YSTÄVÄNI ULKOLAINEN.
Minun ystäväni on nähnyt paljon maailmaa. Hän on kulkenut useimmat Euroopan suurimmat pääkaupungit, matkustanut merkillisimmät paikat ja laajentanut näköpiirinsä, niin että hän nyt pystyy katselemaan kaikkia asioita yleisemmältä, laajemmalta kannalta. Minä en voi muuta kuin ihailla tuota ystäväni suurta etevämmyyttä, ja — kadehtia sitä.
Minä näet en ole nähnyt maailmaa paljon ensinkään ulkopuolella kotimaan ahtaita nurkkia. Sanon tahallani »paljon ensinkään», vaatimattomuudessani minäkin vähän kerskaillakseni, niinkuin sopii minun ahtaammalta näkökannaltani. Sillä Tukholmassa minäkin olen käynyt, — pistäytymällä tässä muuanna kesänä. Mutta sielläkään en ehtinyt laajentaa paljon mitään, niin ettei minun pitäisi iletä mainita koko Tukholmassa käyntiäni, — niin vähäarvoista se oli ystäväni matkojen rinnalla. Mutta mainitsen kumminkin, koska minulla siitä on ollut suurta suoranaista hyötyä — jäljestäpäin.
Se matkani näet auttaa minua houkuttelemaan ystävältäni hänen arvokkaita ulkomaan kertomuksiaan, joita kuunnellessani minäkin, vaikka vaillinaisesti, hiukan saan laajennetuksi ahdasta näköpiiriäni. Minä voisin melkein vakuuttaa, että siinä on ollut suurin hyötyni koko Tukholman-matkastani, ja minulla on syytä olla iloinen, että sen tulin tehneeksi.
Minä viekoittelen hänet aivan tietämättään juttelemaan näkemiään ja kuulemiaan Pariisista, Berliinistä, Wienistä, milloin mistäkin, ja sitten kun hänet kerta olen saanut alkuun, en muuta kuin äänetönnä kuuntelen, joskus vain pistän väliin jonkin »älä!», »johan nyt!» tai »ohoh!»
Menettelytapani on tämmöinen.
Me kävelimme esimerkiksi Aleksanterinkatua ja katselimme ohimennen puotien lasi-ikkunoista sisälle. Silloin minä niinkuin sivumennen mainitsen:
— Johan niillä on täälläkin noita suuria laseja. Mutta olivat ne kaksi kertaa suurempia, joita näin Tukholman puotiloissa, siellä käydessäni.
Silloin hän hieman naurahtaa, hymyilee pilkan ja säälin sekaisesti ja alkaa:
— Mitä lie ollut sielläkin. Mutta kun esimerkiksi Euroopan suurissa pääkaupungeissa näkee laseja, niin ne ovat sentään laseja. Pariisissa esimerkiksi boulevardien varsilla, ja entä Brysselissä…
Hän on päässyt alkuun, ja minä olen tyytyväinen. Saan noin aivan ilmaiseksi ihan uuden käsityksen maailmasta, mitä tulee lasi-ikkunoihin.
Tulee sitten meitä vastaan neitonen nuori ja kaunis, hieno hipiä ja kukkeat kulmat. Minä innostun heti.
— Kylläpä oli jumalallinen ihminen, sanon, säännöllinen ja samalla hempeä, aivan kuin muudan vahatyttö tuolla Tukholman panoptikumissa.
— Niin, mutta olisitpa nähnyt esimerkiksi Berliinin vahamuseossa… Se on ensimmäinen laatuaan maailmassa, Pariisissakaan ei ole semmoista. Siellä kun liikut, niin et erota elävätä ihmistä vahakuvasta, kunnioituksena nostaisit lakkia vaha-Bismarckille, ja yksin jos olisit, et malttaisi olla vahatyttöä suutelematta. Mutta kun useammin käypi…
Me kävelimme alas Unioninkatua, muka Esplanaadille. Mutta sattuikin olemaan jokin ylhäinen nimipäivä, paraati oli torilla. Ihmisiä oli siellä kuin helluntainepistolassa, ja siksipä me emme viitsineetkään nyt lähteä joukkoon tungeskelemaan, — onhan tuo tuommoinen jo nähty. Minun jos olisikin mieleni tehnyt, niin en ilennyt ystävääni pyytää, sillä kummempiakin tuo toki lie ollut paraateja katsomassa. Seisoskelimme siellä syrjemmässä hetkisen, ja minä otin ohimennen vähän arvostellakseni marssivain sotamiesten juhlavormuja.
— Puku sittenkin on sotamiehen koristus. Mutta ei niillä täällä meidän väessä sentään ole niin komeita koristuksia kuin kuuluu olevan ulkomailla ja kuin jo muutamilla Ruotsin kaartinkin osastoilla näkyi olevan.
— Eiväthän nämä ole pukuja eivätkä mitään sen rinnalla, kuin esimerkiksi Saksassa husaareilla ja ulaaneilla ja muilla. Kun ne ovat paraatipuvussa, niin se on vähän toinen kiilto ja toinen helinä. Kypärät välkkyvät kuin tulen liekit, vyöt paistavat hopealta ja vaate on hieman erilaista tekoa, sen vakuutan. Kun niitä näkee ohi marssivan, niin oikein äkkinäiseltä silmät huikiaa.
— Johan sinä nyt taidat… — Minä uskalsin hiukan epäillä tuota, niinkuin on luonnollista minun ahtaammalta näkökannaltani. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, ainakaan ääneen.
— Käypäs katsomassa, jos et usko. Niin seisot siellä kuin maalainen apteekin edessä suu auki, ja ällistyt niin, jottet ymmärrä pitkään aikaan niskojasi kääntää. Mutta kun vähän on saanut liikkuneeksi Euroopan eri maissa, niin siihenkin kiiltoon pääsee tottumaan.
Ystäväni vähältä suuttui, niin tyhmä oli hänestä minun epäilemiseni. Ja minä jo pelkäsin, että nyt häneltä ei enää tule kertomusta mitään; mutta sattui samassa niin onnellisesti, että ihmisliuta rupesi sotaväen jäljestä vetäytymään meihin päin, tunkeilemaan ja ehättelemään. Huomautin silloin, että onpa tässä rahvasta kerraksi, tämmöisessä ihmistungoksessa olen harvoin ollut.
— Mitäs tungosta luulet tämän olevan. Olisitpa joskus Pariisin kaduilla, kun kansaa syystä tai toisesta on tulvinut kokoon. Siinä sitä on rahvasta, on hämminkiä. Se on kuin yksi tuhatpäinen eläin, joka kippurehtaa kadulla tai torinpaikoilla, aaltoilee kuin meri ja kihisee kuin koski. Mutta järjestys siinäkin pidetään, ei mitään metakkaa pääse syntymään. Jos voisit aavistaa, minkälaiset siellä on poliisit…
Enhän minä sitä voinut aavistaa, omalta näkökannaltani, mutta koetin olla tarkkaavaisen ja viisaan näköisenä niinkuin ainakin, ettei hän arvelisi kuvaamisensa turhaan menevän.
— Sinne sitä kyllä äkkinäinen sotkeutuisi ja hämmentyisi, niin ettei lopulta tietäisi missäpäin hänellä on silmät ja missä selkä. Mutta pariisilaiset ovat siinä tungoksessa kuin kotonaan, ovat leikkisimmillään silloin juuri. Ja kun maailmassa jonkin aikaa on liikkunut, niin siihen tottuu ja on levollinen kuin ainakin. Ja samanlaista se on muissakin Euroopan suurimmissa pääkaupungeissa.
Hän kieraisi tyytyväisen näköisenä hienoja pariisilaisia viiksiään ja teki sitten liikkeen kädellään, ikäänkuin osoittaakseen, että siellä tuo oli jotakin, mutta mitäs täällä. Jos minulle oli mieluista kuulla hänen muistelmiaan, niin mieluista se tuntui olevan hänellekin kertoa. Niissä muistoissa viivähtää hänen mielensä kernaasti, usein ja kauan, hän ikäänkuin märehtii tarkalleen yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä on nähnyt ja kokenut maailman keskipisteissä, elää ne ajatuksissaan uudelleen ja yhä uudelleen. Ja silloin aina leviää ylhäinen, hieno, voisipa sanoa ulkomaalainen hymy hänen kasvoilleen, ja hänen liikkeissään tuntee silloin selvästi kokeneen ja elämään tottuneen maailmanihmisen. Minullehan se kaikki tietysti käypi kateeksi — eikä kummakaan —, mutta en puhu mitään, itsekseni vain katson ja kadehdin.
Mutta sattui tässä tuonaan niin, että oli tuo kateellinen mieleni vähällä päästä ilmi purkautumaan. Me istuskelimme, ystäväni ja minä, Seurahuoneen täyteen ahdetussa salissa ja katselimme tanssivaa »Svea balettia», jota sekä sanomissa että yksityisesti oli paljon kehuskeltu. Mutta meitä se ei tyydyttänyt kumpaistakaan, liian oli kömpelöä, liian kankeaa ja liian rivoa. Minäkin olin nähnyt Tukholmassa käydessäni »Mosebackenilla» tanssijattaria paljon sorjempia ja liikkeiltään notkeampia ja sirompia, enkä tietysti malttanut taas olla puheen aluksi huomauttamatta, että — »kaikenlaista muualla jo kelpaamatonta ryönää ne tänne Suomeen lähettävät. Kun minäkin olin Tukholmassa ja siellä näin tanssijattaria, niin aivan ne olivat kuin henkiä tai keijukaisia näitten rinnalla…»
Mutta silloin ystäväni vähän jo tuskaantui.
— Sinulla on aina hampaillasi nuo Tukholman näkemäsi. Äläs kelpo Tukholma, eihän se ole sen kummempi kylä kuin tämäkään Helsinki, ainakin hyvin vähän kummempi. Kun näkee jotakin tähän laatuun esimerkiksi Berliinissä ja esimerkiksi Pariisissa, niin eihän sitä voi verratakaan; siellä tulta, siellä makua, siellä mehua. Huonoinkin tanssijattarien esiintymispaikka siellä on siksi paljon etevämpi sinun tukholmalaisiasi, ettei sinulla voi oikeasta tanssista olla käsitystäkään. Sitä ei voi verratakaan sinun Tukholmiisi.
Näin hän sanoi kiivastuen, ja suoraan sanoen se minun pisti vihaksi. Olin näet aina kaikessa vaatimattomuudessani ollut itsekseni hieman ylpeä Tukholman-retkestäni, — niitä on näet paljon, jotka eivät ole käyneet edes sielläkään — ja ymmärrettävästi loukkasi siis tunnettani pahasti, kun ystäväni noin säälimättä repi palasiksi kaikki ylpeyteni ja hiljaisen iloni syyt. Ja sitäpaitsi näytti nyt siltä, kuin ei minun enää kannattaisi ruvetakaan Tukholman-tiedoillani houkuttelemaan häntä kertomiseen. Hän jo nähtävästi halveksi kaikkia minun vähiä kokemuksiani sieltä.
En puhunut mitään, mutta hiljaisuudessa kaiveli sydäntäni. Katselin, kuinka hän istui varmana ja ikäänkuin anteeksi antavin ja armollisen suvaitsevaisuuden katsein seurasi näyttämöllä tapahtuvia, hänelle kovin vähäpätöisiä seikkoja. — Koskahan minä pääsisin tuolle kannalle? Varmaankaan en koskaan.
Ihan leppyneinä ystävinä me lähdimme pois, mutta minun oli mieli haikeana. Ja silloin kirjoitin tämän.
Mutta äärettömän hyvästi voin mielessäni kuvailla, kuinka hän, jos sattumalta näkisi tämän painettuna, kieraisisi pystyyn pariisilaiset viiksensä, hymähtäisi itsekseen pilkan ja säälin sekaisesti ja tuumailisi:
— No onhan tuo nyt tämäkin. Mutta kun kirjoitetaan esimerkiksi
Euroopan suurissa sivistysmaissa…