SILTÄ VÄLILTÄ.
Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät: »Mikäs on tytöllä nimenä», taikka: »Kenenkä se tämä on poika, vai tyttökö lie?» Mutta Eetu ei puhunut mitään.
Hän seisoi töllistellen kuin puusta pudonneena, seisoi ääneti katsellen alas pitkin pitkää punaista puseroaan, pureskeli peukaloaan ja kaiveli varpaalla hiekkaa. Ilvehtijöille ei puhunut halkaistua sanaa. Vasta jos pitemmälti kiusasivat, hän pirautti kimakan itkun. — »Mitäs te kiusaatte», lohdutti silloin aina joku, »näkeehän tuon tytöksi koko asennolta ja kaikista tuumistaan.» — »Ole väkättämättä», väitti toinen, »poika se on sittenkin, ja Eetu-niminen onkin, lautamiehen poika, tiedänhän minä.» — »Liekö tuo kumpaistakaan», sovitteli kolmas matkaa jatkaen, »eikö lie siltä väliltä.»
Vaikea olikin tuota Eetusta sen varmempaan päättää enempää luonteesta kuin käytöksestäkään, vaikea vielä sittenkin, kun hän jo vähän varreltaan yleni. Hän ei pelehtinyt toisten ikäistensä poikain parissa vetisillä jokirannoilla, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut äitimuorilta »kuka-käskeä». Ei hän juosta viiletellyt vauhkona pitkin vainioita, ei tärvellyt kylvöheinää eikä päästänyt isäänsä tukkansa kimppuun. Kärkkäämpikin hän oli keräilemään koreita tilkkuja ja lasin sirpaleita ja olemaan tyttöjen kanssa vieraisilla. Vasta kun housut laitettiin, näki Eetusta, että siinä taitaa ollakin miehen taimi.
Niin, — Eetu oli lautamiehen poika, ja kummakos siis, jos hänet puuhattiin kaupunkiin kouluun, kun hän siihen ikään pääsi. Siinä talossa oli varaa yksi poika vaikka papiksi asti kouluttaa, ja kun Eetu oli heikko ja hontelo ruumiiltaan ja kun hänestä siis ei näyttänyt paisuvan kuvallista työmiestäkään, niin arveltiin, että joutihan tuo, olihan noita sikiöitä kasvamassa ja toisia tuli. Ja lukemaan hän oli ovela, — niin ainakin akat arvelivat, kun Eetu kernaammin istuskeli tuvassa jotakin kirjaa tavailemassa kuin lähti toisten ikäistensä tapaan nuotalle yökuntiin taikka talvella havun vetoon.
Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita, niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen alku, siitähän se paisuu nero.
Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin, kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä, pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin, että hän nyt oli, kuten moni muu, — siltä väliltä.
Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian — halpaa. Muuhunkaan hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli. Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.
Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas, herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään, ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut, sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä tyhmän ja viisaan väliltä.
Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli jyrkästi suomenmieliseen — ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä, — kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, — eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.
Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta, kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella: raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita — mene tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden äärimmäisen välillä.
Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään, vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.
Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista — suuri etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse kuulu mihinkään puolueeseen.
Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko, niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta. Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:
— Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.
Ei niistä tarvitse tehdä selkoa, vaikkei niitä olisikaan. Mutta sillä sanalla saa aina kysyjän suun kunnioituksella tukkeutumaan.
Tuon edun Eetu havaitsi kerran muutamassa pienessä pulassa, jommoiseen hän ei olisi arvannut joutuvansakaan. Hän oli silloin jo parin vuoden ylioppilas.
Eräänä aamuna, kun Eetu juuri oli noussut vuoteeltaan, peseytynyt ja asettunut vakavin päätöksin »siviiliään» lukemaan, soitettiin kelloa ja sisään astuu ylioppilas, outo keltanokka. Katsoo paperiinsa, änkyttää:
— Tekö olette herra Kemppainen?
— Joo. Istukaa, olkaa hyvä.
— Kiitoksia. Minulla on täällä suomenmielisten ehdokaslista hoitokomiteaan, pyytäisin nimeänne tähän vaalilippuun.
— Jaha, jaha, jaha. Ketä siinä on ehdolla … vai niin. Ja vaali on huomeniltana?
— Seitsemän aikana.
— Vai niin, pankaa tupakka, tässä tulitikkuja.
Eetu oli kahdella päällä. Hän oli siihen asti koettanut pysyä erillään noista vaaleista, eikä ollutkaan kukaan vaivannut häntä lipuillaan. Nyt asema oli hiukan kiusallinen, kun oli epäjohdonmukaista ja vaarallista kirjoittaa, paha myöskin olla kirjoittamatta. Vihdoin hän tarttui kynään piirtääkseen nimensä…
Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:
— Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?
— Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.
— Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia — hän luimisteli pahasti toisen puoleen, — pyytäisin teitä hyväntahtoisesti kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.
— Jassoo, jaha … pankaa tupakka. Näyttäkääs … teillä on ruotsinmielisten lista.
— Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on lippuun liitetty…
— Hm … vai niin. — Ettekö polta? Niin minä en varmasti …, minä en suoraan sanoen… Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen. — Eetu nousi seisomaan. — Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio kallistua puolelle enkä toiselle. — Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on niinkuin sanottu, omat mielipiteeni…
Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:
— Jaa, minä olenkin itsenäinen. —
Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä, silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.
Mutta vuodet vierivät ja parta kasvoi, Eetu vanheni ja varsi patvi. Hän suoritti tutkintonsa ja osti silkkihatun, mitteli muutaman vuoden ylimääräisenä Helsingin katuja, kävi kumarrusretkillä ja sai viran.
Ja Eetu oli, niinkuin virkamiehen tulee, notkea ylemmilleen ja kopea alemmilleen ja yleisön edessä asianhaarain mukaan. Mutta vanhassa periaatteessaan hän pysyi lujana. Jos kävit kysymässä hänen mielipidettään asiasta mistä tahansa, niin hän puristi kyllä lämmintä kättä ja esitti sinulle sen asian aivan laveasti ja perinpohjaisesti. Mutta tuolla asialla oli aina kaksi puolta, toinen puoli ja toinen puoli, etkä tiennyt Eetun luota lähtiessäsi, kumpi niistä oli oikea, — ellei oikeus ollut sillä välillä.
Nyt on Eetu nimitetty jäseneksi erääseen korkeaan keskusvirastoon, ja hänen yhteiskunnallinen asemansa on tärkeä ja arvokas. Mutta hän kantaa pystypäisenä kunniakkaasti ja kepeästi tuon arvonsa, ja on syytä otaksua, että hän jaksaa kantaa vielä suurempaakin arvoa.
Ihmiset pitävät häntä erinomaisena ja etevänä, eivätkä suotta, sillä kuinka hän muuten olisi voinut omin voimin kohota semmoiseen asemaan. On ainoastaan joku haaksirikkoinen lapsuudentoveri, joku myrkkymielinen, kateellinen koiransilmä, joka kokemuksiinsa nojaten väittää, että Eetu muka aina on ollut noin ikään »siltä väliltä».
Olkoon. Mutta sitä tietäpä hän on tiennyt kohota korkeammalle kaikkia kadehtivia kilpailijoitaan.