KANALA.
Palkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta, alituista säästämistä ja kieltäytymistä.
Niin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä keskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua jostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä taikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. »Ei kannata meidän pienillä tuloilla» valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei ollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta »sporttelein» nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.
Tuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja asemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin tervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden kannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa rakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan matkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan. Kaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin sekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla ja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä tahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin ja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää sullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja herkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman olutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.
Se oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä paljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää tyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta sivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet tätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei riittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän henkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa harrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei, ihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän tunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin valituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.
* * * * *
Niinpä istui heitä — kaupungin koulunopettajia — eräänäkin iltana muutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen vetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän taloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi koetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie käännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja kalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan surkeammaksi.
— Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten lailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti lopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs pöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia kallistamaan.
— Heidän poroporvarillisen pöyhkeilemisensä tasalle ei meidän tarvitse emmekä haluakaan pyrkiä, meidän harrastukset ovat siksi aivan erilaiset, selitti lehtori Timonen, tahtoen vieläkin saada huomautetuksi heikäläisten aatteellisempaa työalaa. — Mutta on se salliman oikku sittenkin omituista! Millähän nerokkuudella tietävät nuo taitamattomat ihmiset hankkia itselleen sen vakavan ja riippumattoman taloudellisen asemansa, jonka omistajana ollen todella valistunut mies olisi tilaisuudessa vaikuttamaan niin äärettömän suuria ja niin monessa suhteessa…
Niin, omituista se oli se salliman oikku, ei kukaan osannut sanoa muuta. Mutta itsekseen ajatteli jokainen, että se ei ollut ainoastaan omituista…
— Heillä on yritteliäisyyttä, mikä meiltä kokonaan puuttuu, huomautti Asp, äidinkielen opettaja, kaupungin tunnetuin puhuja, kirjailija ja tilapäärunoilija. — He ryhtyvät kaikenmoisiin puuhiin, koettelevat, uskaltavat jotakin ja voittavat. Jos heillä vielä olisi tietoja ja sivistystä ja nerokkuutta apunaan, niin ihmeitähän he tekisivätkin.
— Mutta miks'emme me koskaan yrittele mitään, emmekä ryhdy mihinkään puuhiin…?
— Niin miks'emme?
Ei ollut sitä kukaan tullut koskaan ajatelleeksi. He, joilla oli avarampi näkö-ala ja kehittyneempi arvostelukyky, joilla oli tiedon ja sivistyksen varma pohja apunaan, he jos ryhtyisivät jotain suurempaa yritystä, jotain laajempaa liikepuuhaa ajamaan, mikähän loistava tulos siitä syntyisikään. Miksi antoivat he toisten tyhmempäin yksin puuhailla ja viedä voitot käsistään…?
— Vaan meidän täytyy ryhtyä johonkin liikeyritykseen meidänkin, yksissä tuumin, yhteisin voimin, saneli Asp, runoilija. Miksi nukumme pois aikamme, kun meillä olisi tilaisuutta ja kykyä toimia, miksi elää kitkutamme puutteessa ja ahingossa, — hän viittasi ympärilleen, — kun me voisimme ansaita huolettoman elämän toimeliaisuudella ja yritteliäisyydellä? Meidän täytyy ryhtyä johonkin…
— Oikein, meidän täytyy… Mutta mihin…?
— Niin, mihin…?
— Pitää keksiä joku aate, joku toimiala, ja käydä siihen innolla ja tarmolla käsiksi, sitten kyllä kaikki menee kuin itsestään, kuin rasvatuilla rattailla…
Siitä olivat kaikki yksimieliset, ei ollut epäilystäkään, ettei heiltä yritys menisi, — kun vain tiedettäisiin mistä alkaa, mihin ryhtyä. Mistä saada se aate, se yritys, se hanke…? Kaikki istuivat ja miettivät puhki päänsä, vaan turhaan. Mistäpä sen aatteen noin äkkiä otti… Mutta ottipahan yksi. Lehtori Timonen astui juhlallisena ja aatelikkaan näköisenä esiin, hiveli partaansa, seisoi hetkisen miettiväisenä ja alkoi sitten matalalla, melkein ujolla äänellä kertomaan, että hänellä jo kauvan on ollut mielessään ajatus erääseen yritykseen, jonka hän luulisi tulevan kannattamaan ja kenties hyvinkin hyvästi, jos siihen miehissä ja innolla ryhdyttäisiin ja jos liike heti alusta saataisiin yhteisellä yritteliäisyydellä kohotetuksi jotenkaan mainittavaan merkitykseen. Yritystä semmoista, jommoista hän oli ajatellut, ei hänen tietääkseen ollut ennestään olemassa koko Suomen maassa, tuskin koko Pohjoismaissa kuin ehkä joku.
— Olen näet ajatellut, että pitäisi saada aikaan kanatalo, nimittäin suuremmassa laajuudessa, semmoinen varsinainen kanalaitos, jossa sopisi elämään tuhatmääriin kanoja. Olen ajatellut ja itsekseni laskenut, että olisi epäilemättä syytä ruveta kanan viljelystä liikkeenä harjoittamaan. Olen vakuutettu, että sellainen yritys löisi leiville. Ajatelkaas, missä tavattomassa hinnassa munat ovat meidän paikkakunnalla ja koko meidän maassa: eihän niitä kannata köyhän perheen syödä kuin pääsiäisekseen. Ja entä kananpojat: sitä herkkua ei saa muuta kuin hotelleissa suuresta rahasta. Entä höyhenet! Jos kanaliikettä alkaisi harjoittamaan suuremmassa määrässä, tulisi siitä epäilemättä lähtemään arvaamaton voitto. Sillä siellä, missä tuhat kanaa eläisi, siellä eläisi kaksi tuhatta, ja työvoimia siihen liikkeeseen ei kuluisi sanoiksi asti. Mitä se oikeastaan meille maksaa, että kanat munivat? Mutta me myömme munat ja kananpojat ja korjaamme rahat taskuihimme.
Uutuudellaan hämmästytti tämä tuuma ensin käytännöllisiin puuhiin tottumattomia koulunopettajia. Se pani heidät miettimään. Mutta useimmat mielistyivät siihen jo heti alusta. Kolleega Asp, runoilija, lämpeni siitä samansa tuokiossa, ja kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan yhtymään tähän yritykseen, ja viivyttelemättä, niin pian kuin mahdollista, ryhtymään aatteen toteuttamiseen. Se ei ole vaikea eikä mutkainen työ, kun yhdistetyin voimin ja vaivoja säästämättä ruvetaan puuhailemaan. Ja hän ehdoitti, että jo heti asetettaisiin toimikunta, arvoisa esityksen tekijä lehtori Timonen puheenjohtajana, valmistelemaan alkutoimia.
Toiset vielä hieman epäilivät, osaksi tosin ainoastaan nimeksi, ett'eivät näyttäisi kovin hätäisiltä. Heissä oli, varsinkin laulunopettaja Pekurissa, tiesi mistä jonkunmoinen epäluottamus kanasukua kohtaan eivätkä he olleet vielä oikein selvillään, miten tuo aate toteutettaisiin. Vastaan he kyllä eivät tahtoneet panna, vaan arvelivat tarpeelliseksi hieman punnita ehdoitusta…
— Oikein, kannatti lehtori Timonen, asia on vielä liian uusi ja liian vähän valmistettu. Olen ajatellut, että pitäisi perustaa osakeyhtiö pää-oman kokoonsaamista varten ja että sitten jätettäisiin valitulle johtokunnalle ja toimeenpanevalle tirehtörille valta ryhtyä ohjesääntöjen mukaan toteuttamaan aijetta. Ehdotan sen vuoksi, että, koska muutamat virkaveljistämme, joita ehdotus kenties myös miellyttäisi, eivät nyt ole saapuvilla, pidetään erityinen perustava kokous, jossa minä lupaan seikkaperäisesti ja yksityiskohtia myöten selvittää aikeeni ja tuumani.
Se hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet asiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta totitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti jo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys loisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa nyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, — siitä oli sovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana säilyttää mitään, — ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen mieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen liitetyistä toiveista.
* * * * *
Perustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla lukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä, seikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale lähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen kanatalo, jolle »Kanala» oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava kanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä hedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja sieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat saataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen tarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten…
— Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija.
— Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.
— Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja
Hemming, keksii munimakoneetkin!
Timonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko laitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä alkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia asiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko maan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista tuhannen markan pääomalla — heitä oli 12 miestä, — laatia säännöt, hakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri…
Ah kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija, ei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli kumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja viivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät kuin … kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.
Niin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet. Erimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan valituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin vaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta kunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli kumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta siinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin kumminkin siten että yksi — lehtori Timonen — pantiin tirehtöriksi, kuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä tilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja jokaiselle hänen — palkkansa.
Ja jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen luo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen. Runoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän kuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia toiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla: »eläköön Kanala!» — johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat ja ikkunat tärähtivät.
— Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä
Kanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.
— Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.
— Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja oppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.
Iltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla jonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.
* * * * *
Ja talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta kohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi »Kanala» kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa kattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa oltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella odotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan munintakoneita.
Yritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista ja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on paikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa. Ja jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen mainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se oli kateutta, selvää kateutta.
Mutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi oli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua asianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He olivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin ostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa taatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon sivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan maaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.
Oli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä sille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen oikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat vanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan kun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin vanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti saattoi kuskin lavalla istua. — Liikkeen osakkaat olivat kaikki kokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti lähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen mukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle — kanojen kuljettamista varten —, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea matkalle.
— Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp, runoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.
— Kyllä, kyllä…
— Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.
— Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään kananpojista…
Vaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin puoleen.
* * * * *
Syystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan. Rakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi. Alakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet ja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli talon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin, joita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului sieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo sanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa »Kanala», joka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti muista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille se kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä hoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan taikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.
Ja he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän valvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia kaikesta — ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia arvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat alituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa olivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia hautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja pidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi avattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.
Määräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä tuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.
— Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija, jolla oli vilkas mielikuvitus.
— Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri, laulunopettaja.
— Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos ne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.
Henkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi vitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli joukko — kovaksi paistuneita munia.
— Merkillistä!
— Olisiko arkku ollut liian täysi?
— Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska munat ovat paistuneet.
— Niin, arvatenkin liiaksi.
No, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän munia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja opettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen kannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että nyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi narahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä umpinaisesta laatikosta.
— Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti
Hemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.
Se oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone kelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan kun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin yhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan munanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat saivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.
— Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät puolet pääomastamme?
— Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti
Hemming ilkeästi nauraen.
* * * * *
Samassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli muitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun luonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän yrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin olivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin olisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä voinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun ne olivat munitut.
— Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan, neuvoi Terman, tilintarkastaja.
— Niin pitäisi, vaan miten?
— Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain läpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin verkko olisi kanan ja munan välissä.
— Jaa, sitä voisi miettiä.
— Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me helpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli kohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. — Muori kyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt taas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo — se on poissa, on tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka vinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä koske…
Kumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista keinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa mahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon munimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa. Mutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.
Siitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen. Huolestuttavin ja uhkaavin seikka koko »Kanala» yhtiölle oli se, etteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti, kaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista saatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni asianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa mennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten lopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään toivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä lie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä oikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei lähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.
— Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina osakkaat. — Mikä nielee nuo rahat?
Siihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne, laitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen ruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia sellainen karja.
— Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?
— Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.
— Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt hyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli saavuttanut niin yleistä suosiota. — Olisi keksittävä joku huokeampi ravintoaine.
Kun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän keksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului eläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin ruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä hevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko laitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.
Hukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti »Kanala»-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja hevoskoneja.
Omituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut, että hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella vaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä suurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja niin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin Kanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai jalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Mutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä kyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut kuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi liikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän siltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat liittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia heidän aikeitaan ja toiveitaan.
Vaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet yritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat oppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat ovat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin voivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat, tyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja hedelmiä.
Niin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat uusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen tekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja arveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului kesän yli uuteen syksyyn.
Yritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.
Varat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin kaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä, muutettiin, säästettiin — mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt voitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät vähitellen väsyä.
Muutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko laitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp, runoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan koko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen latinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä, petkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen. Pekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat maksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin kelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja kolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä uhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän yhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan tiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt saivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta hekin päättivät erota koko puuhasta.
— Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina haukkumapalkasta!
— Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten liike lähtee luistamaan.
— Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.
— Enkä minäkään, olkoon sillänsä.
Mutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan ja ettei »Kanalasta» enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta päivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että »Kanalan» ja »Kanala»-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.
Yhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä huutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota lempilaitostaan kohtaan, — mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He olivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet »Kanalaan» siihen surkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara kalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota kartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he olivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki pakostakin heidän silmäänsä.
— Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä tunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka oli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.
— Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi jotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp, runoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.
— Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja koko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.
Huutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja kaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti eräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon osti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä parkkiaan.
Katkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä kadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän ajattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin huokaus:
— Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli kaikki!
Sillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.
1891.