MÄTÄKUUNJUTTU.
Leveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli sydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko. Asfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista seinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen matkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat hervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti imivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka säästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.
Liike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi velttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin, silmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle koetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti puikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin. Issikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat lymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.
Siinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois päivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi mieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta poutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se olisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne ja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni pysyvämmin tajuntaan tarttumatta.
Katselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse ihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja tunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka kanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin, hänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen puolisko. — Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja mielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja arveluitaan.
He kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen eivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, — no, ei kummakaan siinä helteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä, niinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen käsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta sulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan liekitsevän… Tai uupumustako se lie ollut… Hän ei ollut juuri kauniskaan, — liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot ankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti, että nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä, hänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa otsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, — en tiedä mitä. Vartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja hänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.
Olli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään erityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi välttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet suun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät melkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. — No, hänkin kai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa, tuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.
Jo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka en ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli huomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein säikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: »terve, terve», ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa matkaansa.
Minä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori pariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun täytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin etäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä kertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan paljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin lähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen ja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä pitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.
Teaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan minuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston poikki viistoon ylöspäin.
Puistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen, poikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin, parin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti selkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten kihlattujen parissa.
Ollia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä kuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se vanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti häviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty sinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä, — taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut entisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan varmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt tyttöönsä…?
Tätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan vanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan ja elävän, — ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai konttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla mielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään ja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen seurassaan hauskan illan — samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan unhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.
Eikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta saanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, — mikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan toispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä huomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi ollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö taas niin kiihkeältä? — siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, — vai olisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä voisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, — nuo mietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita mielikuvia.
Niitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden siimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan editseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.
— Olli!
— Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin
Kappeliin menneesi.
— Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille tuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?
— Meni asioilleen, saattelin häntä. — Niin, tuota, siitä onkin jo pitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän ja töitäkin on ollut paljonlaisesti.
— Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, — kyllä käsitän.
Hän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme niinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen silmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen kepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset taas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta kysäisin hetkisen kuluttua:
— Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko se oli?
— Uusi.
Hänen ei näyttänyt oikein tekevän mieli pitkittää keskustelua siitä kohden; tai oikeammin, hän ei näyttänyt tietävän, puhuisiko hän jotakin, jota mieli teki puhua, vai eikö. Taas istuttiin äänettöminä ja siitäkin hän näytti kärsivän. Yritti pari kertaa jotain virkkaa, katkasi taas ja heittäysi hermostuneesti ja kiusoittuneen näköisenä selkänojaan istumaan. Minä otin hatun päästäni vilvoitellakseni sitä ja aijoin juuri ruveta puhumaan kuumista ilmoista, kun hän äkkiä jatkoi:
— Niin, se tahtoo sanoa, me tavattiin mennä kevännä Annin kanssa pari kertaa, tutustuimme oikeastaan eräänä aamuna Alppilassa. Hän oli siellä kävelyretkellä parin tuttavani kanssa, kun satuin sinne minäkin.
— Ka niin se salliman oikku ohjailee ihmisonnea pikkusattumain kautta.
Teillä iskivät sydämmet heti tulta, vai miten?
Koetin näin heittäytyä leikilliseksi, saadakseni tilaisuutta häntä paremmin tarkastaa. Mutta siitäkään hän ei näyttänyt pitävän, kohotteli vain hartioitaan ja suori levotonna tukkaansa.
— Niin … tai ei, me satuttiin sitten useamminkin yhteen, tavattiin aina vähäväliä. Ja niin se sitten kävi … en tiedä itsekään miten. En voinut pysyä hänen läheisyydestään kauemmin poissa, en jos olisin koettanutkin…
— Kussa kipu, siellä käsi, tiettypä se, säestelin, mutta katselin kummissani vanhaa toveriani, jonka mielentilaa ja tarkoitusta en voinut käsittää.
— Niinhän sitä sanotaan, mutta minä tarkoitin toisin… Ei, antaa olla, sinä ymmärsit väärin…
Hän nousi äkkiä ravistellen päätään ja virkkoi sitten hilpeämmin:
— Lähtään taas vähän liikkeelle. Minua oikeastaan janotti tavattomasti, ajattelin mennä siemasemaan kupillisen kylmää olutta. Tule!
Jo oli hän ehtinyt moniaita askeleita kävellä ennenkuin minä siitä ennätin jaloilleni ja hänen rinnalleen.
Kappelissa saatiin seidelit viileän katoksen siimeksessä, istuttiin ja katseltiin liikettä satamassa, jossa laiva tuli, toinen meni ja väkiliuta myötään vaihteli. Olli kyseli jostakin yhteisestä tuttavastamme, mutta ei näyttänyt kuuntelevan vastaustani ja hänen kasvoillaan lepäsi taas tuo vanha väsymyksen varjo. — Mitähän lie siinä miettinyt. Mullakin jo loppui puhehalu, tuumasin maksaa ja lähteä, vaan en malttanut kumminkaan vielä olla kerran koskettelematta kautta rantainkaan äskeistä puheainetta:
— Milloin teillä on aikomus viettää häänne?
— Häätkö … niin, vihitytämme kai jo syyskuussa itsemme.
— Mitäpä siinä todellakaan vitkastelee, kun kerran on tilaisuudessa perustamaan kodin ja kaikki on selvillä.
Hän kääntyi tutkivin katsein puoleeni.
— Siltäkö sinusta tuntuu? Niin se tuntuu enimmäkseen minustakin, vaan toisakseen ikäänkuin epäilyttää, pelottaa. Se on niin outoa, ja se on kaikki tapahtunut niin äkkiä, — minä en kykene oikein selvästi ajattelemaan enkä arvostelemaan kaikkia, tuntuu joskus kuin olisin hypnotiseerattu. Elä ymmärrä minua väärin. Minussa tuntuu väliin, — se on naurettavaa —, olevan kaksi olentoa, jotka eivät asu sopusoinnussa … taikka tuntuu kuin väliin katseleisin kihlaustani ja häitäni ja kaikkia näitä tapahtumia toisen silmillä, väliin toisen…
Hän puhui tavallista vilkkaammin, joi sitten oluensa pohjaan ja tilasi uutta ja näytti rauhoittuvan. Mahtoi katseissani vasten tahtoanikin olla jotain ihmettelyä, koska hän naurahti:
— Sinä pidät minua varmaankin mielivikaisena, vaan ajatteles, kaikki meni niin äkkiä ja niinkuin huminassa, että olisitpa itsekin sijassani, niin olisit sinäkin pyörällä. Tietysti minä siitä olen iloinen, … vaan kuulehan kun kerron, niin käsität paremmin:
Menin kerran kohta jälkeen ensi tutustumisemme Annin luo, aivan sattumalta viemään muuatta kirjaa, josta oli tullut puhe. Ja sinne jäin koko iltapäiväksi, — en käsitä miten se oli mahdollista. Kaikki hänen luonaan oli niin miellyttävää, niin kodikasta ja korutonta, ja hän itse niin luonnollinen ja sydämmellisen hilpeä, että en lähtöä muistanut ensinkään, — eikä hänkään näyttänyt viipymistäni huomaavan. Siellä tuntui niin hauskalta ja helpolta, muualla en olisi tahtonut ollakaan. Jo parin päivän perästä menin sinne ihan asiatta uudelleen, menin melkein kuin jonkun väkinäisen voiman vetämänä ja — se merkillistä! — minusta tuntui, että hän juuri oli minua odottanut, niin luonnollinen näytti tuloni hänestä olevan. Siellä istuttiin iltakausi — en tosiaankaan katsonut kelloa, sillä silloin en enää välittänyt ajasta enkä paikasta, — puhuttiin ja innostuttiin, en muista mistä … en yleensä tiedä mitä tapahtui ja miten kaikki kävi, ennenkuin…
Olli katkasi puheensa ikäänkuin itsekin siitä hämmästyen, loi alas katseensa, tarttui olutlasiin vaan laski sen taas kädestään ja kääntyi ikkunaan. Hän näytti siihen lopettaneen, mutta kun minä halusin sekä kuulla enemmän että koettaa käsittää asian luonnolliselta kannalta, niin kysäsin:
— Ennenkuin…?
Olli kääntyi taas tarkastavin silmin puoleeni, ja lausui verkemmin:
— Ennenkuin hän kysäsi, tahdoinko että kihlauksemme jo kohta julastaisiin. Minä tietysti tahdoin sen, olisin arvatenkin itse kohta ehdottanut samaa, mutta se kysymys minuun vaikutti niin omituisesti, minä ikäänkuin hetkeksi heräsin jostain huumauksesta, johon taas heti vaivuin takaisin. Ja vielä jälestäkäsinkin on tuntunut siltä, kuin väliin heräisin ja taas vaipuisin… Niin, no, eihän se tietysti ole muuta, kuin että tuo kaikki, päätökset ja muut, tapahtuivat niin äkkiä, pitemmältä miettimättä, etten oikein ole ehtinyt selviytyä, mutta se epäselvyys vaivaa joskus vieläkin mieltäni.
Nyt näytti Olli melkein ujostelevan tuota kaikkea, mitä oli kertonut. Mutta minä en sitä kovinkaan kummeksinut, olin sen ikäänkuin aavistanut ja jotain tuontapaista miettinyt äsken puoliunissani tekemäini havaintojen nojalla. En tosin vieläkään käsittänyt hänen mielentilaansa, vaan selitin hänelle kumminkin rauhoittavasti ja luonnolliselta kannalta, miten se muka on tunnustettu psykolooginen ilmiö, että äkilliset, voimakkaat tunteet vaikuttavat hiukan ikäänkuin huumaavasti, — mitä lienen selittänyt koettaessani asettua hänen kannalleen.
Mutta nytkään hän ei näyttänyt minua kuuntelevan, tähysti vain ulos, näytti ajattelevan jotain toista. Vaan äkkiä hän virkahti:
— Niin, se on tietysti jonkunlaista joutavaa arkuutta, lapsellisuutta, kun puuttuu toimintavoimaa uutta uraa alkaessani. Enkä sitä usein tunnekaan, — joskus mietin sitä ihan omaksi kiusakseni. Pisti vain päähäni jutella tuossa tavatessani sinut, jonka kanssa me tällaisista tunne-elämän ilmiöistä ennenkin keskusteltiin, — mistä ne kummalliset mielenjohteet aina tullevatkin!
Minusta tuntui, että hän nyt koetti pyyhkästä jäniksenkäpälällä äskeiset sanansa, ja niinpähän olikin, koska hän jatkoi väkinäisellä levollisuudella:
— Niin, kuten sanoin, meillä on aikomus tässä syyspuoleen pitää vihkiäiset, varsinaisia häitähän niitä meillä tietysti ei tulekaan, ei ole paljo sukulaisia eikä muita.
Ja taas keskustelimme vanhoina toveruksina tavallisista asioista. Mutta vielä kerran näkyi häneltä keskustelu unhottuvan ja hän vaipui omiin mietteisiinsä ja vasta kotvasen kuluttua huomasi hän itse, ettei ollut kuullutkaan mitä minä siinä puhuin.
Ja silloin hän äkkiä nousi.
— Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.
— No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki pitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.
— Lomaa … mitä lomaa minä tarvitseisin, ei … muistui vain tuossa mieleeni eräs asia…
— Istuhan toki, maksetaan nyt edes.
— Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy todellakin joutua. Kai sitä taas tavataan…
Viimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä rahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan päässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa kohden, josta hän äsken oli tullut.
Katselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. »Olen kuin hypnotiseerattu», oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.
— Hm…, minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy voivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla…
1892.