VIIMEISESSÄ TINGASSA.
Eemeli oli parhaita miehiä, mitä tavataan, oli vain hiukan hidas ja huoleton tuumissaan ja toimissaan. Kun hän jotakin sai ruvenneeksi tekemään, niin se luisti kyllä, ja luisti hyvästikin, sillä Eemeli ei ollut mikään tuhma mies, päin vastoin. Mutta ennenkuin hän sai ryhtyneeksi mihinkään, niin — pane pois, siitä ei tahtonut koskaan tulla alkua. Hän mietti, punnitsi, hidasteli ja vitkasteli niin, että toinen, paljon tyhmempi, mutta vähän sukkelampi aina meni hänen edelleen missä tahansa.
No — istuskelihan se kyllä Eemeli mielellään kapakoissakin, istuskeli jörönä ja puhumattomana illat pitkät niinkuin aikaa ei olisi ollut olemassakaan, väänteli viiksiään ja hämmenteli lasiaan, välittämättä mitä muut tekivät, tulivatko vai menivät. Mutta ei sekään hänen lukujaan olisi niin suuresti estänyt, sillä moni ylioppilas palveli viinan jumalaa paljoa hurjemmin kuin hän ja valmistui kumminkin. Ja se tietiinkin, että hän luki ja osasi.
Mutta ei saanut menneeksi tentteeraamaan. Kului lukukausi ja kului toinen; nuoremmat ikäluokat kulkivat hänestä ohi, raha-asiat huononivat ja luotto loppui, ja luultiin jo, ettei siitä Eemelin tutkinnosta tulekaan koskaan mitään. Mies vanheni ja jurottui yhä, ja takki kävi nukkavieruksi. Ja arveltiin, että siihen se tentteeraus nyt on jäänyt.
Mutta eipähän jäänyt. Muuanna keväänä, kun toverit jo tuumailivat laittaa pois koko miehen Helsingistä vetelehtimästä, suuttui Eemeli, katseli tulisessa vauhdissa vielä kerran kirjansa läpi, ja meni tenttasi niinkuin tuiskussa. Ei uskonut kukaan, kun hän sanoi, että nyt hän aikoo valmistua, sillä sen hän oli sanonut jo kymmenen kertaa ennen. Mutta siinä ei ollut kuin yksi pyöräys, — hän oli vain muutamia viikkoja näkymättömissä — kun jo neljästä aineesta kolme pahinta oli kunnialla suoritettuna.
Mutta silloin Eemeli arveli, että »tpruu»; hänen hidasta luontoaan rupesi vauhti arveluttamaan, hän ei tuntenut itseään tuona kovin toimeliaana miehenä — hän päätti seisahtua. Ja taas kului kuukausia niin, että ei Eemelin tutkinnosta kuulunut mitään. Ja talon hyyryt jäivät maksamatta, vaatteet jäivät pesettämättä, kengät irvistelivät ja housunlahkeet repaloivat. Kun hän sai jostakin viitosen tai kympin, niin hän maksoi pienimmän velkansa, joi jäännöksen suuhunsa ja makasi sitten taas kotona miettien, mistä saisi tupakkarahat ja millä ilveellä matami saataisiin vähäksi aikaa tyynnytetyksi alituisista kärttämisistään.
Hänellä ei ollut kirjoja lukeakseen tuota neljättä ainetta, eikä saanut aikaiseksi mennä mistään lainaamaan. Kolmas kuukausi kului lopulleen, tenttamina-aika oli menossa sivu.
Silloin hänet nykäisi horrostilasta taas eräs nuori tuttava, joka tarvitsi tutkintotoveriä.
— Joo, kyllä minä tulen, kun kirjat annat, käyhän vain ilmoittamassa.
— Ensi viikollako mennään?
— Milloin tahansa, kyllä minä joudun.
Mutta hän ei joutunutkaan sen nuoren miehen matkaan. Lukenut hän kyllä oli, mutta — ei ollut frakkipukua enää, se oli kiinnitettynä, eikä hän viitsinyt lähteä lainailemaankaan, ei mielestään ilennyt, tuumasi vain, että kun saisi omansa lunastetuksi, niin…
Istuskeli kotona ja mietti, että kun saisi siksi rahaa jostakin … mutta ei viitsinyt mennä hakemaankaan, sillä tiesihän tuon jo ennestään, kuinka lujassa se oli, — ei sitä saisi kumminkaan… Hän oli jo ennestään velkaa joka ikiselle ja koko maailmalle.
Vasta kun se nuori mies tuli kertomaan tutkinnostaan ja tarjosi omasta ehdostaan pukuaan lainaksi, tuumasi Eemeli, että jos sitä menisi… Oli viimeinen määräpäivä juuri täpärimmillään ohi luistamassa.
Pieneksi se nuoren miehen puku kävi hänelle, housut pingoittivat reisiltä kuin makkaran kuoret, ja vanhoista kengistä jäi pari tuumaa varttakin näkymään lahkeitten alta, takki likisti hartiat kokoon, eikä nappiin menemisestä ollut puhettakaan. Mutta kun toinen mies sanoi, että hyvä on, ja kun puhtaan kaulustan vielä kaulastaan lainasi, niin ajatteli Eemelikin, että antaa mennä.
Meni, tentteerasi ja läpäisi.
Kaikki oli ohitse, tutkinto saatu ja hyvä, ei muuta kuin se virallinen julkinen tutkinto jäljellä. Mutta siinä teki vielä viimeisen tingan.
Siihen julkiseen tutkintoon on rahamaksukin, 39 markkaa, joka samassa on suoritettava. Jos et sitä suorita, niin älä otakaan tutkintoa, sen tiesi Eemeli erinomaisen hyvin. Ja hän istui taas kotona ja ihmetteli, että mistähän vain nuokin saanee … saaneeko mistään…
Ja hän tuli jo vähän levottomaksi, kenties ensi kertaa elämässään. Se olisi joutavata, hän tuumi, jos niitä ei nyt saisi, se olisi jonninjoutavata… Ja hän ponnisti vihoviimein mielensä jännityksiin, keräsi kokoon kaiken päättäväisyytensä ja lähti vielä kerran »vippaamaan.» Kulki ensin tuntikausia ja mietti, että mistähän sitä yrittäisi, kävi jo muutamassa porstuassakin ja palasi takaisin, toisella ovella jo soitti, mutta ei tavannut hakemaansa miestä kotona, ja arveli silloin jo lähteä kotiin, sillä mistäpä sen nyt siihen kiireeseen enää ehti saada semmoisen rahan, parasta lie kun jättää semmoisekseen.
Oli jo ilta, ja seuraavana aamuna oli julkinen tutkinto määrätty pidettäväksi, siksi olisi rahat pitänyt saada, mutta eipä noita näkynyt saavan…
Eemeli alkoi painua kotiin päin.
Mutta samassa tuli vastaan tuttu mies, joka tervehti, paiskasi oikein kättä. Vaistomaisesti Eemeliltä pääsi silloin kysymys:
— Onko sulla kolmeakymmentä yhdeksää markkaa?
— Kolmekymmentä yhdeksää, miksei neljääkymmentä?
— Sen kun vain tutkintorahoja tarvitsisin.
— Ja milloin sinulla olisi se tutkinto?
— Aamulla, yhdentoista aikaan.
— Eikä rahoja ole?
— Ei penniäkään.
— Eikä tiedossa mistään?
— Mistäpä ne … jos ei sulla sattune…
Sattuihan sillä, ja oli myös halukas auttamaan, mutta ei mukaan sattunut. Käski Eemelin aamulla käydä hakemassa, niin saisi.
Soo — noinhan se selviää, niinhän se menee kuin rasvatuilla rattailla.
Eemeli käveli kotiin sangen tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.
Lainahousut tuntuivat aamulla jalkaan vedettäessä hävittömän pieniltä ja takki ahtaalta, ja se valkoinen kaulaliina, jota viime aikoina niin usein oli pitänyt edestakaisin kaulaansa näperrellä, oli jo siivottoman likainen… Nuo asiat vähän mietittivät Eemeliä, kun hän aamulla rupesi pukeutumaan tutkintoa varten, sillä jos nuo yksityisissä tenttaminoissa hät'hätää olivat menetelleetkin, niin taisi olla niin ja näin niissä mennä julkiseen, jossa oli muitakin useita sekä tutkittavia että tutkijoita ja kuuntelijoita. Ne epäilyttivät häntä hyvin, kun hän katseli pitkin säärenvartta alas kenkiin ja käänteli hyppysissään mustanpuhuvata kaulaliinaa.
— Housuja ei nyt enää ole mikään mahdollisuus saada toisia, hän tuumi ja koetti pingoittaa lahjetta alemmas … mutta jos ottaisi yhteen otteeseen rahaa koko neljäkymmentä ja ostaisi puhtaan liinan…
Sen hän päätti tehdä ulkonaisen ihmisensä vuoksi, ja saikin koko neljäkymmentä. Mutta kohta hän katui, kun ei ottanut vielä paria markkaa …, liinaa näet ei saanut minkäänlaista markalla, se maksoi puolentoista…
Ja kun se raha kerta vaille jäi, niin hän meni olutkauppaan juomaan janoonsa seidelin ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Aikaa oli vielä vajaa tunti, rahaa oli markkaa vailla määrä…
Harvoin Eemeli mietti elämänsä surkeutta, mutta nyt se astui kovin selvänä hänen eteensä, että tämä elämä todella on surkeata. Hänen siinä istuessaan oluthaarikko edessään tuntui hänestä hetkisen siltä, kuin hän olisi ollut yksi ihmiskunnan marttyyrejä, niitä yhteiskunnan lapsipuolia, jotka vain olivat määrätyt kärsimään ja puutteissa kitkuttamaan elämänsä läpi ja joita toiset onnellisemmat saattoivat pilkata ja häväistä ja polkea ja sortaa minkä verran ilkesivät, joilla ei ollut mitään oikeuksia eikä mitään mahdollisuuksia…
Mutta ainoastaan hetkisen hän niin mietti, siunaaman silmänräpäyksen vain. Aika riensi, hänen täytyi joutua. Taas äskeisen tuttavan luo. Hän ei ollut enää kotona. Siis muualle, toiseen taloon markan hakuun…
Hiki valui päästä, kun hän astui tutkintoon. Mutta silloin hänellä jo olikin täydet rahat, ja helpotuksen huokauksin hän laski ne asianomaisen sihteerin kouraan.
Ja kun sieltä pääsi, oli Eemeli taas tyynenä ja tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Nyt oli taas aikaa laskeutua rauhaan ja suloiseen huolettomuuteen lepäämään noista tavattomista, hänen luonteelleen vieraista ja vaivalloisista ponnistuksista. Nyt oli arvo saatu, nyt meni jo nimi vekselissä…
Eemeli ei ollut enää köyhä eikä surullinen, kaikkein vähimmän hän oli yhteiskunnan lapsipuoli.