AAMUNEN UNELMA.
Sanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin, vaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä aiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat surunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia, silloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen, teränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei aamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa öiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan pehmeämielisille, kivuloisille tuumille.
Mutta ei aina. Jos mieli joskus — tapahtuuhan sellaista — syystä tai syyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä aamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin tuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään mielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta nousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko siitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin ponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei huvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, — vai heitänkö kaikki ja herkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos ei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen suhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen — ykskaikki.
Siinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin seinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka hetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei löydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka virittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata, — kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon vetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin sulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana, tajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja uudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän itua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.
Käsitän kyllä että tuo tilani on sairaloista, vaan — sekin on yhdentekevää.
Kuulen silloin eteisestä seinän takaa, miten naapurini poika hankkiupi hiihtämään, kalistelee suksia ja sauvoja ja työntyy ulos.
Terotan korvani, kuuntelen. — Lähtisinkö hiihtämään minäkin? Se ainoa terve ajatus kokoaa äkisti mieleni katkenneet langat ja rasittava painajainen syrjäytyy sen alta. Ulos, väljälle hangelle, jossa on ilma raitista huoatakseni ja tilaa kyllin synkille tuumille!
Vaatteet ylle, pieksut jalkaan, uumoille vyö, — minä kiirehdin kuin paeten painajastani —, sukset hangelle ja niin ponnistamaan kohti kaupungin laitaa, josta ulapan selkä leviää puhtaana eteeni. Potkin tanakasti ja luistan kohta yksin vapaalla aavikolla. Pakenen tiepaikkoja, vältän toisten aukomia valtalatuja, ja vasta kun yksin olen kuulumattomissa kaupunkirähinän, hiljennän vauhdin ja harppaan harvakseen, pitkillä luikumilla, ja lasken irti mietteet vapaasti vaeltamaan.
Ne vaihtelevat jo vilkkaammin, kepeämmin kimmahtavat laidasta toiseen. Ne sulavat ja pehmenevät samoin kuin ruumiskin. Siihenkin jo virtaa viehkeä lämpö, jäsenet vetreytyvät ja lihakset notkeutuvat, ja selvästi voin tuntea miten sakeoittunut veri lähtee sulavammin ja kuumemmin suonissani kiertelemään ja valamaan eloa hervahtaneisiin jäntereisiin. Lämpösesti huokuu henki ja virkistävästi hivelee viileä viima kasvojen kalvettunutta hipiätä.
Keli on hyvä ja sukseni liukkaat. Tuntuu kuin tiputtaisin edetessäni palottain hartioiltani raskaan kantamuksen jälelleni, niin keveten luistan merellepäin pitkin aamun kiinteätä hankea, ja niin täyteläästi saattavat keuhkoni vetää ilmaa sisimpiin sopukkoihinsa. Painan kohden selällistä saarennystyrää, joka toisia ulompana ja ylempänä siintää, ja kohta jo nousenkin luisua rantatörmää ylängölle.
Vastaani lehahtaa metsiköstä vilvakka henkäys. Aamuseltaan lepää näet vielä kosteahko sumu yli talvenvalkean maan himmentäen kirkkaimman kilon, ja sekeisen taivaan usvoittua hienonen, kylmänharmaja harso. Idästä nousee verkalleen päivä, vakavana, kylmän ja kaukaisen näköisenä, kuin talvinen aurinko ainakin, vaan sen säteet leikkivät vain aamusumun kanssa, viitsimättä tai jaksamatta tosiottosille ruveta.
Puitten lävitse saaren rinteellä eivät ne säteet koetakaan tunkea. Illalla sataneen lumen on yökylmä kangistanut puitten oksille hienoksi huurteeksi. Korkeat, tiheät kuuset seisovat raskaannäköisinä paksummassa kuurassa, vaan hoikkaset koivut kimaltelevat heleässä härmässä. Kallionkielet, kelot ja kannot kattaa korkea, mutta kepeä kerros nuorta lunta. Rinnettä kierrellen nousen verkalleen pohjoisen rannan ylimmälle töyräälle ja seisatun siihen huokumaan. Mieleni kepenee, ikäänkuin sulaisi keväiseltään, ja sydämmen täyttää outo riemu. Sauvoihini nojautuen seison siinä kauan ja silmäni mittailevat ihaellen tuota latvojen lomitse edessäni aukeavaa näköalaa.
Näen valkosen aavikon takaa asutut rannat, ihmishyörinän ja elämän vilkkaimman keskustan, tuon levottoman rientoilemisen pesän, jossa kilvoittelu ja kiista herkeämättä kihisee. Vaan tänne etäälle se ranta näyttää ystävälliseltä, sovinnolliselta ja somalta ja lempeämpi kuva painuu siitä nyt sieluuni. En näe siinä pienoismaailmassa nyt sydämmetöntä ankaruutta enkä sortoa, se päinvastoin ajaa mieleeni toivoa ja intoa. Tunnen voimani paisuvan ja tahtoni saavan tarmoa. Näen edessäni taas aavan työalan ja voitettavia voittoja ja uskallukseni enenee. Ja minä ahmin täysin siemauksin tuota uutta tunnetta, tuota intoa, joka virkistää ja kohottaa, ja annan mielikuvitukseni ehonvalloin samoilla etäisyyteen ja muovailla rohkeita luomiaan tuosta vereksestä aineesta. Itse seuraan mukana, vastustelematta ja arvostelematta.
Onhan maailma niin kaunis ja sopuisa, leppoisena ja päiväpaisteisena näen siitä kappaleen edessäni, kappaleen talvista luontoa, kylmää ja karua, mutta kumminkin niin herttaisen ihanata. Miks'en minä siihen suostuisi, miksi iskeyn kiini synkkiin haaveiluihin, onhan elämä mullekin vielä vapaana edessä, koko avara maailma kilvoitellakseni ja voittaakseni. Ja vielähän on sielussani pirteyttä, jäsenissä voimaa ja tahdossani tarmoa. Tuossa edessäni koko kaunis elämä hedelmällisenä ja rikkaana kutsuen: tule ja ota. Miksi en menisi?
Pois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en kuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua kestää, — ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella ja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee…
Jo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa onni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja kimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua läikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä. Se on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on vielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne tahdonkin päästä.
Minä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä siitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen syvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen sairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja höltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo intoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin sen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.
Vielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen, ja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja kiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni, josta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini. Katselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin tahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen ihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan saatavissa.
Päivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja siinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla, piirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja tasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja päättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja luottamusta täynnä.
Käyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on unhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee uusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.
1892.