HEI-JUU!
— — — »Hei-juu, hei junttana poo.
Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo…!»
Juntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun tahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan, kiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle hinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja jymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran kerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan hartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee tasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja ponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista työtä.
»Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka tahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen »hei» kajahtaa kimakkana, innostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka mies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta kohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä vauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja juurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.
Se tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin ja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja uudelleen.
Äänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin laulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä täyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka nykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja laskeupi — ylös ja alas — ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan ääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista hillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja talttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä nuottinsa sekaannu. — —
Mutta tässä eräänä aamuna ei Paavon — päälaulajan — ääni kulkenut oikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti selvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta sorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän alakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi katketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja laulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.
Toverit katselivat kulmainsa alta kummissaan tuota outoa ilmiötä, vaan alkoivat aina keskeytyksen jälkeen nurkumatta vauhdin uudelleen. Mutta köydet soluivat nyt tavallista kankeammin vetorattailla, juntta ei tuntunut olevan entisissä liukkaissa rasvoissaan, se kangerteli ja takerteli. Miehet kiskoivat epätasaisesti, yksi silloin, toinen tällöin, raskasta oli jokaiselle, ei tullut tahtia.
Laulussahan se oli vika, sen huomasivat kaikki, vaikkeivät viitsineet sitä mainita, katsoivat vain kummissaan Paavoa, että mikä sillä nyt on, kun siltä noin katkonaisesti ja häkeltelemällä lähtee ääni. Ei tuota koskaan ennen oltu kuultu. Työ oli kahta raskaampaa, täytyi levätä kesken kaiken ihan alkuaamusta.
Seisottiin piirissä juntan ympärillä, huokastiin ja toisiaan katsottiin. Syrjin toisiin seisoi Paavo köytensä ääressä kasvoiltaan alakuloisena, katseet maahan luotuina. Toiset eivät hennoneet häntä juuri moittiakaan, muuan vanhemmista vain virkahti noinikään leikkisästi:
— Missähän se Paavo lie menneen yön seudussa nuottinsa pilannut … niin rämisee ääni juurikuin ei kurkusta lähtisikään.
Paavo oli kotvasen vaiti.
— Koetetaanhan uudelleen, ehkä se siitä vielä paraneekin, virkahti hän sitten.
Koetettiin uudelleen.
»Hei-juu, junttana poo…»
Ei apua. Pari kertaa se sujahti kutakuinkin, mutta sitten taas lähti laulu katkeilemaan ja kertailemaan ja ääni pärisi pahasti juurikuin itkevän kurkusta. Jo Paavo viskasi äkkiä köyden luotaan ja kuiskahti melkein kuin häpeissään.
— Laulakaahan muut, ei minusta ole tänä päivänä.
— Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai muutko surut painavat?
— Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina… Laulakaahan pois.
— Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki.
Sinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.
— Vaikka … tänä päivänä ei sydän laulata.
— Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi…?
— Eikä…! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä toimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti huononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin masennut.
— Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?
— Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.
Paavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan tuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan virkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun oli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun työtä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan miesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli vähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin tulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton lisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, — ja he vaikenivat.
Hetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten yleistä mielialaa:
— Mikähän se köyhälle aina siunanneekin sitä lapsilaumaa niin runsaasti, — eipähän rikkaille synny, vaikka olisi varoja useampiakin elättää.
— Mene tiedä, puhui Paavokin, jolle jo näkyi käyneen tarpeelliseksi purkaa ylen täyttä sydäntään, — mene hänet, tiedä! Raatelet ja raatelet minkä suinkin vaikkua riittänee ja näppiä nuolten siinä jaksat talven yli pysyä hengissä akkonesi ja kakaroinesi. Tulla tupsahtaa sitten yhtenä yönä kaksi suuta lisää leipää huutamaan — minkäs teet siinä? Työlläsi et heitä elätä. Tapatko nälkään vai varastatko?
Vankka mies heltyi jo huolitaakan alle. Hän lyyhähti istumaan juntan kylelle ja vesikarpalo kierähti luomen alta karkealle poskelle. Toiset seisoivat ympärillä vakavakatseisina, he tiesivät omasta kokemuksestaan, että tuosta on leikki kaukana. Joku koetti lohdutella, vaikka huonolla menestyksellä.
— Elähän masennu mies, annahan kun työpalkat taas kohoovat ja eukkosikin pääsee tienailemaan… Ja vielä ne siitä lapsetkin kasvavat ja alkavat isän avuksi ansaita. Ja koettaahan sitä täytyy, niin kauan kuin kynnelle kykenee.
— Eipähän ilman, mutta ei se tuommoinen lahja laulata…
Sillä välin toiset työtoverit syrjemmässä supattivat keskenään. He tiesivät, että pieninkin lohdutus hädän hetkenä rohkasee mieltä, ja rupesivat keskenään keräämään pikkurahoja Paavolle ensi kiireeseen. Mikä pani viiskolmattapennisen, mikä koko puolenmarkkasen, mikä tipautti vaskilantin, — ei ollut heilläkään suuria annettavia. Mutta siitä keräysi kumminkin miesjoukossa viismarkkanen ja ylikin. Vaatimattomasti, mutta kumminkin tuloksestaan iloisina tarjosivat he roposensa Paavolle, joka siinä yhä istui jäykkenevin piirtein maahan tähystellen.
— Otahan tuosta, kerättiin tässä hiukan edes hammasrahoiksi kaksoisillesi. Elähän mitä ujostele, ota pois, ja jos kerran kovin tiukka tulee, niin ehkä saadaan enemmänkin kokoon.
— Kii-kiitoksia, siunatkoon teitä…
— Elä siunaile, pitäähän auttaa miestä mäessä … sattuuhan se tiukka eteen kelle tahansa.
Paavo piteli kauan aikaa lanttiläjää kouransa silmässä, ja hänen katseensa kirkastuivat vähitellen; jäykät piirteet sulivat, ja leppeä hymy laskeusi noille äsken niin murheellisille kasvoille. Olihan tuo lahjakin jo hänelle hyvin arvokas, mutta vielä enemmän lämmitti hänen sydäntään työtoverien hellyys ja sääli, noiden melkein saman kohtalon alaisten, mutta jotka kumminkin olivat auliita vähästään antamaan osan hätääntyneelle. Eihän maailma olekaan pelkästään tyly ja kova, niinkuin hänestä äsken oli tuntunut, hyväin ihmisten avulla siinä ehkä vielä jaksaakin toivoa ja kamppailla…
Hän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin lanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti reippaasti:
— No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen levätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.
Kukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan. Köydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja myöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän johti junttalaulua:
»Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!»
Se soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko rupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä saattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja luottamusta ja rohkeata toivoa, — jos sitä ymmärsi sillä korvalla kuunnella.
1892.