valitseminen olisi hyvinkin huokea juttu, että siinä itse olisi herrana ja määrääjänä, valitsisi niinkuin housuvaatetta räätäliltä, ja kun sopivan löytäisi, sanoisi vain: tuosta mulle, ja kaupat olisi tehty. Hän oli käsittänyt tuon kodin valitsemisen hyvin hauskaksi asiaksi, melkein niinkuin tytön pyytämiseksi ranseesiin yksinkertaisissa maalaistansseissa, että muka hän vain kulkisi pää pystyssä rivien ohitse, katselisi tutkivin silmin kupeille kummallekin, jossa hienohelmat istuivat sydän kurkkuperässä varroten, että ottaakohan se nyt minut tuo komea poika. Mutta, — niin hän oli kuvitellut — hän kulkisi välinpitämättömänä ohi kaikkien vanhojen ja rumien, jättäisi ne muille myöhästyneille, ja vasta kun missä silmä iskisi nuoreen, hymyilevään punaposkeen, vasta silloin hän vaalinsa tekisi ja vaatisi, että tule sinä siro tyttö kumppanikseni nyt vähäksi aikaa elämän tanssissa pyörähtämään. Ja hätäkö olisi tuolleen valitessa, kun otettavia oli paljon ja ottajia vielä vähän, parhaan hän veisi joukosta, semmoisen, jonka seurassa aika kuluisi rattoisasti ja hauskasti.
Niin hän sanoi sitä arvelleensa, nuorin veljeni, mutta huomasi jo saaneensa ensi kurituksen niistä ihanteellisista elämän unelmista, joita hänen kokematon mielikuvituksensa oli luonut. Poika parka, monta kolahdusta hän vielä tulisi saamaan! Kävellessämme pidin hänelle tuosta pienen esitelmän, huomautin, ettei sitä kotia niinkään ostettu kuin leikkikalua joulunäyttelyn pöydältä — ei. Kolmisen tuntia olimme jo kulkeneet, talosta taloon, kadulta kadulle, eikä ollut vielä asunnosta tietoa ensinkään. Jos jokin sattuikin vähänkään sopiva, niin oli siinä kumminkin aina siksi paljon vikoja, että päätettiin kävellä edelleen, hakea parempaa. Sitä nuorta, kaunista tyttöä ei tuntunut löytyvänkään. Milloin sillä oli ruumis vino, huone kovin monen mutkan takana, milloin ei näyttänyt silmiltään puhtaalta, seinät ja kalustot olivat öljyisen tahmeat, milloin se oli liian suuri, milloin liian pieni, ja mikä pahinta oli, sillä oli aina matkassaan joku vanha, rypistynyt tantta, joka ei malttanut olla hinnasta tinkimättä, utelematta miehen avuista ja asioista tai muuten epämiellyttävällä olemuksellaan tympäisemättä kerrassaan ja turmelematta vaikutusta, jonka tyttö itse teki.
Toinen puolisko kaupunkia oli jo käyty ja kelpaamattomaksi nähty, toinen oli vielä jäljellä. Mutta jo oli päivällisenkin aika sivu siirtynyt, vatsassa jo murteli ja väänteli ja jalat pyrkivät omituisesti seisahtelemaan ja lepopaikkaa hakemaan. Toverini istahti päättäväisesti Esplanaadin penkille.
— Heitetään jo vähäksi aikaa, minua suoraan sanoen väsyttää ja tympäisee.
— Niin minuakin, mutta pitäähän se asuntokin saada.
— Pitäisi se peijakas … niinhän tämä on kuin kerjuulla kulkua … raha kourassa pitää huoneen puutteessa tirppoa, ja sen ne ovat sitten näköisetkin, että niistä viitsisi rahaa maksaa. Mennään syömään; minulla on nälkä.
— Kapakkaanko?
— Ka, syötävähän se on, lähteehän se vähemmälläkin henki.
Syötiin, ja syötiin kovasti, juotiin kahvit ja pistettiin sikariksi. Mutta silloinpa ei enää tehnytkään mieli katuja kiertelemään, joka ovelle kolkuttamaan ja aina kysymään: onko huonetta, mikä hinta? Kyllästytti jo kysellä, mitä se valon kanssa maksoi ja mitä ilman, kenen sänkyvaatteet piti olla ja pyyheliinat — kaikki muuten tarpeellisia kapineita, mutta mitäpä niistä, kun ei kumminkaan puhetta edemmäs päästy. Siinä istuttiin, toinen odotti toisensa sanovan, että eikö sitä jo lähdetä, mutta ei virketty mitään. Ja ilta tuli ja yö.
Seuraavana päivänä aamusta alkaen uusi kierros, uudet kysymykset, uudet tutkinnot ja selvitykset, ja siinä juostessa paikasta toiseen parasta valitessa vietiin jo nekin, jotka olivat vähänkään otollisilta maistuneet. Ja kun tuli toinen ilta, kun uupuneina, epätoivon partaalla vihdoin tehtiin hurja päätös, otettiin summassa se, mikä väsyneille lähimmäs osui, silloin tiedettiin, ettei ollut tyttöä tanssiin kävelty valitsemassa, tyttöä hoikinta ja verevintä, vaan että oli juostu täydessä tolkussa — huoneen haussa.