HUHUINNIEMI.
Pahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan, huvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen ainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä pistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli kävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin salmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin, Huhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan mieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa ryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän kulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä pian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin vaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä kesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.
Jo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten vanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana kohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä katsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan syrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka suosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut mukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä yhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli mentävä, kertoi ystäväni:
— Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista jättiläistaruistamme.
— Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun näistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien mukaan.
— Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella järvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään Kajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen, joka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle tapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen tyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle. Harmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen, että tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan poikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että »kun hukka huusi Huhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle».
— Kadehdittava emätti!
— Niin, — si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle päin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.
— Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. — Jos olisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella satusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. —
Saavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät rupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö hajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen lepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti lahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin sukupuolta vain löysi toisensa näreikössä — sattumalta, kun olivat lähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä. Vanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan männyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.
Osuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä makasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli arvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä merkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen nimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä ainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:
— Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä muutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu tältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan paljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä enää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; — laskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi. Milloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka — tokko tuon nimeä enää kirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin, jolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni sillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla, vaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat… Tiedättekö te mitkä ovat jouhikkaat?
— Jouhitöppöset vai?
— Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa käyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa vetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset rukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä vedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle paleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa…
— Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?
— Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä Kajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa… Kuinkas tästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä kolmattakymmentä virstaa… Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli kahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?
— Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn juurella. — Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.
— Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli Pekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä huusi, että: »huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!» Ja akka vastasi sieltä että »tuon, tuon» ja toi.
— Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.
— Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt vieläkin, että »kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi Kajavansalmesta». Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen nimensä. —
Pojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt lumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä koteutuivat nekin vähitellen — eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia ensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt saamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen nimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja laskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia ojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon vapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä seurassa, — ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus kokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja kielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät lähteet.
On juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle sukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa toisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki, jota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan rahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja niin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään ja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa kesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan jäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:
— Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?
Koetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan nimitarinan ja virkan:
— Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin tuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa. Kertokaapa te nyt toisintonne.
Ei hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan mistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:
— Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että ihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan voikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se mies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun se sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen Kajavansalmeen.
— Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.
— Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että »kun hukkuva huusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta».
Rouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä, piti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan joutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat yleensä nauttia olemuksestaan, — huvimatkoilla tällaisilla käy näet päinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat kantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat olemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin, ettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.
Mutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen asettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat joukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin kehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat, vuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja nauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä pienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin, jotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina puuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin aluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun nojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen nojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta. Kotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän passoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:
— Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka meille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja viljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä, joka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset katiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli rakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle…
— Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon jättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta asiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut tyytyväinen keskeyttämiseeni.
— Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. — Onhan niitä tosin vielä seutuja meidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja metelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en luule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan jo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on historiallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta, jolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan. Lienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo tarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa oli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä retkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota juuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi Huhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, — siellä asuva perhe sen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei täällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. — —
Hiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin näet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan muu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin tiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen etuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen edustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä nimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei voinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä, pyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena mukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos siinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin sen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää voisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta oli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin selälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä kimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville, pyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden viehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti nuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä törmältä.
Mutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen ympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat veneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina ennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet pysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan viimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä mäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä törmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta ja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat mielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada vireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan hienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle useammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut tempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen ajatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään jotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua. Mikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään, ajattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi hänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen suunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän näet virkkoi:
— On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta nuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin morsiamelleen Kajavansalmeen…
Niin, morsiamelleen Kajavansalmeen, sinä pyhä viattomuus! Olisihan minun pitänyt jo ennakolta arvata, mikä mieltäsi painoi ja minkälainen olisi sinun toisintosi!
Onnellinen Huhuinniemi, joka olet saanut niin yleisen ja monipuolisen huomion osaksesi! Mitähän ehtii sinusta vielä tullakaan, kunhan vuosisadat kuluvat ja tarinasi yhä toisintuu?
1895.