MATALASSA.
»Laine» uiskenteli kuin vesilintu sulavasti ja liukkaasti alas virtaa, tykytti ahkerasti pienellä koneellaan ja tuprutti harmaata savua, joka jäi jäljelle virran ylle leijuilemaan ja vähitellen sekoittui iltapäivän hienoon autereeseen. Kirkkorahvasta oli »Laineen» täydeltä; kirjavina loistivat naisten kepeät kesäpuvut ja miesten puhtoiset paidanhiat, ja ohiajettaessa kajahti rantatörmästä takaisin hanurin hilpeä ääni ja nuorten helkkyvä nauru. Juhlallinen kirkonaika oli ohitse, sunnuntain iloinen iltapäivämieli vallitsi kotikylään palaavassa Suorannan nuorisossa.
Laskettiin juuri Siikakosken vuolasta korvaa kohden, kierrettiin väylän mukana suvantopuolta pitkin Mansikkaniemen hiekkaista kuvetta. Perämies istui huoletonna kunniasijallaan, käänteli peräsintä melkein vaistomaisesti tuossa joka päivä kuljettavassa, tutussa reitissä; joskus hän vain pikimmiltään silmäili matkan juoksua ja laski muuten leikkiä tyttölauman kanssa, joka oli keräytynyt perään hänen ympärilleen. Hän oli komea poika — perämies Ville —, iloinen veitikka ja suustaan sukkela. Tytöt viihtyivät hänen parissaan yhtä mielellään kuin hän tyttöjen, ja joka pyhä, kun kirkolla kävivät, oli tytöillä »Laineessa» ilonhetki rupatellessaan Villen kanssa.
— Laskepa vain nyt matalaan, Ville, niin uitetaan perämiestä, he ilveilivät.
— Vaikkapa laskisinkin. Vähemmin pääsisitte Suorantaan huveihin, kun en minäkään pääse, saisitte tässä istua iltakauden.
— Ei ainakaan perämiehen ansiota lie, jos raapaisematta päästään, puuttui eräs miespuolinen puheisiin, — häneltä ei näy silmät joutavan muuta kuin tyttöjä katselemaan, eikä niistäkään kuin yhtä.
— Mutta sepä tyttö onkin Suorannan ruusu. Kyllä vene väylän löytää ja silmät tytöistä rakkaimman.
Tyttö istui siinä toisten tavallisten piirissä, sievä ja sorea kuin kukkanen nokkosten keskellä. Väljä, ohkoinen huivi sulki puitteina nuo pienet, sirotekoiset kasvot, joita päivä ei ollut kuin parahiksi saanut paahtaa. Sinervät silmät vilahtivat vilkkaina, kun hän lempinimeä lausuttaessa loi katseensa alas, ja huulet, jotka hienosti nauruun suipistuivat, olivat mehevät kuin mansikat; pehmoisena peitti vaalea kesäpuku notkean vartalon nuoruuttaan pyöreitä muotoja. Häntä kutsuivat kylän pojat toisten tyttöjen kiusalla Suorannan ruusuksi, joksi joku kulkijapoika hänet kerran oli ristinyt. Tätä kukkasta nyt vahtaili perämies hellin katsein, häntä hän koetti naurattaa ja hyvillään pitää, niin että oman kylän pojille vähältä kävi kateeksi.
— Rakkaaksipa tuntuu käyvän.
— Eihän silmä osaa ota, lohdutti tytöistä eräs pilkallaan.
— Eipä tiedä, vaikka jo tällä matkalla ottaisi teiltä koko otuksen, uhkaili Ville.
»Laine» solui sievästi alaspäin kiihtyvässä virrassa, kierti koreasti niemekettä kosken niskassa. Aalto kohosi notkeasti keulan alta ja hajausi kahtaalle leveinä lainevöinä virran kiiltävään kalvoon, kunnes tapasi rannan ja loiskahti pärskähtäen törmäkiville. Nauru helähti juuri kirkkaimmillaan »Laineen» perästä, kun vauhti äkkiä pysähtyi, vene töksähti, heilahti ja tarttui hietikkoon kiinni. Kone iski takaisinpäin, mutta turhaan. Vene oli seisahtunut eikä hievahtanut paikoiltaan. Virta painoi sitä yhä kiinteämmästi pehmoiseen pohjaan, se oli lujassa kuin juotettu. Siinä istui rahvas ällistyneenä ja ääneti.
Kaikki katsoivat perämieheen hämillään. Tämä istui paikoillaan aivan tyynenä hätäilemättä; hetken kuluttua hän selitti, että minkä tälle vahingolle nyt osaa, vesi on joessa laskenut, niin ettei vanha väylä enää näy olevan luotettava, kun laiva on kovin lastissa. Eikä hän tiennyt muuta neuvoksi kuin nousta maihin ja odottaa, kunnes »Ilma» illemmalla tulee alhaaltapäin ja vetää kilpailijansa karilta.
Luonnollisena, päivänselkeänä asiana hän selitti tätä, ilman vilppiä ja petosta. Mutta silmän nurkassa näytti veitikka vallattomasti ilkkuvan, ja huuliparran omituiset liikkeet osoittivat, että häntä tässä jutussa jokin huvitti. Kekseihin ei ole turvautumista, neuvoi hän vielä varmuuden vuoksi niitä, jotka aikoivat ruveta työntämään, pohja on siksi huonoa. Mutta senkin hän lausui, vaikka varmalla, kumminkin niin kälmimäisellä äänellä, että aivan siltä kuulosti, kuin hän olisi koettanut nielaista naurunsa.
— Niin se käypi, kun herkeämättä tyttöä vahtii, muistamatta väylää katsella, moitti joku nuristen.
— Väylällä ollaan … eikähän tässä ole hätää mitään. Tunniksi, pariksi noustaan tuohon törmälle … kenelläpä tässä lie sellaista kiirettä… Ja vaikka lieneekin, eihän se vahinko tule kello kaulassa.
Hellitettiin höyryä vähemmäksi, vingautettiin pilliä, ja rannasta tuli vene noutamaan maihin matkustajia. Kohta oli koko matkue Mansikkaniemen törmällä. Perämieskin nousi maihin, jätti koneenkäyttäjän ja lämmittäjän »Lainetta» katsomaan.
Vanhemmat ja lapset nousivat taloloihin syömään ja lepäämään, nuori väki jäi törmälle istumaan. Ryhmittäin heittäytyivät toiset loikomaan pehmeään nurmikkoon, juttelemaan ja tupakoimaan, toiset astelivat verkalleen pitkin rantaa viskellen kiviä koskeen, taikka hajautuivat aholle hakemaan päivän puolelta kesän ensimmäisiä kypsyneitä mansikoita. Viritettiinpä väliin taas hanurikin soimaan, ja joku suruton poika tempasi tytön vyötäreiltä ja pyöritti häntä hetkisen polkan tahdissa tasaisella nurmikolla.
Luonnossa ja ihmisten mielissä oli valloillaan herttainen pyhäillan mieliala. Hopeavyönä virtasi joki alhaalla törmäin välissä, kosken laineet loiskahtivat ja kimaltivat helmikirkkaina päivän valossa, ja suvantorannalla kaislikon rinnassa kylpi sorsan poikue rauhallisesti ja sopuisasti perhekylpyään. Kullankeltaisina hohtivat toisella rannalla laajat, kypsymäisillään olevat viljapellot, ja niityltä levitti kuiva heinä ympärilleen suloista, hienosti huumaavaa tuoksuaan. Taloissa ja mökeissä oli aivan äänetöntä, kuin olisi elämä niissä hetkeksi uinahtanut; niistä olivat ihmiset joko lähteneet ulos kyläilemään taikka he nukkuivat todellakin tuvissa ja siimeksissä, leväten viikon rasittavista töistä ja kooten voimia taas huomenna aikaisin alkaviin ponnistuksiin. Pari poikaa seisoi käärityin lahkein vesikivellä alempana kosken rannalla, käsissä pitkät onkivavat, joita he hiljalleen kuljettivat vastavirtaan ja nykäisivät aina, kun harri tapaili ongen perhoa. Yli virran ja rantojen lepäsi hienoa, himmeäsumuista auerta, joka antoi koko luonnolle lämpöisen, tyynen, vähän väsyneen värityksen.
Lempeä sopusointu vallitsi luonnossa, mutta samalla siinä oli jotakin raskasta ja velttoa, jotakin ärsyttävää. Ja koivikko mäelläkin, jossa nuoriso odotti matkan jatkamista, kuvastui sen keskusteluista pilan ja hilpeyden seasta jonkin verran painostavaa ja pakotettua. Leikkipuheita laskivat pojat ja tytöt ja väistelivät toistensa hyökkäyksiä ja kompia uusilla, sukkelammilla. Mutta ne tuntuivat tarpeettoman useinkin ärtyneiltä ja vihaisilta. Pojat näyttivät varsinkin olevan huonommalla puolella, ja kiusallaan pistelivät heitä tytöt. He väittivät poikia siitä nolostuneiksi, että heidän yhteinen, yleinen lemmikkinsä, Suorannan ruusu, oli poissa joukosta ja tyytymättömänä silmäilikin moni poika pitkin tietä ylöspäin, jonne »Laineen» nuori ja komea perämies oli lähtenyt kävelemään ja kuhertelemaan heidän kukkasensa kera.
— Ne on miehiä, ilveilivät tytöt, — kun eivät pystyneet korjaamaan kotikylän koreinta tyttöä, vaan jättivät sen vennon vieraspitäjäläisen kynsiin. — Tietysti tytöt olivat kateellisia, mutta siitäpä juuri heitä kutkuttikin kiusata poikia.
— Nämäpä pojat eivät välitä paljon koreimmista eivätkä namimmistakaan. Eikä sitä tyttöä vieras vielä ole vienyt eikä viekään, jos vain omassa kylässä tahdottaneen pitää.
— Senpä nyt näkee jo nääveleistäkin. Miksi te sitten istuisitte noloina ja alla päin ja huulet mutrullaan, jotta sääliksi oikein mielii käymään.
— Säälikää omaa naimattomuuttanne. Meistä nähden vieköön kuka huolinee Suorannan tytöt vaikka järjestään kaikki, vieköön ja viruttakoon … kangas ei meillä olekaan niin yhden langan varassa.
— Ka kun sapettaa miehiä, kun ei koko laumasta yksikään piisaa yhdelle perämies Villelle.
— Piisaaminen nähtäneen kun koetettaneen, mutta ei viitsitä, eikä kannata.
— Sen te olette näköisiäkin.
Pojat olivat tyytymättömän näköisiä, luimistelivat pahasti toisiaan, mutta eivät hievahtaneetkaan. Hävettihän heitä, että olivat päästäneet vennon miehen heidän oman hempukkansa pariin, mutta keskenäänkin kun olivat riitaisia, ei kukaan kehdannut käydä vieraan kanssa kilpailemaan. Siksipä heitä suututti koko tämä retki ja matalassa käynti, eivätkä he kateudessaan voineet olla epäilemättä, että Ville ihan tahallaan oli pannut toimeen koko jutun, ja se kaiveli sitäkin enemmän, vaikkeivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.
Ja ilta kului siinä kiukuteltaessa, eikä pariskuntaa kuulunut palaavaksi kylältä. Siellä he vierailivat taloloissa, joivat kahvia ja kuhertelivat kahden kesken kyläteillä… Kuka tiesi, mitä tekivät koivikossa, vaikka jo kihloja vaihtanevat… Mutta ei yksikään lähtenyt katsomaan sitä leikkiä … ei iljennyt toiseltaan.
Jo tulla tuprusi »Ilma» alhaaltapäin vasten virtaa, työnsi piipustaan sakeata savua, potki tiukasti, mutta nousi hitaasti ylöspäin kosken kiinteissä korvissa. Vähitellen se pääsi »Laineen» kohdalle ja laski kylkeen; köysi kiinnitettiin, ja yhdellä nykäisemällä vene oli irti selvällä vedellä. Pojat tuumailivat rantaan laskeutuessaan, että olisipa tuo kohtalaisella työntämiselläkin irtautunut, jos Ville vain ei olisi omia aikojaan puijannut…
Pian oli rahvas taas keräytynyt »Laineeseen», ja silloin vasta näkyi perämies laskevan veneessä ylhäältä päin tyttönsä kanssa, poika pikkuinen saattajana. Kun joku siitäkin odotuksesta mieli nurisemaan, selitti Ville aivan tyynesti, mutta tytöille silmää iskien, etteihän tässä jäniksen selässä istuta. Rauhallisesti hän asettui perään kunniasijalleen ja lähti laskemaan alas vuolasta virtaa.
Samainen pilkallinen hymy oli hänellä huulillaan ja silmästä virnisteli vallaton veitikka. Hän katseli laivan katoksen yli suoraan eteensä väylää pitkin, mutta laski toisinaan silmänsä tytön puoleen, joka istui sivummalla penkillä, ja silloin tätä aina nauratti: tottapa Ville oli hänelle kertonut jotakin sukkelaa, mikä nyt mieltä kutkutti. Pojat eivät olleet tuota näkevinäänkään, luimistelivat vain kulmain alta ja tupakoivat tuimasti; tytöt nauraa tiristivät. Enimmän osan taipaleesta Suorannan laituriin vallitsi »Laineessa» miltei täysi äänettömyys, isännät ja emännät vain juttelivat verkalleen heinänteosta ja rukiin leikkuusta. Nuorten äskeinen hilpeys oli tyrehtynyt. He istuivat ja katselivat ylös rannoille, jossa maisema myötään vaihteli, milloin jyrkkinä, metsäisinä hiekkatörminä, milloin loivina rantamaina, joissa ruis hiljaa nuokkuili illan tuulessa ja heinälapoot seistä töröttivät vakavina niitetyllä vainiolla.
Päivä lähti laskeumaan alemmas, ja vilpoisempi illan henki karkoitti vähitellen luonnosta harmajan autereen ja uuvuttavan kuumuuden. Korkeat hongat rannalta loivat jo pitkiä varjoja tyynesti vierivään virtaan. Lohi loiskautti purstollaan veden kalvossa. Törmäpääskyset liitelivät nuolina yli joen ja pitkin rantoja, suhauttivat sukkelina »Laineen» kupeitse ja siristelivät siivillään aivan läheltä veden pälyilevää pintaa. Ylhäältä männiköstä kuului karjankellojen ääniä ja paimenten iloista toitotusta.
Vähitellen suli taas »Laineessakin» raskaaksi käynyt mieliala kepeämmäksi ja hilpeämmäksi. Poikien kasvoilta poistuivat hiljalleen happamet piirteet, ja kotikylän lähetessä he alkoivat jo iloisempina veistellä perämiehen kummista väylän kuluista, jopa kohta pilkkailivat toistensakin äskeisiä pahoja tuulia. Ja kun »Laine» laski Suorannan laituriin, oli mieliala jo virkeimmillään. Kirkkorahvas nousi maihin; tytöt paiskasivat kättä perämiehelle, ja yhden tytön kämmen viivähti hänen kourassaan pitemmänkin hetken.
Väki nousi jo ylös kylätietä taloihin päin, mutta »Laine» viipyi vielä laiturissa. Sen perämies istui mietteissään ja katseli, kuinka kepeästi ja notkeasti tuo muuan tyttö nousi törmälle ja kuinka vallattomasti hän tuon tuostakin silmäili taakseen ja hymyili rantaan päin suloisesti kuin koittava päivä. Mutta se tyttö olikin Suorannan ruusu. —
— Eteenpäin.
Keula kääntyi myötävirtaan, ja »Laine» lähti lipumaan täyttä vauhtia alas joen suuhun. Ilta oli vilpoinen ja tyyni; päivä paistoi vielä läntiseltä taivaan rannalta, mutta ei enää kuumasti eikä raukaisevasti, vaan lempeästi, kirkkaasti ja rohkaisevasti. Luonto oli tuoretta ja pirteätä, se loi ihmismieleenkin elämänhalua ja toivoa.
Matkustajia ei ollut enää »Laineessa» muita kuin vanha rouva poikineen. Perämies istui tyynenä ja liikkumatonna paikoillaan ja näytti nyt tarkoin ja huolellisesti tähystävän katoksen yli eteensä väylän tietä. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja mielen rauha, ja kun hän aikansa kuluksi vihelteli vanhaa lemmenlaulua, tuntui sydämestä lähteneen tuo vieno, mutta koruton sävel.
Koneenkäyttäjä istui kahdenreisin tuolillaan lakki takaraivolla ja katseli kauan ja liikkumatta perämiestä tutkivin katsein. Silmäin ja suun liikkeillä hän koetti saada tätä viekoitelluksi nauramaan. Mutta ei. Toinen vain istui ja vihelsi, niinkuin ei huomaisikaan toverinsa tarkoittavia silmäyksiä. Vihdoin tämä kysäisi:
— Jo taisit leipoa kihlat valmiiksi matalassa olon ajalla?
— Jospa en juuri valmiiksikaan…
— Niin hyvälle alulle. Nähtiinhän tuo ja ymmärrettiin se yskä muutenkin, vaikkei ryittänyt. Ne ovat hyviä toisinaan matalatkin taipaleella.
— Ovatpa toisinaan…
— Kun sattuu matkaan tyttö siro ja valkoinen ja suopea ja rakas.
Jo sulivat perämiehenkin kasvot, joissa tähän asti ei ollut vähintäkään värähdystä näkynyt, lempeään, onnelliseen nauruun, ja tyytyväisenä hän pyyhkieli partaansa virkkamatta mitään. Toinen jatkoi:
— Joko tällä viikolla aiot käydä hänet morsiameksesi varmistamassa?
— Enpä tiedä. Mutta jos ei kihlatuksi tällä viikolla tule, niin käydään ensi pyhänä taas matalassa.