SÄÄSTÄ!
Keppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua ylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat enimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä toisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti raskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä halpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja astunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku vastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän kohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman arvonsa tunteva mies.
Verkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun, pysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin miettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi nytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta silmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin vaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus liukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin. Hän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti keppinsä nojassa ottaakseen — paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta vaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea, jäsenet tönköt … hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä, kun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.
Siinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän öhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta… Katupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen katuränniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa viimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee vihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja tutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä levähtää, — siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita —, niin nopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää takasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy pelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja ruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se paperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti tupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.
Kotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko kävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita, seisoo siinä portilla naureskellen, — vanhus arvaa, että hekin ovat nähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä köpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta toinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo naurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti, harmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi loukatuksi… Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat vähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti hymähdellen ottaa hän tupakan.
— Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee nuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin tupakan.
—- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä pääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille luonnolleen tekee.
Vanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti henkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin istahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin kanssa.
Hänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän on aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas, toivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli aikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa sanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja joku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi kansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei suonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti, sillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se tuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi, hänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja haaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista pitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet vuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain hänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää laakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.
Hän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin vähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt ja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli henkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.
— Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein, vaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo puhuttiin.
Nyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan vähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin kohtalostaan ja katsantokannastaan.
— Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta katkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin teidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia paperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka kulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin kaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa jälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun ihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani… Täytyy elää, vaikkei kykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään leipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja mielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu. Ajatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun, iskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni kiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni hetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta tunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia loppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:
— Aijotteko te valtion virkamiehiksi?
Nuorukaiset hämmästyivät hiukan ja selittivät, että niinpä on heillä tarkoitus.
— Se on hyvä teille, jos siksi kerran pääsette. Silloin teille on yhdenlaista, elättekö vanhoiksi vai kuoletteko ajoissa, teille on olemisenne turvattu ja voitte vaikkapa säästäinkin tyydyttää pieniä intohimojanne. Vaan jos työstänne aijotte elää ja hetken voimistanne ja kyvyistänne, niin silloin varokaa vanhuutta. Muistakaa kokeneen ja kärsineen sana, rukoilkaa isämeitänänne myötään ja joka päivä: säästä meiltä vanhuus!
Kummissaan katsoivat ylioppilaat tuota intoilevaa, raihnaista ukkoa, jonka silmät nyt kiiluivat tulena. Vaan tämä jatkoi vieläkin:
— Minä en sitä älynnyt, ja sitä saan nyt raskaasti maksaa hautaani saakka. Ei sen vuoksi, että nälkää näkisin ja vilua kärsisin. Ei, vaan sen vuoksi, etten ole voinut päästä intohimoistani erilleni, en ole voinut tappaa mielitekojani enkä unelmiani, ja nyt en niitä enää voi tyydyttää. Se se on vanhuudessa niin katkerata, niin kalvavaa, se tekee joka askeleen kahta raskaammaksi ja joka ajatuksen tukalammaksi. — En luule, että muuttaisin elämän uraani, enkä rupeaisi varovammaksi, jos saisin alkaa elämäni uudelleen alusta, sillä minä sain siitä nauttia niin paljo, paljo enemmän kuin te, jotka purjehditte tyyneitä vesiä. Vaan silloin minä kauhulla ajattelisin vanhuuttani ja miettisin keinoja siitä päästäkseni ja rukoilisin joka päivä tuskalla ja hiellä: säästä, säästä multa vanhuus!
Ukko oli innostuksissaan noussut tikapuilta istumasta ja kiihkoisesti ojenti hän laihat nyrkkinsä eteenpäin tuota melkein huutamalla puhuen. Hän oli nyt kerrankin saanut puhua oikein katkeran sydämmensä pohjasta ja intohimoisesti hän nosti sauvaansa sillä muka lyödäkseen pirstaleiksi vihattavan vanhuutensa. Vaan hän intoili turhaan, sauva hervahti kädestä ja jäsenet laukesivat pingoituksestaan. Hän oli nyt kerran sortunut vanhaksi, ja hänen täytyi kärsiä se rangaistuksensa loppuun asti.
Oudoksuen häntä ylioppilaat katselivat, he eivät voineet täydellisesti ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui ja hänen puheensa oli heistä jumalatonta puhetta vanhalta mieheltä. He nousivat sen vuoksi ammeensa päältä sanaa puhumatta lähteäkseen. Vaan vielä tarjosi toinen heistä erojaisiksi vanhukselle tupakan. Tämä mietti hetkisen, ottaisiko vai hylkäisikö, tuntui melkein alentavaiselta ottaa noilta, jotka eivät häntä kumminkaan voineet käsittää. Vaan hän hillitsi uppiniskaisen luontonsa, pisti paperossin taskuunsa säästymään vastaisen halun varalta ja lähti hänkin köpittämään pihan perälle asuntoaan kohden.
1892.