KUMMITUKSIA.
Ilta oli sateinen ja pimeä niinkuin syksyllä ainakin. Ilkeätä lorinata piti vesi, joka räystäskourusta roiskuili maahan, ja epäsointuisasti säesti sitä etäämpää ojatulva valuessaan maantienojasta viemäriin. Maantiellä oli isoja lätäköitä, rattaat räiskyttivät alituisesti soravettä ajajan niskaan ja silmille, ja ken jalan sortui kulkemaan, sai visusti varoa, ettei häntä niljakka savi livauttanut nokalleen rapakkoon. Kopeloimalla sai eteensä koetella tiellä pysyäkseen, sillä niin oli pimeätä kuin säkissä.
Tuo oli oikein kamalata säätä Hilma-rouvasta, kun hän teki poislähtöä postineidin luota. Ja myöhäksikin oli vielä mennyt ilta, aika oli kulunut siinä rupatellessa niin, ettei sitä huomannutkaan. Kahden kesken olivat istuneet, voudin nuori rouva ja postineiti, jälkimmäisen luona ja jutelleet illan kuluksi tämän maailman asioita. Ja hyvähän tuo oli, että oli saanut iltansa siksikin menemään, sen vihattavan perjantai-illan, jolloin muuten aina piti itsekseen istua, kun pitäjän herroilla oli vistipäivänsä ja totinjuontipäivänsä. Niinä perjantai-iltoina istui sentähden neiti Roosa, postineiti, tavallisesti voudissa, rouvan huvina. Mutta nyt hän oli päivällä sanonut: »Tule sinä Hilma nyt kerran minun luokseni, niin istumme siellä. Minä kun en ole oikein tervekään, niin juodaan nyt kerran ihmeeksi siellä meillä teetä. Laita poika ajoissa nukkumaan ja tule». Ja Hilma-rouva oli ajatellut, että miksipä hän ei lähtisi, ainahan vaihtelu hauskuttaa.
Istuttu oli oikein lukon takana — joulukin läheni — ja syvässä hiljaisuudessa puhuttu asiat poikki ja pitkin, niin että posket lopulta hehkuivat ja päätä kivisti; ainahan sitä on puheen ainetta, kun nuori rouva ja neitonen suuksatusten yhtyvät. Kello viilti yli yhdentoista. Sentähden lähti Roosa-neiti itse palvelijoineen lyhty kädessä saattamaan vierastaan kotiin, vaikk'ei ollutkaan sitä heidän väliä kuin satakunta syltä kylänkeskeistä taivalta.
Lähtivät ja kiertelivät lyhdyn häilyvässä valossa maantien syvimpiä rapakoita, kohottelivat hameitaan puolelta ja toiselta aina vain ylemmäksi, etteivät helmat pääsisi kastumaan; eipä tuossa ketään lie ollut näkemässä. Kuollut oli yö; veden loisketta kuului askelten alta, mutta elävän ääntä ei läheltä eikä kaukaa. Pimeys oli kätkenyt luonnon, maantieltä lähimmät rakennuksetkin tuskin hämärtivät epäselvinä ja valottomina.
Roosa-neitiäkin jo peloitti, he värisivät molemmat kävellessään käsikynkitysten varovasti edelleen.
Kirkon valkea seinä kuvautui kalpeana mustan männikön rinnassa. Naiset painautuivat lähekkäämmäs, kulkivat ääneti, tuskin hengittivät, kun portin ohi menivät. Jokin akkuna lepatti ilman vedossa. Heitä puistatti, tuntui kylmältä.
Mutta Hilma-rouva koetti olla rohkeana.
— Peloittaako sinua? Palaa takaisin, kyllä minä yksinkin jo uskallan kävellä.
— Hyi, mitä puhut. Sinäkö jäisit yksin tässä yössä maantielle — ei.
— Mitä manalaisia sinä täällä luulet olevan?
— En minä aaveita pelkää. Mutta sattuisi joku ilkiö olemaan kätkössä nurkan takana…
Puolen matkaa he olivat kulkeneet, kun saapuivat kapteeni vainajan talon kohdalle. He ihmettelivät sitä pimeyttä, kun ei koko taloa paljon haamoittanutkaan, vaikka se oli aivan maantien varrella. Silloin juuri piika, joka edellä kantoi lyhtyä, kiljaisi, säpsähti, niin että lyhty oli pudota.
— Sieltä näkyy tulta akkunasta.
— Tulta autiosta talosta! Johan sinä nyt…
Mutta Hilma-rouva näki sen itse, kun astui kaksi askelta. Kapteeni vainajan huoneen akkunasta talon päätypuolelta näkyi himmeä valo, kalpea kuin kuutamon paiste. Pienen puutarhan puitten lomitse se loisti kuin ilmassa häilyvä liekki valaisten lehdettömän pihlajan hoikat oksat. Mutta siihen se rajoittuikin.
— Tuli autiossa talossa … huih, katso! — Roosa-neiti värisi kuin lapsi tarttuessaan kaksin käsin ystävänsä käsivarteen. Hänen silmänsä olivat kuin juotetut siihen häilyvään, kelmeään liekkiin.
— Se ehkä heijastaa lyhdystä.
— Vai lyhdystä, hätäili piika, katsokaa. — Hän peitti lyhdyn hameittensa alle, ja tuli näkyi sittenkin.
— Mutta eihän siellä voi olla ketään, puhui rouva, koettaen näyttää miehuuttaan. — Avaimet ovat kaikki meillä, maalarit toivat menneellä viikolla.
— Siitäpä juuri, kuiskaili piika. — Kas kun leimuaa, nyt vilahti kuin varjo ohi…
— Lähdetään, huokasi neiti tuskin kuultavasti. Hän ei itse päässyt liikkeelle, jäsenet olivat kuin jäätyneet!
Kapteeni oli ollut vanha eläkkeellään eläjä, siivo mies, vaikk'ei vailla omituisia vanhanpojan tapojaan. Oli peloittanut lapsia tuuheilla viiksillään ja ankaralla muodollaan, oli kauhistuttanut eukkoja uskonkiellollaan ja tyttöjä naurattanut ja kutkuttanut vapaapuheisuudellaan. Ja hänenkö rauhaton henkensä nyt liiteli vainajan asunnoissa ja poltti virvatulia yön pimeässä? Tiesi, mikä salaperäinen eläjä hän lie ollutkaan…
— Mutta olethan lapsellinen, Roosa, meidän valistuneella vuosisadalla! —
Mutta samassa taas leimahti kirkkaaksi tuo sinervä valo, ja ikkunaan ilmestyi todellakin musta, muodoton varjo. Niin, niitä näytti olevan kaksi, ne liikkuivat siinä edestakaisin, milloin hämärtäen valoa, milloin vetäytyen syrjään. Taas tulivat esiin, sulivat yhdeksi, tuli tupsahti ja sammui.
Nyt oli rohkeus lopussa. Piika kiljaisi, hytkähti ja lähti vilistämään lyhty kädessä. Toiset jäljessä. Helmat hulmusivat pitkin rapakoita, vesi roiskuili korkealle, kastellen kasvoja myöten. Lyhty palvelijan ojennetussa kädessä heilahteli ja muodosti kummia kuvioita yön mustaa pohjaa vastaan: tuli siinä läähätti, sammuili vuoroin, vuoroin liekitsi ja leimusi vauhdin viimassa. Juostiin tulisesti. Rohkeus oli poissa, poissa valistunut vuosisata, poissa järki ja varovaisuus: aave oli mielessä ja sydämessä kummituksen kauhu. Takaa maantieltä kuului kolinaa, hermot ärtyivät äärimmilleen; vauhtia lisättiin, talo oli lähellä. Pinnistettiin viimeinen ponnistus, hyppy poikki rapakon ja — läiskäys…
Lyhty oli leimahtanut ja sammunut.
Se oli tapahtunut voudin veräjällä. Samassa ajoivat veräjälle naapurin isäntä ja vouti, jotka palasivat vistin peluusta. He löysivät ojasta kolme puolikuollutta, likomärkää naisihmistä ja hajanaisen lyhdyn.
* * * * *
Tätä juttua kertovat erityisellä mielihyvällä kylän herrat jokaiselle uudelle vieraalle, joka ensi kertaa on muassa perjantai-iltoina heidän vistipöytänsä ääressä, kun rouvat ovat kotona odottamassa. He kertovat sen toiseen kertaan ja kolmanteen, ja nauravat aina yhtä herttaisesti, yhtä makeasti, ja joka kerta siitä kummitusjutusta saa kuulla hiukan uudemman toisinnon, entistään kuvaavamman. Ja loppu, arvoituksen selitys, se kerrotaan matalammalla äänellä, naurua pidättämällä, viittailemalla ja evästelemällä.
Maalaripojat, veitikat, olivat edellisillä viikoilla viimeistelleet kapteenin talossa muutamia siistimistöitä, joita tarvittiin uuden asukkaan varalle. Avaimet vietiin sitten kyllä voutiin, mutta poikaviikarit olivat ajoissa huomanneet, miten noita vanhoja lukkoja sai avaimittakin sen verran aukeamaan, että sisälle päästiin.
Kaupungissa ne olivat käyneet opissa, vekkulit, ja oppineet siellä ammatin sivultakin yhtä ja toista. He tiesivät, mitenkä ikäviä iltoja hauskasti vietetään.
Työn lomaan he joivat joskus mielellään viinatilkan ja olivat pahoja pelehtimään kylän piikatyttöjen kanssa. Mutta kun kapakoita ei ollut ja kun ulkona törmillä ja luhillakin kävi syyspuoleen kylmäksi istua, menivät he omia teitään yön aikaan pullojensa kanssa kapteeni vainajan keittiöön, sulkivat ikkunat, tekivät tulet ja huvittelivat mielin määrin. Väliin viekoittelivat pari piikatyttöäkin lämmittämään liedellä kahvipannua.
Niin perjantai-iltanakin. Mutta lämpimässä innostuksessaan he olivat, varomattomasti kyllä, unohtaneet hetkeksi välioven sulkematta, ja tuli leimusi tietysti akkunasta himmeänä, kalpeana ja kaameana yön pimeään. Mutta kuka sen nyt arvasi, että siitä sillä hetkellä juuri sattuisi kulkemaan ohi kylän hienoja, hermoheikkoja naisia, jotka säikähtivät heidän varjojaan, kun he hiljaa sukkasillaan pistivät pieneksi tanssiksi —?
Rouvat eivät kuulu kärsivän ensinkään tätä kummitusjuttua kerrottavan. Mutta siksi juuri herrat kertovatkin sen sitä maukkaammin ja innokkaammin.