SILLALLA.
Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen ilmestynyt nappia, — mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin, kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, — kun tulisi aikuista. Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä, syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta oli ulkopuolella, — ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.
Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä toiseen ja taas toiseen tuntia pari — eipä tuota ollut muutakaan tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen, nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet syvemmälle taskuihin — ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli, jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui, juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle. Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien, sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, — harvoin kaksi.
Niin syksyllä ja talvella. Mutta kun kevät tuli ja sulatti rinteet ja laihdutti kinokset, kävi maisteri tyytymättömäksi. Silloin näet kohosi uhkuvesi jäälle ja pakotti jalkamiehet mutkan kautta kulkemaan sillan yli, ja silloin ei maisteri saanut olla yksin. Pilasipa se samainen uhkuvesi luistinradankin ja ajoi nuorukaiset, tytöt ja pojat, toisiaan tapaamaan iltapuhteilla maisterin hiljaisella sillalla, jossa nyt mustanaan alkoi vilistä ihmistä, suurta jos pientäkin. Ja kun myöhemmällä vielä kaupungin rouvatkin rupesivat kävelemään sillä samaisella sillalla, — niin no, silloin vei hiiteen kerrassaan! Niille nyt tässä olisi pitänyt ruveta nostelemaan lakkia, josta ei tiennyt, milloin sattui tuuli tempaamaan rääsyiset vuorit ja pumpulit, ja paljastamaan siinä kaikkien nähden pään, jonka keskipaikka jo hiuksettomana kaljotti.
Se oli senkin vietävätä.
Jo oli maisteri pari päivää poissa koko sillalta, istui ensiksi kotona ja meni aikaisemmin kapakkaan. Mutta siitä ei tullut ihan mitään. Hän oli pahalla tuulella, ei maistunut ruoka eikä tupakka, eikä yöllä saanut unta silmiinsä. Se kun näet kävi epäsäännölliseksi elämä. Hänen täytyi välttämättä kävellä nuo tuntinsa sillalla; hän ei tullut toimeen, ellei tuuli joka päivä noin ikään viileästi heilutellut tuuheata partaa, ja ellei raikas ilman henki päässyt täyttämään keuhkoja ja muita huokosia, ja ellei…
Maisteri ilmestyi taaskin sillalle ja sai takaisin entiset hyvät tuulensa ja huulilleen vanhan makean hymynsä. Tulkoon nyt, hän ajatteli, kun siinä tutussa sillan toisessa päässä pyöräytti takaisin, — tulkoon heitä nyt vaikka tuhannen tynnyriä rouvia, hän ei vääjää; ja tyttölapsista, kynsipuhkoista, niistä hän viisi.
— Ai, ai, onko maisterikin täällä tyttöjä katselemassa, ilveili hänelle henkivouti, kun toiselta puolelta asioiltaan palasi ja yhytti maisterin sillalla vastaansa.
— Niin, tyttöjä, hehe, naurahti maisteri, eli tyttösiä tyllyköitä, niinkuin runoilija sanoo kauniisti ja kuvaavasti, hehe.
— Jaa, jaa, himonsa ne on hiirelläkin, veisteli toinen ja jatkoi matkaansa nostaen kättä hatun reunaan.
Maisteri ei ennättänyt tehdä sitäkään, kädet kun olivat syvällä taskussa. Hän vain nyökäytti päätään ja käännähti kävelemään samaista tasaista tahtiaan. — Niinpä niin, tyllyköistä, hän puheli itsekseen, ja nauroi niin, että kyyneleet tirahtivat silmälasien alta, tyllyköistä, niistähän se hän…
Mutta tytöt, kun tulivat vastaan, katselivat häntä kummissaan ja muikeina, että eiköhän tuo heistä välittänyt, koska ei ollut tietääkseenkään. Eihän se. Silloin he rupesivat hänestä pilkkaa laskemaan, nauramaan, tirskumaan, vikittämään.
— Onkohan se leikkauttanut tuota tukkaansa tällä vuosisadalla?
— Ei ainakaan partaansa, siinä piikit pörröttävät kuin pystyaidassa seipäät.
— Ja tuo lakki on varmaankin samalta sataluvulta.
— Silloinkin kai hän sen on ostanut jostakin muinaiskalujen huutokaupasta.
— Luulisi sitä jo tarkenevan vähän ohuemmallakin. — Vai tuoko hänellä kesälläkin lie?
— Kiinni kai se on kasvanut päähän, koska minä ainakaan en ole koskaan nähnyt sen siitä kohoavan.
— Ei, mutta kas noita housunlahkeita, kun repaleet venyvät…
— Hi hi hi hi!
Oli siitä tytöillä lystiä. Mutta kun telegrafisti ja apteekinoppilas siinä juuri tulivat vastaan, niin oikaisivathen he suoriksi ja koettivat asettautua arvokkaaseen, mutta samalla vapaaseen asentoon, ja kumarsivat näitten tervehdykseen tuskin huomattavasti.
Rouvat kulkivat siellä taampana ja päivittelivät tuon elukan, maisterin tökeryyttä ja paatumusta, kun ei edes ymmärtänyt tervehtiä. Mutta sääliäkin sitä miesparkaa piti; hän oli niitä, jotka maailma oli hylyikseen potkaissut ja joiden elämä vuoteen ja kapakan välillä ei suuresti eroa luontokappaleesta. Oli siinä, tiesi muudan, ennen kuulunut olleen miestä monenkin edestä, lahjakas ja toivorikas oli maisteri ollut nuorukaisena, — tuommoisena nyt vetelehti, sijaisopettajana nakkelehti pikkukaupungista toiseen, pikkukoulusta toiseen. Tämän vuoden täällä, toisen toisessa maan nurkassa. — Sattumoissahan se on saukon ruoka, myönsi toinen, eikähän sen elämä mahda itsestäänkään olla kovin makeata, mutta kenen on syy, kun mies heittäytyy noin veteläksi ja saamattomaksi, kun ei pidä huolta itsestään edes vähää, — ei sisäpuolestaan eikä ulkoasustaan.
Maisteri kumminkin olisi ollut tyytyväinen ja hänen mielensä olisi ollut makea, jos vain olisi yksikseen saanut sillallaan astella, jos olisi saanut olla rauhassa tyttärien soppityrskyiltä ja rouvien sääliviltä, halveksivilta katseilta. Ne häntä häiritsivät. — Niiden rouvien viestiksi hän sitäkin arveli, kun rehtori eräänä päivänä ystävällisesti taputellen häntä olkapäälle tuumasi, että eiköhän olisi aika ottaa esille huopahattu ja lähettää tuo takki räätälille.
— Kaksi nappia on jo aivan poissa ja kolmaskin tuossa kipperästi riippuu tipahtamaisillaan.
— Niinpä on kolmaskin, näkyy.
— Älä pane pahaksesi, veli, ne ovat näet naisväet varsinkin näin pikkukaupungeissa niin turhantarkkoja ja teräväsilmäisiä.
— Tietääpä sen, naiset, niille jos pitänee mieliksi olla.
— Eihän niille mieliksi osaa olla kuolevaisista kukaan, mutta niinkuin sinäkin esimerkiksi haluat täällä sillalla usein kävellä…
Maisteri joi sinä iltana kapakassa totia usean lasin. Ne olivat taas pilanneet hänen hyvän tuulensa, karkoittaneet tyytyväisen hymyn hänen karkeatekoisilta kasvoiltaan ja panneet epäjärjestykseen hänen mielensä. — Hittojako ne oikeastaan hänestä tahtoivat, sekin nyt peeveliä lie, kun ei pitäne saada olla omillaan, kun ei kenenkään nokalle hypi. Niillä on senkin turkasen ilveet ja elkeet — hänen napeistaan nyt pitävät murhetta, — pitäkööt omistaan ja kakaroistaan. — Pääsevät kai hänestä parin viikon perästä. — Sillalla kun muka kävelee, — raskii hän heittää ne kävelytkin, jos niikseen tulee, — maisteri ryyppäsi pitkän ryypyn, tottapa se ei ollut niinkään helppo raskia.
— Mikäpäs olisi, ettei hän voisi kävellä muualla, pitäkööt siltansa, aivan kai se saman hänelle teki — melkein saman. Miksei hän voisi esimerkiksi kulkea tietä pitkin tuonne niemelle päin, metsän halki, oli sitä raikasta Jumalan luontoa ja ilmaa sielläkin, ja siellä sitä vasta olikin. No niin, kyllähän se tie oli likaista, vetelää oli näin keväiseen aikaan — ei ole niinkuin sillalla, — ja ajajia täytyy syrjätä tiepuoleen — hänen moisilla kalosseilla, eikähän siellä näe koskaan sitä leipurin mamselliakaan ohi tipsuttavan … no eipä näe muitakaan, siitä hyvä. Maisteri ryyppäsi lasinsa pohjaan ja teki vielä uutta.
Seuraavina päivinä ei maisteria näkynyt sillalla tallustelemassa. Hän käveli lokaista maantietä niemelle päin ja poikkesi siellä metsikköön kävelemään paljasta maata, missä keväinen päivä jo oli mäen eteläisiltä rinteiltä sulattanut lumen. Mutta ei sillä kävelyllä nyt ollut entistä makua. Piti aina vahtia jalkoihinsa, varoa märkiä paikkoja, eikä siellä päässyt tuuli vapaasti puhaltamaan partaa heiluttaakseen, eikä… Maisteri istahti siellä kivelle pälvipaikalla, kolisteli kepakolla maata ja tuumaili, että eipä tämä nyt ole mistään kotoisin. — Oli siinä muutamia vuokkojakin, kevään ensimmäisiä, jotka olivat laihoina ja kelmeinä erehtyneet ennen aikojaan kasvamaan kinoksien pariin. Niitä hän siinä joutessaan ja mietteissään poimi, tonki juurineen ja istutti sitten taas siihen mullikkoon kiven suojaan, suviselle kupeelle. Ja vasta ne siihen istutettuaan ja sovitettuaan hän huomasi, että hän niistä ajatuksissaan oli kuvaillut V:n mallin.
— He, he ja höpsistä! Kaikkia sen sairaan mieli tekee! — Vielä pois kävellessä tuo lapsellisuus nauratti maisteria niin, että ruumis hytkähti ja vedet tirahtivat silmälasien alta.
Palattuaan kaupunkiin hän käveli taaskin kirkon kiviaidan kuvetta ja pormestarin nurkkaan asti, siitä viistoon yli kadun pumpun luo ja niin taas rantakäytävää pitkin.