LEPOTUNTI.
Heitä asui toisessa kerrassa kokonainen puulaaki, viisi, kuusi nuorta miestä yhdessä hoidossa. He olivat hilpeitä, suruttomia, nuoria ylioppilaita, jotka huolista eivät tienneet eivätkä välittäneet ja joille koko hymyilevä tulevaisuus oli valoisena auki. Ja elämä puulaakissa olikin kepeätä ja rattoisaa; koko ilma oli helppoa hengittää kuin olisi ollut yhtenäinen kevätaamu.
Tehtiin työtä ja lepäiltiin: ei ollut rasitusta, ei juuri laiskuuttakaan. Kun oli tunti luettu, niin keräyttiin taas juttelemaan ja toisilleen kiusaa tekemään. Viulua vingutettiin, naurettiin, laulettiin, — tanssittiinkin milloin viitsittiin. Siunattuja olivat varsinkin nuo suloiset päivällisen jälkeiset lepotunnit, jolloin aina yhdessä istuttiin ja tupakin seurassa sulatettiin rasvaisia liharuokia kahvia odotettaessa tai juotaessa. Silloin jokainen levähdytti sieluaan ja ruumistaan niin mukavasti kuin suinkin. Kuka ehti, riensi anastamaan loikomapaikat sohvassa ja keinutuolissa. Toiset vetivät tuoleja alleen ja asettuivat niiden päälle virumaan selkäkenossa ja pitkälleen. Ja juttua lykättiin.
Vähänkään vakavammista asioista ei viitsitty keskustella; vatsa oli liian täysi, jotta ajatusta vähänkään olisi voinut rasittaa. Loruiltiin sentähden joutavinta, mitä milloinkin kerkesi kielen kärelle, sanan tokasi yksi, toisen toinen, ja kun joskus erimielisyyttä sattui, niin ei siitä kauvan viitsitty riidellä, lyötiin kohta veikka, punsipullo väliin. Nämä unohtuivat tietysti yhtä usein kuin niitä lyötiin. Joskus lyötiin korttia, viittä lehteä, tyttö voittona, lyötiin laiskasti, melkein koneellisesti, viitsimättä tingata, jos joku joskus teki kälmin tikinkin.
Niin istuttiin nytkin päivällistuntia viettämässä. Siihen tuli silloin matami tuomaan kahvia, ja toipa vielä alakerrasta terveisiä, että herrat koettaisivat olla vähän laulamatta ja telmämättä, siellä juuri alla on kuoleva sairas.
— Alakerrassa, mitä se meihin kuuluu. Ei niistä ollut vuokrattaissa mitään puhetta — kuolevaisista.
— Käskivät kauniisti pyytää; tauti kuuluu olevan kova, ei se enää kauaksi jätäkään faktoria vastukseksi.
— Sekö peijakkaan faktori nyt kuolee, jolla on kaksi kaunista tytärtä.
Muistatko, Akseli, ne kaksi mustasilmästä?
— Nehän ne juuri pyysivät herroja hiljaa olemaan; rouva kuoli, jo syksyllä.
— No, tyttöjen tähden me olemme hiljaa kuin hiiret — jos muistamme.
— Ja jos viiltänemmekin viululla jonkun polkan, niin sehän vain sulostuttaa kuoleman; sävelten saattamana saa hän siirtyä suoraan taivaan enkelien tansseihin.
— Niin, niin, sitä tietähän meidän kaikkien on kulkeminen … pataa pohjalla, tunnustakaa maata!
— Ja kuka pelissä?
— Faktorin tyttö… Vanhempi on Hilta niminen, sen minä voitan. »Ja
Akseli ja Hilta, hänen morsiammensa…»
Palvelija sai mennä niine lohduttavine terveisineen alakertaan. Vaan yläkerrassa puulaaki joi kahvia, löi korttia, lauloi ja ilveili. Heidän keveää mieltä ei pystynyt painostamaan yksi kuolevainen, eikä päässyt pitkää hetkeä kulumaan, ennenkun he soittivat ja mellastelivat entisellään. Kun lie kuollakseen niin kuolkoon, jäävätpähän tytöt henkiin, nuo hoikkaset mustasilmät, vähät muista.
— Sanoinhan minä, että tänne se kaapataan!
— Oho, kolmesta poikki. Ei ne kaikki Hiltat sentään ole Akselinkaan
Hiltoja.
— Tuossa käpälä, lyö veikka, enkelsmanni ei kinaa. Jos en kortissa voita, niin voitan sen muuten.
— Punssipullo… Ja miten sinä sen muuten voitat?
— Hentukseni, lohdutan hänen surupäiviään, kun isä kuolee.
— Risti valttia… Tulisin minäkin toisen varalle, vaan eipä se isä ole vielä kuollut, voipi elää vielä sinun ikäsi ja minun, etkä pääse ikinäsi tyttöjen pariin.
— Kuka pääsee sotamiehen yli… Jos kuolee, niin ne punssit juodaan hautaisiksi, tappasi kumpi tahansa.
Hämärähetki oli lopussa, lepäilijät nousivat tiloiltaan, telmivät siinä vielä hetkisen virkistyäkseen ja hajosivat sitten kukin omaan huoneeseensa muutamaksi tunniksi silmäilemään kirjan lehtiin jatkoksi siitä, mihin ennen päivällistä oli jäänyt. Lepotunnin mukana hävisivät sen tuumat ja mielialatkin, eikä kukaan enää muistanut veikkoja, punssipulloja, voittoja eikä tyttöjä. Ne palasivat mieliin ja keskusteluihin taas vasta kun ensi lepotunti joutui.
Muutamain päiväin kuluttua ihmettelivät toverukset päivälliselle mennessään, kun heidän syrjäisen korttelinsa edustaiselle kadulle keräysi hevosia ja ihmisiä kadun täydeltä, ja kaikki näytti niin juhlalliselta ja tasaiselta. Vaan samassa huomattiin ruumisvaunutkin: sehän olikin ruumissaatto, joka siitä oli lähdössä.
— Se on varmaankin faktori, joka nyt on kuollut.
— Jokohan tuo olisi näin pian kellahtanut. Sehän se on, näettekö, tuossa nousevat tytöt rekeen mustissa harsoissa…
— Kas vain. Eikö Akselin tee mieli lähteä ritariksi mukaan?
Sinä päivänä ei ollut päivällisenjälkeinen lepotunti niin hauska kuin tavallisesti. Kokoonnuttiin kyllä niinkuin ennenkin suurimpaan huoneeseen kahvia odottamaan ja hämärää viettämään, mutta tavallinen hilpeys ei päässyt valloilleen. Ei muistanut kukaan ehdotella korttipakkaa esille otettavaksi, ja viulu sai aivan rauhassa roikkua seinällä. Kepeät pilapuheet eivät luistaneet, melkein ääneti istuskeli kukin paikoillaan, mikä minkin ikkunan ääressä katsellen ulos, missä hämärä peitti talvisen maan ja hallavan taivaan yhä harmajammaksi ja väsyneemmän näköiseksi.
Matami toi kahvia. Hänkin huomasi, että mieliala oli puulaakissa vastoin tavallisuutta kankea ja raskas ja hän ihan ihmetteli sitä äänettömyyttä, mikä nyt vallitsi huoneessa.
— Saavat herrat nyt soittaa ja vaikka tanssiakin, ei ole enää kuolevaisista vastusta.
Mutta ei kukaan keksinyt yhtään sukkeluutta vastaukseksi tuohon lupaan, joka nyt tiesi mistä syystä melkein soimaukselta tuntui. Eikä ollut heillä matamin poistuttuakaan toisilleen mitään sanomista. Kahvit särvittiin äänettömyydessä ja tavallista varemmin nousivat miehet lähteäkseen taas kukin huoneeseensa.
— Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.
Kaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja sisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja maksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat hetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja näyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen asuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen viivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui häntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.
— No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko nyt Hiltaasi ja veikkaasi?
— Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat tapanneesi, Akseli?
— Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.
Akseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.
Lepotunti oli taaskin lopussa.
1891.