KUUN PIMENEMINEN.
Pohjoisesta puhalsi jäinen viima, virtasi vihaisena pitkin katua, ja kun se ei seinänvierustoilla päässyt täyteen vauhtiinsa, niin puski torin paikoilla kahta äkäisempänä kiukkuaan ja puri terävästi.
— Onpa oikein tulipalopakkanen, sanoivat tuttavat tuttavilleen, kun kadulla vastakkain sattuivat ja tavanmukaisesti arvelivat, että piti jotakin lausua.
— Niinpä puree kuin puukon kärki.
— Mutta niikseen se olikin hiki mätäkuun kuumuudessa.
— Sen se nyt kostaa.
Kauaksi he eivät jääneet siihen juttuamaan, eihän sitä mikä semmoisessa säässä. Kohauttivat hartioitaan, joita vilu ahdisti, vetäisivät kaulan lyhyeksi, solauttivatpa leuankin takin kaulustan alle ja jatkoivat kiireistä kulkuaan. Kenellä turkit oli, se koetti kiireesti kohauttaa karvaista kaulusta korvilleen ja painautti sitten taas käsivarret syvemmälle hiain sisään, eikä hänellä siinä ollut hätääkään. Mutta ne, joilla ei ollut turkista haaraa, kärvistelivät kylmissään ohkaisissa päällystakeissa; harppasivat pitkään ja tiheään narisevalla tantereella ja varastivat tuon tuostakin toisella jalalla, kun eivät suorastaan juosta viitsineet. Vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä he painahuttivat korviaan, mutta nykäisivät pian taas kätensä pois siitä korvallisesta ja pistivät ne takin taskuun niin syvälle kuin suinkin. — Hevoset nurkissa seisoivat paksussa kuurassa ja arastelivat kuolaimiaan, ja issikkapojat siinä vieressä kävelivät edestakaisin, lopsuttivat jalkojaan vastakkain ja korjasivat usein hevosen lointa samalla lämmitellen käsiään hevon lämpöisessä ihossa. Väliin tarrasivat kiinni toisiinsa ja ponnistelivat hetkisen rakkaassa sylipainissa.
Illan suussa helpotti viima, mutta eipä lauhtunut ilma. Taivas oli kirkas ja kylmä, pakkanen oli kuiva ja salainen, se uhkasi kerrassaan pitkittä kidutuksitta jäädyttää siihen yhteen paikkaan, jos ken hetkeksikään seisomaan jäi. Vähäksi kävi liike kadulla, issikat vain ajelivat siellä, sen tuhannen kyytiä porauttelivat, ja niistäkin moni ohjasi ennen aikojaan koninsa kotiin.
— Tuohan se oli vietävää, kun piti sattua moinen sää, ja juuri oli aikomus kävellä tyttöjen kanssa kuun pimenemistä katsomassa. — Niin tuumaili Eero, kun kahdeksaa käydessä puoli juoksua riensi alas Aleksanterinkatua. — Olisi tämä nyt kyllä kirkasta säätä, taivas selvä kuin peili ja kuu kuin juusto, mutta eihän ne tytöt varsinkaan hirveä lähteä tämmöiseen ilmaan ulos, eikä täällä kauan tee mieli ilman aikojaan kärvistellä miehisenkään miehen. Hitto kun selkääkin kylmää, ja eivätkö nuo liene korvat jo selvässä jäässä, koska noista ei enää tiedä mitään … niin on, kuin ei olisikaan koko korvia. Mutta mikäpä niitä osaa koetellakaan vantuttomin käsin. Jokohan pitänee katkaista taival ja pistäytyä johonkin kapakkaan …, vaan eipä taida viitsiä, painaa häntä yhteen kyytiin, niin tuosta kerralla pääsee.
Eero painoi menemään hyvää vauhtia, ja kun pääsi Heikinkadun puistoon, jossa taas viima vapaasti kävi, juosta hilkkasi hän aina kolmisen askelta yhteen kyytiin, ja niin taas käveli väliin. — Ihanhan kangisti suunpieliä, ja harvat parranhiuteet ylähuulessa olivat yhtenä tönkkönä jäässä. Mutta tuossahan tuo olisi jo talokin. Kun häntä vähäisen matkaa vielä kärsisi nousta vastamaata Vladimirinkatua, niin pääsisihän sitä lämpimään. Siellä perillä hän ei olisi milläänkään koko pakkasesta, sanoisi vain, jotta raittiinlainen on ilma, muuten selkeä ja kaunis. Vielä hän ne tytöt sieltä ulos puijaisi ja nauraisi sitten, kun viluissaan inuisivat… Mutta jos ne juuttaat eivät sattuisikaan kotiin ja pitäisi taas lähteä yhteen puuhkaan takaisin viiltämään … paleltuisihan ne jo silmätkin päästä. Se olisi joutavata, jos ei Almakaan… Mutta tottapa ne nyt kotona ovat, olihan sitä jo puhettakin vähän, ja eivätpähän ne kauas ole tarjenneet juosta… Senkin vietävätä se sentään olisi, — no, lämmitellä pitäisi sitä sittenkin pikkuisen aikaa, — ja missäpä ne ovat kuin kotona.
Nyt oli hän jo ovella, — siinähän sitä vielä piti seisoa ja soittaa, helistellä. Ja nyt piika peeteli ei tule avaamaankaan … painaapa häntä toisen kerran, oikein emäheläyksen… Ka jo, jo tulee toljana, ka, nyt ei löydä avainta…
— Onko täällä herrasväki kotona?
— Eivät ole.
No nyt sen päätti. Siinä hän nyt seisoi, ja piika hoppuili ovea sulkeakseen, kun kylmä, raaka ilma vastaan tunki.
— Missä ne ovat? Eikö ne tulekaan?
— Vasta lähtivät.
— Eikä ketään kotona?
— Ei muita kuin Alma neiti, hänkin vähän sairaana.
Ähäs, jopa kerran nykäisi sittenkin. Alma yksin. — Liekö pahastikin sairaana. Pistäyn vähän sisälle … asiatani ajamaan … lämmittelemään hetkeksi.
Sisälle meni Eero, ja suloisesti sieltä lämmin lehahti vastaan; piika jäi ovea sulkemaan ja katseli vähän kieroon tuota väkisin pakkautujaa, jotta tuopa vasta tollo lie. — Saattoihan se olla hiukan tukkeumisen näköistä, arveli Eerokin takkia riisuessaan, mutta mikäpä siihen ilmaan … ja kun puhettakin oli ollut, kyllähän Alma tiesi…
Eikä Alma ollutkaan pahasti sairaana, vilustanut vain oli päivällä pikkuisen ja päätä särkenyt, nyt se oli jo melkein ohi. Mutta kumminkin hän oli — selitti hän Eerolle tervehdysten jälkeen — päättänyt pysyä huoneessa sen iltaa, kun vielä hiukan hervotti. Hauskaa oli, että Eero sattui siihen juuri tulemaan pakinata pitämään, sillä yksin kun oli, kävi aika pitkäksi, ja hän oli siinä hämärässä ollut jo vähän surullisella tuulella.
— Ja tästä ikkunasta me näemme kuun pimenemisenkin ihan selvään. Kas kun se nyt onkin kirkas ja täysi, himmentää tähdetkin ympäriltään. Mihin aikaan se alkaakaan pimeneminen?
— Yhdeksän ja kaksi minuuttia se vasta… Ehkä olette väsynyt ja tahdotte jo aikaisemmin mennä levolle. Älkää minun tähteni valvoko … pistäydyin vain hetkeksi lämmittelemään.
— Ei, ei. Olen nukuskellut pitkin päivää, istun mielelläni tässä, nojaan tuohon sohvan nurkkaan. Siihen näkyy kuukin ihan selvästi, akkunan ääressä voisi vetää.
— Mutta kun on valoa sisällä, niin ei näe hyvästi ulos.
— Lampun voimme sitten siirtää edemmäs, mutta vielähän ei ole mitään katsottavaa puoleen tuntiin. Käykäähän istumaan.
Siinä he puhelivat hetkisen. Alma kertoi, että heiltä kaikki muut olivat lähteneet syntymäpäiville jonkun sukulaisen luo; mutta kun siellä kai tulisi olemaan isompi seura, niin Alma ei viitsinyt lähteä, vaikka hän olisi juuri jaksanutkin. Myöhäiseen aina vetää isoissa seuroissa, ja ikäväksi niissä käypi. — Eero sanoi huomanneensa, ettei piika olisi mielellään suonut hänen tulevan sisälle, estellyt oli ja Almaa oikein sairaaksi sanonut, jotta häntä ilman pakkasta olisi hyvin epäilyttänyt koko tulo. — Tuo oli piian puolelta hyvin luonnollinen heikkous, selitti Alma; pieni anteeksi annettava viekkaus. Hän näet kai oli toivonut isäntäväen poissa ollessa pääsevänsä ulos omien tuttaviensa pariin ja pelkäsi nyt vieraan tullessa, että pitäisi jäädä teetä keittämään. — Ei millään muotoa Eero sitä tahtonut, että hänen tähtensä palvelijan harvoin sattuva vapaus sitoutuisi, ja naurahdellen he päättivät molemmat, että piika menköön omiin iloihinsa, he eivät välittäisi koko teevedestä.
Puhetta punousi pitemmältäkin. Eero kun oli maalainen ja nuori, niin hän oli hieman ujo ja arka, ja sentähden olivat talon neitoset, pääkaupungin ilmassa kasvatetut, aina toisinaan vähin veistelleet hänen kömpelyyttään, mutta pitivät muuten paljon hänen suorasta luonteestaan. Eikähän se kumma ollut, jos Eerokin hyvin viihtyi tyttösten parissa, Alman varsinkin — eipä niitä ole Helsingissä ylioppilaalla naistuttavia kovinkaan valita. Hyvinkin se tuntui hauskalta nyt, kun kerran kahden kesken pääsi pakinoimaan, — mutta samalla tuntui sekaan vähän oudoltakin ja tukalalta.
Tyttö olikin kerrassaan miellyttävä, kun noin nojaavassa asennossa lepäili siinä sohvan nurkassa hieman väsyneenä ja hervotonna ja hienoilla hoikkasilla sormillaan hypitteli rannerengasta sylissään. Hitto kun oli sulavan mallinen! Pehmoinen villavaippa kierteli taipuisana solakan vartalon notkelmia ja valahti lanteilta syrjälle; jalka polki pehmoisesti jotakin vallatonta tahtia. Pää oli vähän taapäin vaipuneena, puhuessa vain sujahti sorea kaula suoraksi. Silmät hän piti viekkaasti puoliummessa, niin ettei niistä saanut selvää, mitä ne miettivät; kasvot olivat hiukan kalpeat, mutta sitäpä sirommilta ja valkoisemmilta ne näyttivät.
— Kerrassaan miellyttävä, tuumi Eero ja jäi joskus kesken sanan äänettömäksi katselemaan. Elävä taideteos. — Puhe ei tahtonut Eerolta oikein luistaa, mutta ainahan sitä piti koettaa jotakin sanoa, jutella aivan tavallisia asioita, vaikka ne siinä tilaisuudessa tuntuivatkin hyvin tyhjiltä ja tyhmiltä. Tyttö vastasi verkalleen, hienoisella, levollisella äänellä, mutta silmät, ne kun joskus vilahtivat, niin niissäpä vasta oli senkin tuhannen peli ja ilve, niistä tuntui singahtavan tultakin, aivan tyynen kuoren alta.
Eero kävi hajamieliseksi, hänen oli toisinaan melkein paha olla tuota kuvaa katsellessaan. Hän koetti pysytellä vapaana, koetti jutella ja laskea leikkiäkin, koetti toisaallekin katsella, mutta ei saanut silmiään erilleen tuosta tytöstä, siihen vain piti tirkistellä, ja taas katkesi puhe.
— Mitä joutavia, oliko hän hypnotiseerattu vai mikä ihme… Eero nousi äkkiä, melkein äkäisesti, käveli akkunan luo ja taas takaisin, katsoi kelloaan rauhattomasti useita kertoja peräkkäin ja istahti taasen.
Sama juttu. Silmät olivat kuin naulatut siihen sohvaan.
— Joko kohta alkaa olla aika kuun pimetä? kysyi Alma, kohahtaen hiukan sohvassa.
— Ei se vielä … tai kohta on, viiden minuutin perästä … tai neljän. — Eero katseli kelloaan oikein tiukasti!
— Pitäisi katsoa kuuta kiikarilla. Salin pöydällä se on kaukoputki luullakseni.
— Istukaa, kyllä minä käyn hakemassa.
— Löydätteköhän te?
— Löydän, varmasti.
Mielellään meni Eero toiseen huoneeseen, jos minuutiksikaan, vapautuakseen tuosta omituisesta vetovoimasta, — mutta mielellään hän taas palasikin. — Hiljaista oli koko talossa, seinäkello vain kävellä napsutteli tasaista tahtiaan, ja joskus paukahtivat nurkat pakkasessa. Harvoinpa ulkoakaan helähtivät ohiajajan kulkuset tai naukui kitisevä lumi jalkamiehen kadulla kiirehtiessä. Sisällä oli kaikki äänetöntä, ei siellä ollut elävätä henkeä muuta kuin he kahden.
Eero toi kiikarin salista, katseli sillä itse ensin akkunasta ja ojensi sen sitten Almalle.
— Eipä täältä todellakaan hyvästi näe, kun on valo noin lähellä.
— Siirränkö lampun tuonne etäämmälle?
— Niin siirtäkää, pienentäkää liekkiä ja pankaa vielä varjostin eteen.
Puolihämärä oli nyt huone, kuu vain paistaa loimotti sisälle. Nyt se tyttö vasta oli soman näköinen, kun muodot ja varjot noin melkein sulivat toisiinsa himmeäksi, ärsyttäväksi kuvaksi. — Eero siirsi tuolinsa akkunan viereen, asettui melkein selin tyttöön. Ja niin he katselivat kauan aikaa ääneti kirkkaalle taivaalle, katselivat, kuinka kuun syrjästä vähitellen lähti kappale kulumaan, aina suurempi ja suurempi, ikäänkuin siitä olisi näkymättömällä taltalla hierretty hienoja viipaleita tai niinkuin jokin happo olisi syönyt ohkaista levyä. — Olihan se tuo nyt katsottavaakin noin juhlallisessa äänettömyydessä! Eerosta tuo tuppisuisuus oli ihan naurettavaa, mutta mistäpä hän otti siinä keskustelunaiheenkaan, pää tuntui ihan ontelolta, ei sanaakaan löytynyt varastosta. Ruvetako selittämään tieteellisesti, kuinka toinen kiertotähti… Hiiteen kiertotähdet! — Mutta eipä tahtonut uskaltaa kääntyäkään, silmät eksyvät ja takertuvat taas siihen sohvakuvaan… Mutta näinkin tuo selin on typerätä — ei…
Eero hypähti taaskin äkkiä, käveli pöydän luo ja asettui äskeiselle paikalleen Alman viereen, joka vielä nojasi entisessä asemassa kiikari silmillä.
— Onhan tämä kummaa katsottavaa, vajaalaitasta kuuta.
— Eikö ole sitten?
— Miksei, varsinkin tämmöisessä juhlallisuudessa…
— No niin, jutelkaa jotakin.
Tavallinen asiahan se oli, mitä Alma sanoi, mutta minkä tähden nuo silmät taas noinikään suikahtivat. Ja minkä tähden tuo käsivarsi noin kaarevasti koukertui, jättäen varren vaipan alle selvemmin näkyviin, minkä tähden tuo jalka noin vallatonna keinui, ja puolihämäräkö sen kaiken teki noin salamiellyttäväksi ja viekoittelevaksi. Eihän se Alma muuten nyt mikään niin kumma otus ollut… Oliko hän, Eero, hermoheikko, vai miksi hän tuntui nyt noin levottomalta, mikä häntä ärsytti? Ja miksipä ei tyttökään sanaakaan virkkanut, oli kuin kiusoillaan noin vaiti, noin levollinen, noin liikkumaton. Eeroa hervotti, melkein vapisutti. — Jospa tyttö sanoisi sanankaan, tahi jos itse keksisi jotakin järkevätä…
— Ei se ole vielä puoleksikaan pimennyt.
— Ei hetikään. — Tyttö laski kiikarin syliinsä ja katsoi Eeroa. —
Onko teillä kylmä?
— Mitä hulluja … päinvastoin. Miksi niin? — Hyvinhän täällä on lämmin.
Eeron ääni näet oli värähtänyt. Huomasi hän sen itsekin, ja sitä kai se oli tyttökin tarkoittanut, mutta miksei sanonut… Hm. Noin vain istui levollisena, pää kenossa ja katseli puoleksi suljetuin silmin viistoon Eeron ohi ulos. Sopi se siitä näkemään Eeronkin, mutta ei siitä tiennyt, katsoiko se häntä vai eikö. — Mutta hurmaava hän oli, kun häntä noinikään kiireesti katsahti yhdellä silmäyksellä koko vartaloa pitkin, ihan lumoava. — Kummallista! Siitä äskeisestä pakkasessa olosta kai ne vielä Eeron posket paloivat ja korvat kuumensivat ja veri noin kiireesti virtasi. Tuntuipa melkein, että häneltä itsestään voisi käsivarsi oieta tempaamaan tyttöä vyötäreiltä kiinni ja nykäisemään rintaansa vasten. Olisikohan se sittenkin yhtä äänetön ja liikkumaton ja levollinen, ja pää hänen olallaan noinikään kenossa… Ei, siinä ei ollut hyvä istua, taas Eero lähti mittelemään lattiata edestakaisin. — Poskia poltti ja selkääkin kuumotti, — tautiko lie ruumiissa.
— Jopa se alkaa olla kuu niinkuin turkkilaisen vaakuna.
— Mutta eipä toinenkaan laita ole aivan pimeä.
— Ei, vaskenkarvaiselta läpikuultaa.
— Istukaa … miksi te olette noin rauhaton?
— Enhän minä juuri rauhatonkaan… Kuka siellä kulkee keittiön ovessa?
— Ei meidän ovissa kuljettu.
Missä ovessa lie kuljettukaan, mutta sitä Eero oikein säpsähti. Kävi taas istumaan ja oli puolipimeässä albumia tähtäilevinään. — Olisivat ne saaneet toisetkin olla kotona, tuumi Eero, näin kahden kesken hän jäi niin tyhmäksi … tottumaton oli. Peto, kun ärsytti tuo tytön olo siinä vieressä; tyynenä se istui kuin kirkossa, mutta mielessään Eero oli kuulevinaan, kuinka sydän hänelläkin raivoisasti tykki, juuri kuin hänellä itsellään, ja henki läähätti; oli tuntevinaan sen kuuman hengityksen lehahtavan ihan omalle hipiälleen, oli näkevinään hienon kuumeenpunan leviävän tytönkin ohimoille ja liekkiä leimuavan sen silmistä. — Taudin jälkiähän se saattoi olla, sairaana kun oli Alma ollut. — Mutta mitäpä jos hän tempaisi kiinni tuon käden, joka hervotonna riippuu, jos painaisi pään rintaansa vastaan ja suutelisi … tunnit pitkät lepäisi tyttö hänen rinnoillaan — sepä olisi autuutta, hekumaa… — Höpsis, ettäkö kosisi! Mitä hullutusta, ihanhan hän oli pyörällä, järki sekaisin. Mikä hornan henki puhalsi häneen nuo kiihkeät tunteet, mikä häntä tenhosi? Irti täytyi hänen siitä repäistä itsensä, muuten…
— Nyt se alkaa taas jo kasvaa kuu. — Eero sai taas ajatuksensa erilleen siitä lumouksesta ja rupesi lähtöä tekemään. Kuu oli jo ollut pienimmillään, vähäisen sakaraa vain oli vilkkunut yhdestä laidasta, ja taas kävi siitä peitto syrjälle siirtymään. Kulussaan kuu jo lähti nousemaan ikkunan yläpuolelle.
— Niin, se näytelmä on kohta lopussa. Mutta mihinkä te kiirehditte, istukaa nyt vielä.
— Kiitos, kyllä lähden. Tekin olette kai väsynyt, ja itse olen tänään niin kumman tyhmänä, en tiedä miksi. Huvittava en voi olla, lienen siis ikävystyttävä.
— Miten niin, vika taitaa olla minussa.
— Eikö mitä. Tässä olen vain ääneti jörötellyt koko illan.
— Mitäpä niistä aina pitkistä puheistakaan…
Olihan siinä Alman suupielessä ikäänkuin pilkallinen hymy, ja äänessäkin värähti leikkiä, — vai erehtynytkö lie Eero. Hän häpesi, loi alas katseensa, vaikkei tiennyt miksi. Ojensi sitten kätensä hyvästiksi — kuuma oli tytönkin kämmen, hän viiväytti sitä hetkisen kourassaan. Mutta ei, ei hän muuta kuin puristi sitä hienosti ja kumarsi samalla syvään, ettei tarvitsisi silmiin katsoa. Ovelle asti tyttö saattoi häntä, käski tulla pian takaisin — kun muutkin ovat kotona.
Ihanhan se oli tavallinen vieraissa käynti, eihän siinä ollut mitään sen eriskummallisempaa, mutta kumminkin Eeron poltteli poskia, ja ikäänkuin häpeissään hän riensi alas katua, arkana, juuri kuin olisi pahaa tekoa paennut. — Perh… Oliko hän mikään kuutamosankari, joka tähysti taivaalle ja uneksi ja haaveksi ja kuvitteli ja oli mielenliikutuksessa! Senkö vietävä häntä villitsi ja hölmöksi teki! Jo vain hän oli mahtanut olla tyhmän näköinen siinä tuolilla tirppoessaan, kumma kun ei tyttö nauranut … mutta olikin sillä pila silmässä. Niin hän oli ollut juuri kuin koulupoika — hitto kun hävetti.
Pakkanen porahteli, rasahteli nurkissa, ja puut puistossa paukahtivat, lumi narisi kalossien alla. Mutta Eeron poskia poltteli ja hengitys oli vieläkin kuumaa, vaikka hän koettikin tyynnyttäidä ja naurahtaa poikamaiselle huumaukselleen. Vasta matkan kuluessa hän alkoi jäähtyä.
Eihän Alma ollut mikään tunnettu kaunotar, aivanhan se oli tavallinen tyttölapsi, mutta se kun oli niin salamielisenä ja vakavana istunut nojautuvassa asennossaan, niin se oli Eeroon äkiksestään tuolleen vaikuttanut. — Mutta pitää sitä ollakin tökerö, kun silleen typertyy …, mutta sitä kun harvoin on naisten seurassa, niin käyttäytyy juuri kuin suutari. Tuossahan hänellä olisi ollut hauska tilaisuus leikkiä laskea ja vaikkapa varastaa yksi suukkonenkin … ja tokko tuota olisi paljon tarvinnut varastaakaan, löyhässäkin olisi saattanut olla. Mutta kun ei mies älyä, ei kuin istuu vain ja haaveilee! Perhana kun laiminlyöpi tilaisuuden, tärvää hauskan illan, ei niitä toki niin usein olekaan tarjona, ja tyttökin katseli niin pilkoillaan ja sääliväisesti …, eihän nyt, juutas soi, hänkään suorastaan…
Suututtipa nyt Eeroa jäljestäkäsin ja hävetti, että oli istunut niin juuri kuin kuivettunut puujumala, sävyisänä ja jäykkänä kuin mikähän apostoli. Toisekseen, olihan se taas hyvä, kun niilläkin kaupoilla irti pääsi, siksi oli siellä kumma istua tuppisuuna ja tyhmänä …, sitä kun on äkkinäinen ja härkäpoika. —
Kuu oli melkein entisellään, kun Eero Senaatintorin poikki viiletti menemään kotiinsa Kruununhakaan. Vihaisesti puhui mereltä vihuri, kylmää oli kuunkin valo. — Tuota kuutahan siellä oli niin juhlallisesti tähystelty kuin kirkossa … oikein kuumensi …, no kuumensi sitä toki tyttöäkin … siltä ainakin näytti! — No niin. Olkoon nyt jo tuo asia. — Eero koetti karkoittaa ajatuksiaan pyörimästä tuon yhden ainoan asian seutuvilla — eihän tuo nyt sentään ollut niin mikään kovin merkillinen juttu, on sitä joskus oltu kummemmissakin…
Mutta eivät ne ajatukset sillä yhdellä yrityksellä sentään huvenneet, vielä niitä kotonakin piisasi pitkin iltaa ja maatakin pantua. Ja se se siinä varsinkin pisteli, kun niin kylmänä oli ollut, ei hellää sanaa tullut sanoneeksi, — ei niitä tilaisuuksia toki hänenlaisillaan niin usein ollutkaan tarjona.