NUKU RAUHASSA.
Nuku rauhassa, sinä kaupunki, lepää huoletonna, ne, jotka turvallisuuttasi varjelevat, ovat valveilla.
Yö on pimeä, hiljaisuus kattaa kaupungin kuin kuoleman käsi, äänettömyys valtaa autiot kadut. Huminana voi väliin kuulua loitommalta rattaiden räminä, kiirehtien napsuttelee suorinta tietä se myöhästynyt kulkija, joka kotiinsa vuoteeseen ehättää; hänen askeleensa häipyvät yön hiljaisuuteen, taas ei kuulu risahdustakaan kotvaan aikaan. Kapakat ovat kiinni, ajurit ovat vetäytyneet kotiinsa, koko kaupunki nukkuu yön jälkeistä puolisikeintä untansa.
Mutta nuku pois, kaupunki, nuku rauhassa, ne, jotka turvallisuuttasi vaalivat, ovat valveilla.
Yksin astuskelee poliisi pitkin äänetöntä, autiota katua, astelee verkalleen, vakavin, tasaisin askelin, suorana, tyynenä öisten varjojen keskessä niinkuin kuningas valtakunnassaan. Pää pystyssä, kädet selän takana hän pysähtyy kadunkulmassa, luopi tyynen mutta tyystin tutkivan katseen eteen ja kupeille kummallekin, viivähtää siinä hetkisen ja jatkaa taas vakaista, öistä vaellustaan. Kadun päähän asti hän kulkee, toista takaisin, sitä kiertoaan kiertää tunnin tuntinsa perästä, äänetönnä ja varmana. Kun milloin tulee vastaan pari juopunutta pikku rähinätä pitäen, hän vain seisahtuu ja katsoo: hänen persoonallisuutensa vaikuttaa heihin jo hillitsevästi ja rauhoittavasti. Ja jos hän enemmän metelöiville lausuu tyynen, varoittavan sanan, niin sillä hän melkein aina saapi lamautumaan kiihoittuneen luonnon.
Hän on herrana öisessä valtakunnassaan, mutta hän ei käytä valtaansa väärin. Hän on kaikkien ystävä, kaikkien holhooja, hänellä ei näytä olevan inhimillisiä intohimoja tekoihinsa vaikuttamassa, tyynenä ja tyytyväisenä hän kävelee tasaista marssiaan, satoiko vettä taivas tai paukuttiko nurkkia talvinen pakkanen. Ei hän ikävöi yön selästä lämpöiselle vuoteelleen, ei hän tunne mitään viettiä eikä kaipuuta.
Hän vaalii yleistä rauhaa himotonna, tunteetonna. —
Mutta välähtihän sieltä hehkuva kipinä hänen silmistään, kun hän kadunkolkasta loi katseensa oikealle. Tuli singahti siitä katseesta, syvän, hillitsemättömän, tyydyttämättömän intohimon vaarallinen välke. Erehdyskö? Ei. Se loisti niin läpitunkevasti, niin kiihkeästi, niin leimahtavasti, siitä ei voinut erehtyä, siihen näytti kaikki elämän taistelujen, kateuden, toivon, äärimmilleen ärsytetyn sielun tuliset liekit lietsoneen hehkuaan, ja se hehku valtasi hetkeksi hänen koko ruumiinsa, koko olennon. Varsi vavahti eteenpäin, hartiat kohosivat, kaula kyyristyi, polvet notkahtivat juoksuasentoon, käsi tapasi ehdottomasti miekan kahvaa. — Mutta hetkeksi ainoastaan, siunaamaksi silmänräpäykseksi: kohta oli mies taas entisellään, suorana, varmana, tyynenä ja vakavana; pää pystyssä, kädet rauhallisina hän seisoi minuutin, pari ja lähti taas mitatuin askelin jatamaan eteenpäin tasaista tahtiaan. Silmän lieska oli kadonnut, se tuli näytti vain yhdessä hetkessä leimahtaneen, samassa iäksi taas sammuneen.
Mistä oli kotoisin tuo tuli, missä oli sen ahjo? Oliko se siinä tuokiossa jo iäksi sammunut?
Ei. Se kyti yhä, eikä se ainoastaan kytenyt, se palaa roimusi täytenä liekkinä kylmän ja rauhallisen kuoren alla. Sieltä se aina väliin salavihkaa vilahti, kun hän kulki katua ylös, toista alas ja yön hiljaisuudessa vaali kaupungin turvallisuutta.
— Niin hiljaista kaikki, niin kirotun hiljaista ja rauhallista, niin viheliäisen tyyntä ja siivoa. Ei tapahdu mitään, ei vaikka uinisi. Ei yhtään rikosta, ei yhtään loukkausta järjestystä vastaan, ei niin mitätöntä mitään koko yön pitkään. Ei sen vertaa, että olisi aihetta äkkiä syöksähtää esiin syynalaisen eteen ja juhlallisella äänellä huudahtaa: »soh», ja sillä yhdellä tavulla musertaa multaa mureammaksi jos kuinka ylpiäs mieli. Ei minkäänlaista! Poliisi kulkee katua päästä toiseen ja taas toiseen kuin metsämies saaliin jäljillä, mutta turhaan. Kaikki siellä on siivosti, kaikki paikoillaan, järjestyksessä. Sietämätöntä!
— Jos esimerkiksi, tuosta noin kun nurkan takaa kääntyy, näkisi miehiä murtautumassa kauppiaan viinikellariin. Jos niillä olisi jo lukot auki ja näkisi vain vilaukselta jalat, kun sisään puikahtavat, silloinkos … voi sun hitto! Niinkuin kissa lentäisi lintusen niskaan, jalat ei kuin sivaltamalla maata pyyhkäisisivät, ja eikö nuo olisi siinä hetkessä konnat koivistaan kiinni! Olisivat! Ja sitten heille vain tyynesti ja vakavasti sanoisi, että kävelläänpäs tästä »kamariin» päin, siellä on yötä hyvä olla. Ja-a. Kas, se olisi jotakin.
Nurkkaan hän saapuu, katsahtaa kiihkoisasti puolelle ja toiselle silmän tulta iskiessä: ei mitään. Mitäs siellä vietävässä olisi!
— Tai jos alkaisi kuulua tuolta edempää jonkinlaista vikinää, valituksen sekaista, jos tuolla porttikäytävässä pari herran-luuhkaa koettaisi väkisin kuljettaa tyttölasta … siihen hiipisi hiljaa kuin kärppä, kunnes… Eivät ne olisi enää omalla asiallaan, eivät sen vietävät olisikaan. Ja huomenna jo luettaisiin kaikissa sanomalehdissä: »Inhoittavaa» jne., kunnes lopussa olisi, että »mutta kaikeksi onneksi meidän aina valpas poliisimme joutui väliin —».
Porttikäytävä oli hiljainen ja tyhjä niinkuin ainakin, kissain nau'untaa vain kuului takapihalta, sen epäilyttävämpää ääntä ei lähellä eikä kaukana.
— Vilkkuu tuli ylhäältä, muutamasta kolmannen kerran ikkunasta. Mitähän jos sieltä äkkiä pörähtäisi tuskallinen, epätoivon huuto: »Tuli irti!» — Taikka vielä paremmin, jos sieltä tai muualta äkkiä lyötäisiin lasi säpäleiksi ja »murhaaja, murhaaja!», kaikuisi yön hiljaisuuteen. Älä muuta kuin vihellä pilliin, kimakasti, heleästi, miekka kouraan, ylös ja mies kiinni, rautoihin! Toisia tulisi, juoksisi hengästyneinä avuksi: kaikki toimitettuna, ei muuta kuin viedä mies talteen ja jättää raportti. Peijakas!
Ja komisarius kysyisi: K—ko nämä otti kiinni?
— Joo, herra komisarjus, itse työssä…
Mutta mitäs tyhjää, mitäs täällä semmoisia tapahtuisi. Tuskin viikon pitkään löytää miehen makaamassa päissään katuvieressä tai yhyttää jonkun poikanulikan lankun yli hyppäämässä. Siinä kaikki. Ei tapahdu mitään, ei sen kuvallista.
— Entäpä jos…
Kun milloin jostakin rapsahdus kuuluu tai näkyy jokin epäilyttävä varjo häämöttävän loitommalla, silloin aina silmä salamoi ja jäntereet nykähtävät. Mutta se ei ollut otus, ei viljaksi kelpaava, lammas se oli, joka pensaikossa hyppi, tai varis, joka lentoon lähtiessään latvoja rapisteli. Mitätön haaska!
Katua kävelee poliisimies yksin, vakavin, tyynin askelin, pää levollisesti pystyssä, kookas vartalo suorana, katua kävelee ylös, toista alas, päästä toiseen ja taas toiseen, kävelee tasaista tahtiaan vielä aamun valjetessa, kaupungin herätessä, liikkeen alkaessa. Hänen vaihtotuntinsa on kohta käsissä, hän lähtee lepäämään aloittaakseen ja jatkaakseen tointansa toisena iltana ja yönä. Hän on valvonut uinuvien turvallisuutta…
Nuku rauhassa sinä kaupunki, nuku pois, ne, jotka turvallisuuttasi vaalivat, ne ovat valveilla.