VIELÄ SIIHEN MITÄ RAKKAUTTA…!
Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta asti hän oli kasvanut patruuna-vainajan konnulla, ja kun hänet sitten, pariinkymmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänet kaupunginrengikseen, — hevosta hoitamaan, katua lakaisemaan ja juoksemaan apteekkiherrojen asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, mutta reviisorit olivat hänet Jehuksi ristineet, hän kun oli koko veitikka tohtorin piikoja riiailemaan.
— No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, — kun kaupungin pulskimpia tyttöjä alkaa kopistella.
— Mutta eipä paljon mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen kanssa kynkitysten kulkee.
— Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin piiat, — molemmat kuuluvat lääketieteeseen.
— Ja terveydenhoitoon. Heistä sitten potra pari tulee!
— Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? Tiinanko? — Pulskia ovat kaikki.
— Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!
Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä milloin kantoi sisälle puita tai vettä tahi muuta apteekissa puuhasi. Jehu se vain myhähteli sanoen: »Jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä minä niistä letsukoista…!»
Mutta kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin katuja verkatakissa ja varsianturoissa, talutellen kynkästä milloin mitäkin tohtorin piioista, ja apteekin sivu marssiessaan hän hymyili veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä ja joka yksin ikävissään apteekin ikkunoista katuliikettä katseli.
Eräänä talvipäivänä Jehu astui hyvin miettiväisen näköisenä apteekin varastohuoneeseen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat herrat, että miehellä oli jotakin sanottavana, kun niin vakavissa ajatuksissa kulki.
— No, mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan.
— Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.
— Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.
Mutta hämillään ja lakkiaan pyöritellen Jehu kääntyi apteekkarin puoleen:
— Minä tuota lähdin kysymään … pistäysin … että paniskohan se patruuna hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden…
Kesken jäi lause.
— Mikä päähäsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? kysyi kummissaan apteekkari.
— Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patruuna pahastuisi…
— Mistä sinä nyt niille tuumille olet tullut? Tuskin toivonetkaan muualla missään saavasi helpompaa työtä, ja mitä palkkaan tulee, niin voisihan sitä vielä lisätäkin, sillä olen sinuun tyytyväinen enkä pidä muuttelemisista.
— Enhän minä muualle palvelukseen… Itsekseni olen aikonut ruveta elämään.
— Itseksesi! Yksinäinen, tyhjä mies!
— Yksinkään en aivan… Tuumat olisi, että jos akan ottaisi. — Melkeinpä punaisiksi karahtivat Jehun ohimot ja posket. Lakkiinsa hän pää kenossa katseli.
— Vai akoittua aiot! huudahtivat herrat melkein yhteen ääneen. — No kenen sinä niistä kolmesta … Tiinanko?
— Täältä se olisi puheissa Kiviniemen puolesta, jos vain patruuna…
— No koska sinulla niin vakavat aikomukset on, niin enhän minä tahdo estellä, sanoi apteekkari. — Joko sinä kuinka pian pois pyrit?
— Niin sitä on arveltu, että ehkä ensi pyhänä kuulutettaisiin, — tai vastako toisena.
Epäillen Jehu katseli patruunaa kulmain alta. Suoraan ei kehdannut, kun siinä kaikki irvistelivät…
— Heitähän se nyt toki toiseen! Eihän tässä niin kiirettä liene. Mutta onnea vain toivotan! — Patruuna hymyili ystävällisesti ja meni toiseen huoneeseen.
Nytkös rupesivat roviisorit utelemaan, oikeinpa hätistelivät Jehua:
— No sinä Jehu olet, kiusasivat he. — Tuota päätä vain naimisiin, edeltäpäin mitään virkkamatta!
— Ja mihin se semmoinen kiire on? Eihän lie vain oravan poika matkassa?
— Milloin sinä jo Kiviniemessä olet ehtinyt kuupittaa?
— Enhän minä siellä vielä …, sai Jehu vastanneeksi. — Tapani-eno sitä minulle puhui, ja jo se oli sitä Kiviniemessäkin esitellyt, että minut kotivävyksi hankkisi.
— Ja sikseenkö tohtorin Tiinan heititkin?
— Uusi lintusipa vasta komea lienee!
— Mikä nimi?
— Kuinka vanha?
Niin ne herrat kysymyksillään Jehua hätyyttivät, ettei hän paljoa vastata ehtinyt.
— Liisa-niminen se… Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokaisi hän kumminkin väliin.
— Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?
— En minä häntä niin tarkoin tiedä.
— Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.
— Tottapa se komia… En minä häntä vielä ole nähnyt.
— Et nähnyt! — Sekös herroja ihmetytti. — Et nähnyt morsiantasi!
Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?
— Hyväluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitä rakkautta… Jo ne on leikkisiä nuo herrat! — Jehu hymyili ja meni ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.
Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. — Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät ovat: ei häntä, hänen töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja kylmäksi jääpi vuoteellakin hänen kylkensä. Mutta sitä ne herrat ihmettelivät, kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa eikä tuntevansakaan.
— Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään? kysyi viikkoa myöhemmin muudanna aamuna eräs roviisoreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin uuniin teki.
— Ensi pyhänähän ne …, vastasi Jehu vähän ujostellen.
— Kai olet jo Kiviniemessä käynyt henttuasi katsomassa.
— Ei siitä kiviniemeläisten kanssa tolkkua tullutkaan.
— Vai jo ne hommat ovat lopussa!
— Miten sinulla sitten ensi sunnuntaina kuuliaiset on?
— Kuka ne kaupat purki?
Taasen utelivat Jehulta kilvan herrat lääketaikinaa vanutellessaan ja pulloja punnitessaan.
— Niin tuota se Tapani-enokin arveli, että kun siellä vielä molemmat vanhukset elävät, — eikä kuolemastakaan ole tietoa, ja kaksi poikaakin kuuluu olevan, niin sattuisi appiukosta tai muista vielä vastuksensa saamaan. Ja se jo kävi Kiviniemessä peruuttamassa.
— No siinä minun uneni! Mutta miten nyt kuuliaistesi käypi?
— Nyt on, näettesen, puheessa ottaa eukko tuolta Olhavan kylästä. Siellä on talo, toista paljon vauraampi, eikä elä enää kuin muori, sekin jo kuolemata tekee. Ei velimiehiä, ei muita. Heti isännäksi pääsee.
— Se on Jehua! Äsken tytön kihlasi — hylkäsi — ja nyt on jo toinen ongessa. Kovin sinä Jehu aloit hätäillä.
— No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi…
— Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään nähnyt?
— Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen … ja viisissäkolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi haukkuvat.
— Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo ajoissa!
— Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämiköksi rupeaa, niin heilautan köyden päätä. — Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.
— Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. — Vai etkö olhavalaista morsiantasikaan rakasta?
— Rakast… Pyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä näin talonpoikaisissa… — Jehu yritti jo tuskaantumaan, kun ne herrat myötään siitä rakkaudesta jankuttivat. — Siihen rakkaudet ja muut …, höpisi hän vielä ulosmennessään.
Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon »toimellinen ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt, kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan kylästä».
Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan Jehu korjasi arkkunsa apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patruunalle, reviisorille ja piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin kadulla hevosta piteli.
— Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se roviisoreista, jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla ja joka yksin ikävissään sieltä ikkunasta heidän lähtöään katseli.
* * * * *
— Kas Jehu, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun turkkipäällinen mies ovesta astui ja laski pullon ja paperin tiskille. — Oletko sairas, vai eukkosiko?
— Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi Jehu, lunta saappaistaan kolistellen.
Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän oli hiukan ja muutenkin isännöitynyt. — Mutta herrat olivat entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan oli poskiparran kasvattanut, toiselle, ennen parrattomalle, olivat viikset versoneet.
Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan. — Pian siitä oli eukolta liika korskeus laimistunut… Poika oli heillä jo vuoden ikäinen, toinen tekeillä… Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen käsissä.
— Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. — Ei tätä ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja taas takaisin.
Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti sinä iltapäivänä. — Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, hän ajoi apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raikkaassa talvi-ilmassa he ajaa karauttivat leikkiä laskien ulos kaupungista.
Jehun talon uudella puolella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä kahvin keittoa puuhasi.
— Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen. — Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana juoksennella.
— Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi
Jehu.
— Ei se meille näy sopivan, eikä sitä valittuakaan tunnu löytyvän.
— Mitäpä hänestä niin paljon valitsee. Ottaa porauttaa yht'äkkiä — siinä se temppu.
— Niinhän se tuntuisi, mutta…
— Mutta mitä? Ottaa eukon mistä saapi.
— Aivan oudon, tuntematta ja rakastamatta häntä. Niinkö?
— Niin, miksei? — Niinhän ne meikäläisetkin tekevät.
— Ja hyvin menestyvät rakkaudettakin?
— Hyvin. Vielä siihen mitä rakkautta…!
Jehu istui kätkyen laidalla ja hypitti hymysuin käsiensä välissä tervettä poikaansa.
Onnellinen hän oli, ja hän tunsi sen täydelleen.