KUOLEMAAN TUOMITTU.
Kuolemaan tuomittu!
Se tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta. Lääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli todistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään; tuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä vähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä ja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta sointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja kumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan uskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.
Ja hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä, elämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo tekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!
Maisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja masentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista. Oikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut minkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat loppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä päivältä. Ohi keväästä — niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja suoraan hänen kysymykseensä — ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti saattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei pystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen päästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.
Ruumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä elinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa jäähyväisiä elämälle, — mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut. Hän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.
Vielä oli hiukkasen aikaa jälellä.
Nyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta kipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä heikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin nukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota kerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta, tahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi…?
Ei. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja elettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.
Yksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä ajassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä tunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet olostaan elävien joukossa? — Mutta hän, — hän ei voinut. Voimia puuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta ruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.
Hänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin kuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen elämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan itselle eikä muille.
Se ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, — se merkillistä, — hänen oli paljo hauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa, muistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka hän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.
Vaan oliko se unta ja oliko petosta?
Miks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää hetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa, haaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää ihanaksi?
Olkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin istui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin hänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille unhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi tuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä elämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä huulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita kuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?
Se oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen masentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä viekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne koteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne omikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää niin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli jäljellä.
Viime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön, kuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja oli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo ainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään ja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin pohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti ajatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta melkein oli auki kaivettu?
Mutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin taisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi? Ei ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa lahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan tarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä oli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, — nauttikoot muut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän nauttii sen lyhyydestä!
Omaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, — kahdeksan kuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa markkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava kuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei myöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän laskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven hakkaajalle.
Eikä hän säästänyt satojaan, — eihän noita nyt niin kovin monta ollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti huolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän järjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita luokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja herttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei paljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän tovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen pitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen vierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten, elinvoimaisten ihmisten parissa.
Ja hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas, nähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja aina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja hän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat auttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.
Hän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta enämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä merkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne melkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia yhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.
Ja syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti kaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen talvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa tautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja lyhetä yö.
Vaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten parissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin heikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut muita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin menemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin käytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle riittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään hänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen vierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin huomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi selvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen terveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.
Eikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo lepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut niin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt pitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän muuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.
Kevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja kinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika riensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän muisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen oli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja silloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas ajatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi välttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki elettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.
Ja hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä puoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.
Hänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus, vaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän aika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan, sitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen haihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että päivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.
Mutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää kähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran ponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle vielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.
Olihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä, peruuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.
Lääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se tarpeetonta ja ikävää.
Ja jo tuli viimeinen kuukausi.
Maisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin jäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas kotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan kevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti jäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan hänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle retkelle.
Hän lähti. Toverit puristivat kättä ja hymähtivät omituisesti, sillä heistä ei ystävä ollut enää ensinkään kuolemaan lähtevän näköinen. Rinta oli kohonnut, posket olivat jo paksunlaiset ja kun hän kättä puristi, niin puristi hän kuin mies.
Mutta hän oli kuolemaan tuomittu. Viimeiselle retkelleen lähtiessään viuhtoi hän junasta surunvoittoisesti kämmenellään viimeiset jäähyväisensä.
* * * * *
Eräänä päivänä syyskesällä ilmestyi Eronen kaupunkiin hiukan häpeissään ja saamatonna. Niin, hän ei ollut vielä kuollut, sitä hän itsekin ihmetteli, ja häntä oli ruvennut mietityttämään se seikka, että jospa hän ei kuolisikaan. Perintönsä oli hän syönyt kahdeksassa kuukaudessa elämänsä muka iltatunteja viettäissään, niin ettei muuta ollut, kuin hautausrahat jälellä, ja se odotettu yö viipyi vieläkin, ja tiesi kuinka kauvan se viipyi. Hän oli siellä maalla käynyt terveeksi ja lihavaksi ja pulskaksi — niin, aivan luultavaa oli, että hän vielä edeskinpäin tulisi elämään. Mutta siinä tapauksessa — miten se oli mahdollista? Olihan hän jo melkein hautajaisensa viettänyt… Tuota pulmaa hän mietti asemalta kävellessään. Ja siinä tuli lääkäri vastaan.
— Mitä, sinäkö hengissä, ja noin pulskassa karvassa?
— Niin, sinä petit minut. Nyt olen joutavastaan syönyt loppuun perintöni, ja miten nyt kehtaan esiintyä…?
— Kiitä onneasi, että olet syönyt!
Elämää täytyi nyt ruveta ajattelemaan yhtä paljon kuin äsken kuolemaa. Eroselle oli ennen terveenä miesnä ollut pienoinen virka, vaan sen oli hän tautiin taipuessaan antanut pois, — mitäpä vainaja viralla. Ja nytkö hänen sittenkin oli hankittava takaisin se virka; työntekijää hänessä kyllä oli … mutta … mutta … se tuntui niin omituiselta. Hän tunsi nyt itsensä jonkunlaiseksi palanneeksi varjoksi haudantakaisista maista, jolle tämä elämä tavallaan oli luvatonta leikkiä.
— Vaan leikitään nyt, ajatteli hän. Minä olen tosin syönyt perintöni ja viettänyt hautajaiseni, vaan jos sillä olen terveyteni voittanut, niin on se pääoma arvokkaampi entistä. Ja tuo kuolemanunelmakin, olihan sekin tavallaan hauska, rattoisa unelma…
… Hän eli vielä 50 vuotta…
1891.