KOTIONNEA.
Käveltiin sunnuntaiaamuna huhtikuussa Alppilaan päin, verkalleen asteltiin aamukylmässä muitten retkeilijäin joukossa pitkin itäistä viertotietä, eikä siinä käveltäissä paljo puhettakaan pidetty.
Kappaleen oli soluttu ohi Hesperiasta, kun toinen tovereista osoitti meille muuatta kauppapuotia tien varrella olevassa talossa ja virkahti:
— Tuosta puodista voisin kertoa tarinankin, jos tahtoisin.
— No anna tulla, jos se ei ole pitkä. Joutaisihan tässä nyt jotain lorua kuulemaankin matkan ratoksi.
— Enpä tiedä kannattaneeko. Se on hyvin tavallinen tarina yhdestä nuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, tavallinen tarina, hiukan naurettava ja hiukan surullinen.
— Siis tuohonkin rihkamapuotiin on sopinut jotain runollista, — sehän on jo lupaavaa sekin. Ja tietysti silloin myöskin oli kevätaamua ja päiväpaistetta ja sinivuokkoja ja sitäpaitse nuoruutta ja lempeä.
— Kaikki, ne saadaan mukaan kunhan maltat mielesi.
Siksiverran oli jo toverimme ehtinyt päästä kertomatuulelle, että hän mielisuosiolla jatkoi. Me toiset kävelimme ääneti siinä rinnalla, kuuntelimme minkä kuuntelimme, yleensä olimme tyytyväisiä kun saimme kuulla valmista, tarvitsematta itse vaivata leukojamme.
Se tarina oli tämmöinen.
* * * * *
Tuossa puodissa piti viitisen vuotta sitten kauppaa aivan nuori mies, vasta parinkymmenen korvissa oleva. Melkein liian nuori hän minustakin oli itsenäiseksi kauppiaaksi, mutta ei se hänen kauppaliikkeensäkään sentään sen suurenmoisempaa ollut, kuin että hän siinä itse myöskenteli tupakkaa ja saippuaa ja rautanauloja ja sen semmoista pikkurihkamaa ohi ajaville maalaisille ja lähiseudun työväelle. Ja muuten oli mies vuosikseen sangen toimekas ja ymmärtäväinen nuorimies, — me kutsuttiin häntä aina kauppaneuvokseksi ja ennustettiin hänelle suurta tulevaisuutta.
Minä tutustuin häneen näet siinä perheessä, jossa tuona talvena asuin, — hän kävi siellä aina säännöllisesti sunnuntai-iltasin, oli jotenkin päässyt perheen tuttavuuteen ja viljeli sitä tuttavuuttaan hyvin ahkerasti. Muuten hän ei ollut mitään n.k. sivistystä saanut, — se huomattiin hyvinkin usein —, oli maalta suutarin poika luullakseni, oli ollut kauppapalvelijana jossakin nurkkakaupassa, mutta siitä jotenkin entisen isäntänsä avulla ja välityksellä saanut hoitoonsa tuon rihkamakaupan, josta sen entisen omistajan oli täytynyt luopua. Eihän se tainnut »kauppaneuvokselta» aivan omakaan kauppa olla, mutta sillä nimellä se nyt kulki.
Ja hän näytti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi ja olikinhan onni ollut hänelle harvinaisen suotuisa. Aina oli hän erittäin reipas ja iloinen, kehahteli joskus kaikessa vaatimattomuudessaan kaupoistaan ja pikkukepposistaan eikä ollut milläänkään, jos hänen kömpelyydelleen ja suorapuheisuudelleen joskus naureskeltiinkin. Nauroi mukana.
Siellä samassa perheessä asui kaksi neitostakin, — niin, niin, nyt vasta tulee puhe toisesta päähenkilöstä. Mutta ei tule pitkää puhetta. Ne olivat semmoisia kuin Helsingissä elämänuralle valmistumassa olevat neitoset nyt yleensä ovat, toinen mustaverinen ja pyöreänpyllykkä, toinen valkea ja kalpea ja hoikkanen. Ja »kauppaneuvos» rakastui mustanpulleaan, sanon sen heti, ettei tulisi väärää käsitystä.
Me pelattiin »knorria» yhdessä päivällisten jälkeen, käytiin yksissä kansankonserteissa ja illoilla keskusteltiin maailman menosta niin syvällisesti kuin osattiin. Ja »kauppaneuvos» rakastui, kuten sanottu, mustaveriseen neitoseen, rakastui yhä syvemmin joka sunnuntai-ilta.
Eikähän se mikä kumma ollut. Sydänhän se oli hänelläkin ja nuori olikin vielä. Mutta tyttöjä se tuo huvitti, tietäähän sen, hehän olivat herrastyttöjä? He nauraa tirskuivat syrjässä kun »kauppaneuvos» heille kantoi rusinoita ja manteleita, mutta söivät niitä kumminkin; he pitivät pitkät ilveet, kun mustaverinen sai syntymäpäiväkseen kukkasen ynnä kauppaneuvoksen käsin koreasti kirjoitetun nimikortin, ja aina kun tämä knorrinpeluussa tai kahvia juotaissa tuli ilmaisseeksi hellempiä tunteitaan, iskivät he silmää toisilleen ja matkivat sitten jälestäkäsin. Vaan kumminkin antoivat hänen pikeytyä syvemmin joka sunnuntai-ilta.
Ja sitten tuli kevät ja päiväpaiste, — nuoruutta ja lempeähän oli ollut jo aikasemmin. Me kävelimme silloinkin sunnuntaiaamusta Alppilaan tätä samaa tietä, ja kauppaneuvos näytti meille ylpeydellä, että tuossa se on hänen puotinsa, siinä hän viikon uutterasti juoksentelee tiskinsä takana ja koettaa hyötyä liikkeestään, ja odottaa innolla sunnuntaita, jolloin hän pääsee viikon vaivoista nauttimaan elämää ja onnea. Ja hän lämpeni oikein kuvatessaan, miten hän aikoi laajentaa liikettään vähitellen ja sitten siirtyä keskikaupunkiin…
Hän oli nyt kerran rakastunut. Ja kun pääsiäinen tuli, jolloin on paljo pyhiä, kutsui hän meidät kerran luokseen käymään, hänen pientä pesäänsä katsomaan, kuten hän sanoi. Ja tytöt lupasivat tulla, ja »kauppaneuvos» oli ihmisistä onnellisin valmistaessaan vastaanottoa ja uneksiessaan sen seurauksia. Sillä hän uneksi, vaikka olikin kauppias. Mutta hän oli niin nuori…
Ja pääsiäispäivänä aamupuoleen kävelimme niin Töölöön päin, tytöt ja minä. Tytöillä oli harvinaisen lysti, he kertoivat toisilleen puolinaisia lauseita ja purskahtivat nauramaan, ja se mustanpullea osti kulkukauppiaalta kymmenellä pennillä vihkosen sinivuokkoja viedäkseen ihailijalleen. — Minusta se jo silloin tuntui vaaralliselta pilalta, mutta tunnettuahan se on, että juuri tytöt, nuo tunteelliset ja hellät, ovat kaikkein julmimmat, kun tulee toisen tunteista puhe. —
»Kauppaneuvos» oli meitä jo portilla vastassa ja hän saattoi meidät huoneeseensa, — yksi se hänellä vain semmoinen olikin paitse puotia, ja sekin yksi ainoa oli tuommoinen matala ja pieni porstuakamari, melkein pimeä ja kosteanummehtunut. Mutta siitä omasta kodistaan oli hän kumminkin ylpeä, hän osotti sitä meille vilpittömällä riemulla, osotti kauppakirjojaan ja laskukirjoja ja kuittitukkuja, joita oli kirjoituspöydällä ja seinällä naulassa, pyysi istumaan pienelle sohvanpahaselleen ja laittoi eteemme viinilasit ja pussillisen namusia. Hän oli siistinyt kotinsa miten parhaiten osasi, koristanut mustuneita seiniä tuoreilla pajunoksilla ja peittänyt vuoteensa puhtosella liinalla. Hän aikoi, — sanoi hän — syksystä vuokrata yhden huoneen lisäksi, jos tarvittaisiin. Ja hän hääräsi siellä toimeliaana ja hilpeänä kuin nuori emäntä talossaan ja silmäili aina väliin sanomattoman onnellisilla katseilla sitä sinivuokkovihkosta, jonka hän oli saanut ylimmän nappinsa läpeen pistetyksi.
Hän tunsi itsensä voittajaksi ja elämä näytti hymyilevän hänelle ruusunpunertavassa valossa.
— Tämmöinen pieni ja koruton kodinkömmäkköhän minulla vain on, mutta tässä sitä kumminkin voipi elää niin onnellisena ja tyytyväisenä kuin konsaan missäkin, puheli hän ja joka liikkeestä näytti sitä onnea ja toivoa säteilevän.
— Miks'ei, myönsivät tytöt, eihän onni ole riippuvainen suuruudesta eikä loistosta.
— Niinkö uskotte tekin, uskotteko todellakin niin? kyseli »kauppaneuvos» innokkaana ja katseli rohkeana sitä tummempaa hänen tummiin silmiinsä.
— Tietysti, näkyyhän se teistä, jos en sitä muuten tietäisikään.
Aivan houkuttelevalta se koti ei kumminkaan mahtanut tytöistä tuntua, siksi se oli liian pimeä ja liian musta. Ja sisältä kauppapuodista tunki huoneeseen seisoneiden ruokatavarain, lamppuöljyn ja lehtitupakan katkera haju, ja näinpä tyttöjen epäillen koskettelevan kirjoihin ja laseihin, jotka eivät olleet ihan puhtaan näköiset. Mutta isännälle he imarrellen kehuivat toisin, — sehän on tyttöjen tapa.
Kauppaneuvos oli hurmaantunut, hän luuli jo toiveensa toteutuneen, katsoi asian olevan selvillä, ei muuta kuin hiukan rohkeutta vain. Huomasivatko tytöt tuon, en tiedä, eivät ainakaan tehneet mitään häntä jäähdyttääkseen.
Käveltiin puotia katsomassa, hän näytteli meille tavarapaikkojaan ja säkkejään. Ikkunan luo jäivät kauppaneuvos ja mustaverinen kahden juttelemaan, kun me toiset, kierroksen puodissa tehtyämme, siirryttiin kamariin. Sieltä kuului hetkinen kuiskausta sisältä, samassa tyttö siellä rämähti nauramaan ja tuli kohta ulos punakkana ja hohteissaan.
Me sanottiin melkein heti jäähyväiset. Kauppaneuvos oli nyt yhtenäkin käynyt kalpeaksi ja vakavaksi, kylmä, lannistuneen mielen leima oli hänen kasvoillaan, katseensa loi hän maahan eikä sanaakaan saanut suustaan.
Me lähdettiin pois, käveltiin sanaa puhumatta kaupunkiin päin, kauppaneuvos jäi yksin seisomaan avopäin huoneensa ovelle. Eikä hän tullut sinä sunnuntai-iltana meille kahvia juomaan eikä »knorria» pelaamaan, eikä tullut enää koskaan.
Niin, se poikaparka oli siinä ikkunan ääressä kosinut, ymmärsin sen piankin tyttöjen puheesta. Oli tunteittensa valtaamana ja varmalla toivolla tarttunut tytön käteen ja pyytänyt tätä jakamaan hänen kanssaan hänen suuri onnensa tuossa pienessä kodissa. Kömpelösti se oli mahtanut käydä, en tiedä, tyttö oli vaan purskahtanut nauramaan ja juossut pois…
Ja naurettavahan se olikin koko tuo tapaus, tuon poikaparan maailmankatsanto oli niin naurettavan lapsellinen siksi, että hän naiivisuudessaan oli nähnyt kaikki niin valoisana ja toivorikkaana. Mutta oli se toisakseen minusta vähän surullistakin, onhan aina surullista, kun näkee ihmisten suurten ja ihanain elämäntoiveiden äkkiä hajoavan pirstaleiksi.
Tytötkin kertoivat jälestäkäsin katuneensa menettelyään, se mustanpuhuva kehui itkeneensä pilantekoaan koko puolen yötä. Mutta aina sekaan he nauroivat.
Ja kesemmällä oli jo tuossa puodissa toinen isäntä, enkä »kauppaneuvosta» tavannut ennenkuin seuraavana syksynä, jolloin hänet näin soturin vaatteissa kerran kadulla marssivan. Hän ei ollut tuntevinaan minua, käveli vain ohi, vaikka minä tervehdin. Ehkäpä ei tuntenutkaan. Kuulin sittemmin, että hän oli jo heti keväillä aikonut matkustaa Ameriikkaan, mutta ei päässyt, kun oli sotapalvelus vielä edessä. Silloin hän heitti kauppansa ja tuon onnellisen kotinsa ja meni vapaaehtoisena sotaväkeen. Liekö sittemmin mennyt Ameriikkaan, sitä en tiedä, mutta toiset isännät ovat hänen puodissaan senjälkeen myöneet tupakkaa ja lamppuöljyä ja myövät vieläkin.
* * * * *
Jo oltiin Alppilaan pääsemäisillään kun toverimme lopetti juttunsa, — silloin tuo jo oli aikakin lopettaa. Vaikka hän oli koettanut kertoa sen leikillisesti, oli hän paikotellen itse näyttänyt melkein liikutetulta sen surullisesta puolesta. Me kumminkin uskallettiin hieman epäillä tuota runollisuutta.
— Ja nekö rukkaset hänet saattoivat luopumaan tuolta lupaavalta kauppa-alalta, jossa hänellä oli ollut niin hyvä menestys ja onni?
— Mistä minä tiedän. Saattoipa kyllästyä muutenkin, tai ehkä ei kauppa vedellyt, eihän se kovinkaan voine tuommoinen kaupankäynti lyödä leiville. Eli vaikuttiko häneen niin musertavasti tuo nöyryytys ja pettymys ja sen tuottama lannistunut mieliala, — olisiko sekään mahdotonta? — mistä minä tiedän.
1892.