SYYTINKI-VAARI.
Talon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä kylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla. Saavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain iltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas muinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän paisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja väsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin portaille.
Talon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi. Renkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa mahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi auringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan veteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan portailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit vedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan kipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku naispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin portailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen meidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista keskustelua.
Törmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä ja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä, jotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua ukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen törmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden ärsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan ympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin hullunkurisen näköistä.
Taaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan meille selitykseksi huomauttaa, että »pojat kuuluvat siellä taas härnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu rähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos vähänkään pistellään».
— Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.
— Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä sataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta, tuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain kuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa muiden vastuksena.
— Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.
— Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään, vento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova kammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan kuuluisi.
Ja isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli Alaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä, vaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi vanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan eläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi vuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä, toisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja niin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle miniäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria mitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä, ei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina marisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja poikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut eukoltaan.
Vaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois Alaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli parempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin. Vaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet asukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. — Ja kun se niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä kynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää ole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä tyytyväisen näköisenä.
— Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?
— Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin tahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt… Jos milloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi jo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin pahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat ja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo pojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että nyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko harmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa pihan yli kävellä.
Taas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo hiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku poikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan ja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon nokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta vapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli kyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista miehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.
— Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat herrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin oikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat…?
Viekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille hiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin lähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.
Vaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät vuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen ja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui joka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset lepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti värähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä, intohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja hän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:
— Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää itseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä koituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa silloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te… — Hänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen tien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. — Lähden minä, jatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut, eipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie, ette vie… Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat…
Horjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin, kädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä elämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo ukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat olivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.
Me koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa tahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä talossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai kuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen kuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä portailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.
Tämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin, jotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle ja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin. Meillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan olimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle vanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen sadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti langennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä pahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut kalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä hyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä, elämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata armon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.
Nyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin kiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. — —
Ryyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme, sanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan joenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista, punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.
Vanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet moittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä kärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli sortajakseen oppinut käsittämään.
1892.