HUONEMIES.
He olivat, äiti ja poika, tulleet Viertolaan eräänä syysiltana, eli äiti oli tullut ja kantanut viisiviikkoista poikaansa riepukäärössä rinnoillaan. Kirkolta oli tullut, oli pyytänyt asuntoa joksikin aikaa Viertolan pirtissä, ja sinnehän tuo sitten oli jäänytkin poikineen huonemieheksi elämään, — oli siellä jo vähilleen vuoden asuntoa pitänyt. Kesällä Marketta raateli kasakkana talon töissä, heinässä ja elonleikkuussa, talven kehräsi villalankaa kirkonkylän kauppiaalle ja keinutti kätkyessä lepäävää poikaansa.
Ei niitä juuri siihen olisi viertolaisista kukaan kaivannut, kun kylliksi oli omankin talon väkeä niille ainoan pirtin pienille tiloille, mutta eihän niitä taas mikä hirvinnyt siitä ruveta poiskaan ajamaan, minnepä nuo olisi ajanutkaan, ja vähän niistä sentään oli vastustakin. Äiti oli säveä ja hiljainen, aina myöntyväinen, istui äänetönnä nurkassaan ja kehräili omia aikojaan olematta kenenkään jaloissa, ja poikakin makasi siinä vieressä niin tasaisena ja tuppisuuna, ettei päästänyt kuin joskus ihmeeksi pahempaa älää. Ja oli siitä Marketasta aina apuakin; kun milloin tarvittiin neljäs mies nuotalle tai muualle ulkotöihin, hän oli aina valmis lähtemään, kunhan emäntä otti hänen Villeään sill'aikaa katsoakseen.
Yleensä eivät ihmiset olleet kovinkaan ilkeitä Marketalle, nuorihan tuo olikin vielä, raukka, hentoinen ja surullinen, niin että sääliltäkään ei häntä paljoa pilkata iljennyt. Emäntä se vain joskus sätkäytteli joitakin sukkeluuksia »vahingon sattumisesta», kun näet, vaikka suotta, pelkäsi, että isäntä ja muut talon miehiset miehet liikanaisella mielihyvällä katselivat Marketan hienohipiäisiä kasvoja ja tummahtavia silmiä.
Kun sattui joku kaukaisempi vieras talossa käymään ja kätkyeen viitaten kysäisemään, että kenenkä lapsi se tuo on, niin emäntä oli hyvin herkkä tokaisemaan:
— Tuonhan se on meidän huonemiehen. Onhan sillä äiti ääressä, isästä ei taida olla tietoa.
— Jottako lehdosta on löytänyt?…
— Niin nuo sanovat sen pehkon juurelta varvikosta tavanneen, minä en tiedä…
— Voipihan niitä sieltäkin tavata, kun niikseen sattuu.
— Ja sattuuhan se, kun sattuakseen on, vahinko viisaallekin.
Mutta silloin Marketta nurkassaan aina nojausi etukumaraan kätkyen yli — sitä ei nähnyt, itkikö hän vai mitä teki, — korjasi peittoa ja alkoi hiljalleen liekuttaa, laulellen kuiskailevalla äänellä:
»Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki.»
Lauloi sen kerran kertansa perään ja alkoi sitten taas rukkia polkea katsellen koko ajan nurkkasilmällä hellästi kehtoon ja pieneen eläjään siinä. Katsoiko tuo muuten vain noin vaistomaisesti siihen vai seurasiko ajatuskin noita silmän liikkeitä, sitä ei tiedä. Ajatteliko hän ehkä, että tuossa lepäät sinä minun onnettomuuteni ja onneni, minun köyhyyteni ja kurjuuteni ja ainoa kallis omaisuuteni, minun häpeäni ja minun alentumiseni, ja minun rakkauteni ja elämäni määrä. Ajatteliko hän ehkä, että mikä onkaan kerran tuleva sinusta, pieni peipposeni, kun varreltasi ylenet ja vuosiltasi vanhenet. Mikä on tuleva piian pojasta? Tuleeko sinusta mies, joka kykenet arvokkaana ja suorana käymään kunnialla elämäsi läpi ja pesemään pois sen pilkun, minkä äitisi häpeä on syntymääsi leimannut, tuleeko sinusta mies, joka maksat äidin vaivat, itkut ja huolet ja annat hänelle vielä sen aseman ihmisten seurassa, jonka syntymäsi häpeä riisti piialta… Vai tuletko varttuneena ehkä kelvottomaan, kevytmieliseen sukuusi, tuleeko sinustakin viheliäinen raivaaja, joka elämän varjopolkua astelet, turmelet oman onnesi, kukistat minun toivoni ja tärvelet muita viattomia, niinkuin isäsi teki… Ajatteliko hän näitä vai eikö, kun polki rukkia, kehräsi villaista lankaa ja katseli hellästi lasta kätkyessä, vai tunsiko hän sen ainoastaan hämäränä sielunkuvana? Lapseen vain näytti siinä koko hänen sielunsa huomio alituisesti kiintyneeltä.
— Olisi kai se Marketta miehen saanut hyvänkin, jollei kovin nuorena olisi vinon tielle eksynyt, puhuivat talon ihmiset toisinaan iltapuhteina, kun Marketta ei tupaan sattunut. — Hyvinhän se on laatu ihminen, hiljainen ja työteliäs, ja näköpäästään siksi soma, että vertaista vain saapi hakea.
— Ihan se on ollut niitä valikkotyttöjä aikoinaan ja on vieläkin. Se tuon lieneekin ojaan kaatanut. Piikako hän lie siellä kirkolla ollut, ennenkuin tuon lapsen teki?
— Piikaihminen. Sitä minä toisinaan olen oudoksunut, että miksei tuo ole ruokkoa vaatinut keltään, tottapa se lapsen isä tuon olisi maksaa joutanut, kun ei vihille taipunut viemään…
— Tokko tuolla siitä isästä lie kovinkaan vissejä tietoja, tokaisi silloin emäntä, joka aina oli kärkkäin Markettaa panettelemaan. — Puhuvat, että se siellä yhden jos toisenkin kanssa on vesakoissa virunut ja luhilla lepäillyt, ketäpä se sitten ruokosta osaisi ahdistellakaan.
— Ja vaikka olisi siitä ollutkin tieto, niin saattoi arastella käräjäinkäyntejä ja muita jutkuja, nuori kun on vielä ja ujo. Pesusen Hannuahan nuo isäksi hokevat, mutta menepäs niitä isoisia ja rikkaita siitä haastamaan ja vielä toteen näyttämään. Pakeni tänne salolle tyttöparka koko ympäristöään ja häpeätään, heitti ruokot ja muut.
— Kovin se onkin noloksi mennyt ja surulliseksi, mutta tietääpä sen, kun maailma joka kolkalta hylkää ja häpäisee häntä…
Aamusta iltaan Marketta istui ahkerana rukkiaan polkemassa, ja aina kun kehruunsa oli saanut valmiiksi hän lähti niitä kirkolle viemään. Silloin hän puki pyhähameen ylleen, vyötti vyön solakan vartalonsa ympäri ja suki tuuhean tukkansa paksulle palmikolle. Sitä tehdessään hän katseli kuvaansa pienestä peilistä, ja talonväki näki hänen usein siihen hetkeksi jäävän seisomaan kuvastin kädessä. Tarkasteliko hän siinä hukkaan kuihtuvaa kauneuttaan, joka ennen oli ollut hänen ylpeytensä ja hänen vallattoman uhkamielisyytensä aiheena, ja ajatteliko, että olisipa siitä voinut nauttia kauemmin ja nauttia paremmin? Kenties hänen mieleensä muistuivat ne onnelliset tyttövuodet, jolloin hän iloisena lintusena viserteli töitä tehdessään ja kaikissa kylän kekkereissä oli kaikkien suosima kukkanen, jonka ympärillä aina poikia monittain liehakoi, vaikka hän olikin vain köyhä piikatyttö… Kenties hän mietti sitä onnea, mikä hänenkin osakseen olisi voinut tulla, jos hän ajoissa olisi ymmärtänyt suostua niihin, jotka hänellä silloin olivat miehiksi tarjolla, eikä olisi vallatonna antautunut vaaran tielle …, jossa hän menetti onnensa, iloisuutensa, kauneutensa, kunniansa — kaikki. Kenties hän kuvastin kädessään siinä kaihoili sitä elämän haaksirikkoa, johon hänen kauneutensa oli hänet syössyt… Kenties. Sillä entistään murheellisempana hän heitti peilin kädestään, käveli vielä kehdon luo, jossa lapsi rauhassa lepäsi, kohenteli sen vuodetta ja lähti.
— On sillä vielä vanhoja metkujaan jäljellä, koreilua ja ylpeilyä, puhui emäntä viitaten Marketan kuvastintarkastukseen.
— Mutta onkin sillä silmät, jottei toisella, vastasi isäntä ähmästäänkin eukkorahjustaan pistelläkseen.
— On sillä — lutsukalla…
Illalla, kylältä palattuaan, oli Marketta useimmiten vielä entistään alakuloisempi ja surullisempi. Hän oli tavannut entisiä, onnensa aikaisia tuttavia, oli taas saanut kärsiä pilkkaa ja nöyryytystä ja tunsi itsensä vielä entistä hylätymmäksi, vielä entistä yksinäisemmäksi, vielä entistään viheliäisemmäksi. Silloin hän astui kiihkoisesti kehdon luo, jossa se ainoa lepäsi, jota varten hänen enää kannatti elää ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa ja ainoa turvansa, nosti hellästi pojan rinnoilleen ja ruokki sitä siinä katsellen käsivarrellaan lepäävää pienokaista tavattoman hellästi, lempeästi ja rakkaasti. Silloin hän tunsi, että vaikka kaikki maailmassa häntä vastaan nouskoon kukistamaan häntä vieläkin suurempaan kurjuuteen ja häpeään, niin onpa jäljellä aina yksi toivo ja yksi tehtävä…
Kun hän oli taas lapsen kehtoonsa laskenut ja peittänyt, soudatteli hän sitä uneen tuuditellakseen, ja katse lepäsi lakkaamatta pienokaisen viattomilla kasvoilla. Ja vaikka poika oli jo aikoja nukkunut, hän soudatti sitä siinä vielä kauan aikaa, laulellen hiljalleen omituisen surunvoittoisella äänellä uudelleen ja yhä uudelleen:
»Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki…»
Hän lauloi hyvin hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä, mutta siinä äänessä oli sittenkin sellainen sointu, siinä kuvastui sellainen vieno, lämpöinen rakkaus ja alttiiksiantavaisuus, että se pakostakin vaikutti kaikkiin Viertolan tuvassa olijoihin. Heidän puheensa katkesi, heidän raikas naurunsa väsähti, yhdessä kohdin he istuivat kauan, äänettöminä ja hartaina kuunnellen tuon yksinäisen huonemiehen hiljaista hyräilemistä nurkassaan. He tunsivat siitä soinnusta, että siinä nuori onneton äiti tuuditti lepoon lehtolastaan.