MYÖHÄSTYNEITÄ PIRSTALEITA.
Ainesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien määräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä seisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja vaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen uudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se on pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra, uudistuu ja vaihtuu myötään — sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän vuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat uudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se on luonnon laki.
Kansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi aikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, »ainesmääränsä», siirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu tavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on tuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset ihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden syrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot, uudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat ja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon uudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt uusille urille.
Vaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan täydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin kitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai pirstale »vanhaa ihmistä», jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin olisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina jaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle uuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti uudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.
Sellaisia jää aina, voisi melkein sanoa, että sekin on luonnon laki. Väliin niitä ei niin selvästi näekään. Kun ainesten vaihtuminen kansojen elämässä on vitkasta, on useinkin vaikea sanoa, milloin mikin kohta ei ole aikoinaan uudistunut ja milloin sen vaihtumisvuoro vielä on edessäpäin. Vaan toisenvuoron, kun uudistuminen on ollut läpikäyvää ja voimakasta, näkee aivan selvästi uudessa yhteiskunnassa sellaisia yksikseenjääneitä, perin myöhästyneitä kipeneitä, jotka mustuneina ja käsnäisinä silmäänpistävästi paistavat uudessa ympäristössään ja jotka tuskin enää näyttävät voivankaan uudistua, vaan tuntuvat vähitellen, hyvin vitkaan, hiertyvän pois, kuoleutuvan ja katoovan.
Niiden olemus tuntuu silloin tuiki surulliselta, epätoivoiselta, mutta samalla naurettavalta. Uusi yhteiskunta ei voi säälimättä niitä katsella, ei säälimättä, mutta ei myöskään myhähtämättä. —
Vaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme väliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin se on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me matkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä rannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen tehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt, poikien aikana.
* * * * *
Siitä on kulunut puolen vuosisataa, onpa jo kolmattakin neljännestä, nimittäin isien ajasta. Silloin kukoisti pieni rannikkokaupunki.
Se oli onnellinen aika, jolloin meri oli ainoa kaupan tie ja purje merellä ainoa kulkuneuvo. Onnellinen aika, jolloin maamies koko laajasta sisämaan alueesta toi jokaisen voimurusensa ja jokaisen tervatynnyrinsä pikkukaupunkiin ja vei sieltä, eikä mistään muualta, suolansa, rautansa, sokurinsa ja tupakkansa. Pikkukaupunki oli isäntänä maalla ja merellä, veden aavat olivat sen mellastuspaikkana ja se hallitsi kaupallaan koko suurta, ympäröivää maakuntaa. Se oli paikkakuntansa keskipiste, se oli kaupunki yksikössä mainittuna ja se ylläpiti kunnialla arvonsa.
Asukkaista pienessä rannikkokaupungissa oli vilkas elämä ja keskenäinen kilpailu tehnyt reipasta, toimikykyistä väkeä, joka ei arastellut ponnistuksia ja jolla joka ponnistuksen takana aina oli toinen. Ken asukkaista ei ollut kauppamies, oli merimies ja usein paisui merimiehestä kauppamies. Olihan kauppa ja merenkulku melkein yhtä, kaikilla oli siitä työtä ja ansiota ja kohoamisen mahdollisuutta.
Kaupungin omaisuutena, tulon ja elämisen lähteenä, olivat laivat. Niitä syntyi sen veistämöillä uusia joka kevät kaunis poikue ja ne lähtivät kohta meren auettua nuorina ja elinvoimaisina vanhempain veljiensä rinnalla kyntämään ulapan selkiä, lähtivät kauas avaraan maailmaan pelotta maailman alusten kanssa kilpailemaan rohkeudessa, nopeudessa ja kunnossa. Jokainen uusi laiva oli koko kaupungin uusi lemmikki ja merkkipäivänä, juhlapäivänä sen nimensaantia vietettiin. Siihen kiintyivät isännän toiveet ja huolet ja ikäänkuin siunaten virkkoi hän sen ensi kertaa pullistaessa purjeitaan:
— Mene, »Toivoni», kunnosta itsesi, muista isäntääsi ja kaupunkiasi.
— Kunnostaneetpa ne ovat itsensä meidän laivamme, tottapa »Toivokin» sukuunsa tulee, lohduttelivat toiset porvarit, jotka olivat kilpailijoita, mutta joille yhteinen kunnia oli arka.
Ja kun laiva sitten vuosien perästä kierrettyään maapallon moneen kertaa ja kestettyään valtamerien myrskyt ja mainingit, taas kerran pistäysi kaukaiseen syntymäsatamaansa, oli se jälleen riemupäivä koko kaupungille, voiton päivä isännälle, jolle se toi varoja mukanaan, ilopäivä merimiesperheille, jotka taas pitkästä ajasta saivat tervehtiä isää ja aviomiestä ja jotka saivat runsaita tuliaisia kaukaisilta mailta, sekä kunnianpäivä koko kaupungille, jota laiva ja sen miehet olivat mainehikkaasti edustaneet. Vaan kauan ei joutanut laiva kotisatamassa happanemaan, kun tuuli rupesi syksyseltä puhaltamaan, levitti se taas purjeensa ja lähti lentämään jäättömille valtamerille kerätäkseen kotikaupunkiinsa uusia voittoja ja uusia varoja. Ja varallisuus kotona kasvoi ja sen mukana lisääntyi myötään yritteliäisyys ja liikkeen vilkkaus kaupungissa.
Ei sitä merta, missä sen tervatut keulat eivät olisi aaltoja halkoneet tai sen pellavapurjeet käyttäneet hyväkseen vinkuvia tuulia. Etäisen Intian saaristot, Ameriikan laajat lahdelmat, Afrikan autiot rannikot, kaikki ne kulkivat ja koettelivat, veivät tavaraa toisesta toiseen ja toivat uusia takaisin. Veivät rautaa Englannista, toivat kahvia Brasiliasta ja lähtivät taas Intiasta hakemaan puuvillaa.
Sortuihan aina joku alus etäisillä merillä myrskyihin ja karikkoihin, — sinne ne vanhemmuuteen sortuivatkin useimmat, harva jouti kotisatamassa happanemaan ja hajoomaan, — ja silloin sitä surtiin kuin rakasta vainajata. Vaan se oli silloin jo tavallisesti maksanut hintansa ja sen sijan täyttivät pian toiset alukset, uudet ja paremmat.
Kotimaasta lähtiessään, ottivat laivat mukaansa terva- tai lankkulastin, vaan sitä oli niin vähän kotoa vietävätä ja ne kotoiset vedet olivat niin usein suljetut. Mutta kas maailman suurilla merillä ja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja ulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä, lennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot kotiin. Ja kun miehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat kotikaupungin väkeä, kerran väsähtivät reippaaseen ja terveeseen, mutta vaivaloiseen purjehtimiseen, ottivat he kokoomansa varat mukaansa ja palasivat kotikaupunkiin, jossa heillä, vanhoilla meripojilla, aina oli suuri luottamus ja korkea arvo.
Kaupungin tavara-aitat tyhjenivät ja täyttyivät nopeasti, eikä ollut siellä aikaa henkisestikään ummehtua; merimiehet toivat myötään kotiväelleen maailman vilkkailta markkinoilta uutta innostusta ja elämän iloa.
Ja sillävälin kuin laivat tekivät tehtävätään ulkomerillä, tekivät miehet kotona tehtävätään kauppapuodeissa ja markkinoilla. Läheiset pitäjät olivat heidän yksinomaista kauppa-alaansa; kun he vain keskenään pysyivät sovussa ja määräsivät hinnat yhteisen edun mukaan, niin ei ollut pelkoa vaarallisista kilpailijoista. Suuret kauppahuoneet jakausivat poikia myöten eri liikkeisiin — nuorimmat pojat rupesivat usein laivainkapteeneiksi ja purjehtivat ulkomerille — ja eri liikkeet pysyivät siten tarpeellisessa tasapainossa ja tarpeellisissa varoissa ja kilpailivat keskenään yritteliäisyydessä. Ja nuo kotikaupunkiin palanneet meripojat, jotka vuotta kolme- ja neljäkymmentä olivat kierrellet ympäri maailmaa, ostivat säästöillään rihkamaa ja maalaistavaraa, avasivat pienen kauppapuodin, jossa heidän vaimonsa möivät rautanauloja ja suoloja ja karttuunia sillävälin kuin he itse ajoivat tavarakuormaansa markkinoilta markkinoille ja vaihtoivat rihkamansa voihin ja metsän riistaan. Ja pojat purjehtivat merillä ja palasivat sieltä isän kuoltua jatkamaan ja suurentamaan jo melkoiseksi karttunutta liikettä.
Aina oli köyhimmälläkin tilaisuutta ansioon ja mahdollisuus työllä ja toimeliasuudella päästä riippumattomaksi ja äveriääksi. Ja niin olikin melkein jokainen itse isäntänä oman kurkihirtensä alla.
Tämän toimeliaisuuden ja riippumattomuuden merkkejä saattoi nähdä itse kaupungistakin ja sen sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä.
Olot olivat tosin yksinkertaiset, talo oli koristelematon puutalo ja takki oli karkea sarkatakki, vaan kaikki oli tukevata ja varmaa, käytettävää kalua. Niinkuin satamarakennukset, laiturit ja ranta-aitat olivat kirveellä veistetyt, jykeät ja kömpelötkin, mutta perustuksiaan myöten taatut ja tanakat, raudoitettua petäjätä joka palkki, niin olivat myöskin asukkaiden elämäntavat ja tarpeet koruttomat, mutta ankaran säntilliset ja turmeltumattomat. Elettiin hyvästi, mutta ei vallattomasti eikä ylellisesti. Huviteltiin jouluna ja juhannuksena ja parin muun juhlapyhän aikana perinpohjin, mutta sillävälin tehtiin uutterasti ja keskeytymättä työtä. Jokainen halusi hankkia itselleen varman pohjan, jolla seisoisi, oman turpeen, jossa eläisi, ja hän hankki sen itselleen.
Kaupunki kerskasi rikkaudestaan ja sen kannattikin kerskata, sillä se rikkaus ei ollut kuollutta pääomaa, vaan oli päinvastoin alituisesti liikkeessä olevata, hyötyä tuottavata. Paitsi kolikoita, joita mikä laski sadoissa, mikä tuhansissa, mikä miljoonissa, oli kaupungissa olemassa vielä varmempi ja tuottavampi pääoma: työ ja virkeys.
Ja se työ ja virkeys keskittyi satamaan. Siellä lastattiin ja lossattiin, kannettiin ja kaadettiin, hinattiin ja hoilattiin pitkin aavaa laituria, ranta-aittojen ja varastohuoneiden luona.
— Pois alta! huusi rantatyömies, työntäessään tavarata laivasta lotjaan.
— Alta pois! huusi toinen, joka heitti lotjasta laiturille.
Alta pois, alta pois, yhä edelleen ja edelleen, tässä ei ole aikaa torkkumaan, tässä on tehtävä työtä!
Ne olivat isien aikoja ne, olivat kaupungin kukoistusaikoja ja sen kunnian aikoja. Vaan aika kului ja isät vanhenivat ja kuolivat pois. Ja aikakausi maailmassa teki ruttoa muutosta.
* * * * *
Rannikkokaupungin erikoinen asema, sen oma rajoitettu toimi-ala, jopa tavallaan sen oma etukin oli aina pitänyt sitä niin vähäisessä yhteydessä kuin mahdollista ympäröivän yhteiskunnan ja maassa liikkuvain yleisempäin virtausten kanssa. Jos sinne joku matkalainen tuli kertomaan ulompia uutisia, niin olihan tuosta vaihetusta, mutta semmoista tapahtui hyvin harvoin, eikä niitä ulkokuulumisia, yhtävähän kuin sanomalehtiä, paljo kaivattukaan eikä niistä välitetty. Elettiin ja toimittiin vain omassa piirissä, — eläkööt muut samalla tavalla!
Ja niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla maailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin aineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen humu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin kuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa rauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske. — Mutta se koskikin siihen, vaikka se koski kuolettavalla kädellä.
Ensiksi tulivat höyrylaivat. Oli kuultu puhuttavan joistakin sellaisista koirankonsteista, vaan niitä puheita ei oltu uskottu, ennenkuin kotiin palaavat merimiehet kertoivat, että noita kummia otuksia todellakin oli ilmestynyt risteilemään ja kilpailemaan purjealusten rauhoitetuille vesille. Aavistettiin, että siinä oli uhkaava isku, mutta aluksi se ei vielä tänne asti pahasti tuntunut. Mutta eräänä kauniina päivänä kun porvarit seisoivat rannassa laiturilla, saivat he omin silmin nähdä ulkosatamansa ohi tykyttävän tuollaisen savuhäntäisen aluksen, joka kulki hyvää vauhtia vastaseen, ja he katselivat sitä kauan äänettöminä, epäluulolla ja happamin mielin. Vihdoin kysyi toinen toiseltaan:
— Mitä arvelet tuosta?
— Uusmuotisia temppuja! Ei ne ajan oloon vetele.
— Vaan ne peijakkaat syöttävät koneilleen halkoja ja syövät meidät purjelaivomemme putipuhtaiksi.
— Koettakoot, mepä emme tarvitse koneita emmekä halkoja ja aikaa on kyllä maailmassa.
Tämä oli pikkukaupungin mielipide, se ei ottanut uutta aikaa opikseen eikä lyöttäytynyt mukaan. Purjelaivoilla olivat isät hankkineet omaisuutensa, heillä oli nyt purjelaivansa, he varustivat ne uudelleen ja lähettivät meriä kyntämään, harmistuivat tosin, kun ne toivat vähemmän voittoa kuin ennen, mutta lähettivät ne siltä aina uudelleen yrittämään. Vähensivät merimiesten palkkoja ja haukkuivat kapteenejaan huonoiksi, kun nämä rupesivat tuottamaan tappioitakin.
Isät olivat kuolleet ja pojat seurasivat isien jälkiä. He rakensivat uusia purjelaivoja, he olivat siihen tottuneet ja heillä oli taitavat rakentajat. Niiden rakentajain tekemät laivat olivat kelvanneet ennenkin, saivat kelvata yhä edeskinpäin. Ovatpa toki tuulet entiset ja samat, ei niitä uusilla konsteilla mullisteta!
Mutta oli aloja, joissa vanhat tuuletkin olivat ruvenneet muuttumaan. Ei ollut pieni rannikkokaupunkikaan, niin syrjään kuin se vetäysikin, voinut olla huomaamatta, että aatteellisten rientojen alalla oli ruvennut käymään uusia ilmavirtoja, puhaltamaan voimakkaita, valtavia, vapaita tuulia. Yhä vinhemmin rupesivat kansallisuusaatteet, kansanvaltaisuusaatteet ja kansanvalistusaatteet puhaltamaan sisämaasta päin ja ne vaativat vanhojen kahleiden murtamista ja vapaita uria ylöspäin pyrkivälle ihmishengelle. Vaan pieni kaupunki sulki porttinsa ja antoi tuulten puhaltaa ohi. Se ei niitä ymmärtänyt eikä tahtonut nähdä vaivaa oppiakseen niitä ymmärtämään, sillä eiväthän nuo aatteet mitenkään edistäneet niitä isiltä perittyjä rientoja, joille se oli tottunut panemaan arvoa ja jotka ainoina olivat sitä elähyttäneet sen rajoitetulla ja rauhoitetulla työalalla. Virkeä henkinen valveutuminen, joka oli vaihtuneen aikakauden merkillisin ilmiö ja joka tuotti mukanaan uusia suuntia elinkeinoissa, maataloudessa ja teollisuudessa, uudet koulut, nuoren kirjallisuuden ja taiteen ynnä paljo muita edistyksen merkkejä, se ei päässyt vaikuttamaan pieneen rantakaupunkiin paljo ensinkään, tuskin hipasi sitä ohimennen. Tämä työskenteli omalla, vanhalla alallaan, kuljetti purjelaivoilla rahtia ja möi suoloja ja rautanauloja ympäristöönsä välittämättä muusta.
Mutta tuo rauhoitettu ala ympäristössäkin rupesi, juuri noiden ajan virtausten vaikutuksesta, hämmentymään. Uusi merkillinen elinkeinovapaus-suunta pääsi maassa vireille ja sen nojalla ilmestyivät maakauppiaat kyliin ja pitäjiin kilpailemaan ja laskemaan hintoja. Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen järjestyttyä eivät ihmiset muutenkaan enää olleet pienestä rannikkokaupungista niin riippuvaisia kuin ennen. Vaan vasta sitten kävivät kaikki entiset olot ja tavat tykkänään sekaantumaan, kun rautatiet tulivat helpottamaan liikettä ja välitystä etäisimpäinkin paikkojen välillä ja kerrassaan mullistamaan entiset käsitteet ajasta ja paikasta. Ja itse tuo rautatie uhkasi pyyhkästä pienen rannikkokaupungin ohi jättäen sen väylän varrelta syrjään, kuin korpeen kuolemaan.
Jo hätäysivät pienet rannikkokaupungit, rupesi kalma hajahtamaan. Muutamat elinvoimaisimmat niistä oivalsivat aseman ja uhrasivat mitä voivat päästäkseen tuon uuden virran partaalle; joku pääsikin, toiset jäivät loitolle valtaväylästä, jäivät itsekseen siihen suljettuun erikoisasemaansa, jossa heidän oli ollut niin hyvä ja niin etuisa elää isien aikoina, mutta jossa nyt jo kuivuus vaivasi kuin hedelmättömällä arolla.
Ei kannattanut enää rahdinkuljetus; uusia laivoja ei rakennettu, vanhat myötiin ja miehet joutuivat joutilaiksi. Ei maksanut enää maalaiskauppa, markkinoilla ei enää kuljettu, harvoin tarvitsi tuoda uutta tavaraa. Virkeys lakastui, työt loppuivat, oltiin joutilaina. Vaan pieni rannikkokaupunki oli rikas, — siihen se aina turvausi. siitä kehui —, isien aikoina oli siihen kolikoita keräytynyt. Pääomaa oli, hätä kaukana. Ja se vetäytyi uuden ajan mylläkästä pois kuin etana kuoreensa, veti sadat ja tuhannet ja miljoonat tiukemmin ympärilleen ja jäi siihen selkä vasten virtaa kököttämään ja ponnistamaan pohjasta kuin kallio koskessa. Vaihdettiin vain riksit rupliksi ja ruplat markoiksi ja kerättiin kullat kellareihin taikka lähetettiin ulkomaisiin pankkeihin tallelle, kotimaisiin kun näet ei luotettu.
Kauppapuodit pidettiin vielä auki vanhaan tapaan ja myötiin nappeja ja karttuunia kotiväelle ja niille harvoille lähikyläläisille, jotka enää kävivät ostamassa. Mutta kukin piti uskollisesti oman puotinsa auki ja kilpaili niukkuudessa naapurinsa kanssa, eikä yksikään siitä hyötynyt. Rahaa oli, mutta yksiin tuumiin ei ryhdytty suurempaa ja tuottavampaa liikettä perustamaan, sitähän eivät isätkään olleet tehneet.
He eivät käsittäneet, että muualla maailmassa yksilön yritteliäisyys jo oli saanut väistyä laajapohjaisempain, toimivoimaisten yhtiöiden tieltä, jotka jaksoivat kääntää luonnonvoimat teollisuuden palvelukseen ja joiden käsiin siis suurimmat liikkeet keskittyivät. Ja sillävälin kuin muualla maailmassa kaasun, höyryn, sähkön ja kaikkinaisten koneiden aikakausi yhä edistyi ja antoi luonnonvoimille ja ihmistyölle entisestään isosti eroavan merkityksen, näperrettiin tuossa ennen niin suuressa liikepaikassa talikynttiläin valossa jotain pientä kotiaskaretta — milloin sitäkään tehtiin. Aika lensi levottomasti eteenpäin muualla kaikkialla, vaan täällä se tuntui kangistuneen tönköksi jääksi.
Joskus kumminkin vaivasi toimettomuus ennen puuhassa olleita miehiä, ja he nostivat toisinaan keskuudessaan kysymyksen:
— Ryhtyisimmekö johonkin?
Vaan aina tultiin samaan päätökseen, josta kaikki olivat yksimielisiä:
— Ne ovat niin epävarmoja nämä nykyajan puuhat, niistä ei ole vielä takeita. Voimme sellaisiin menettää isien ansaitsemat varat.
— Niin, onhan hyvä niinkuin on. Reuhtokoot ja väsyttäkööt toiset köyhemmät itsensä tämän nykymaailman hyörivässä kilpailussa, me emme viitsi.
Eivät viitsineet, — rikkautta oli, mitä varten turhaan riehua ja reistailla? Antoivat pääoman tehdä työtä, kasvaa korkoa, itse unteloina elivät ränstyvissä taloissaan, kuin karhut nietoksen alla, taikka tärvelivät alituisissa syömingeissä ja juomingeissa isäinsä ja äitiensä perintöjä. Toimettomuus on näet paheiden imettäjä. Tavat turmeltuivat, vetinen velttous ja huoleton kevytmielisyys voitti alaa, siveyskäsitteet höltyivät, ja reippaiden, uurasten tervaporvarien ja laivainrakentajain sialla oli nyt hurrailevia kuhnureita.
Aikakausi oli uudistunut, vaan pieni rannikkokaupunki ei ollut seurannut mukana. Isät olivat kuolleet, pojat koettivat jatkaa vainajain malliin, vaan kun se ei lyönyt leiville, heittivät he puuhat pois ja laskeutuivat viisaan lepoon. Unteloina taikka hekkumoivina imivät äveriäimmät vesivesain tapaan isäinsä mehua toisten pienempäin köyhtyessä ja kuihtuessa. Meri ei elättänyt enää merimiehiä, kauppa ei kaupustelijoita eikä uusia elinkeinoja oltu keksitty. Lähteet olivat kuivuneet, virkeys loppunut, kaupunki ravistui.
Se oli koko ajan yhä luullut elävänsä entistä kukoistusaikaansa ja sille olikin vähitellen koitunut untelon kuihtumisen tila. Minkälainen on se nyt tässä tilassaan?
* * * * *
— Nukutaanko täällä jo? kysyi kerran maaherra seuraajaltaan nimismieheltä, kun juhannusaattona ajoi tuon pienen rannikkokaupungin lävitse ja ihmetteli, ettei semmoisena iltana näkynyt kansaa liikkeellä, ei kaduilla, ei vesillä, ei huvipaikoissa.
— Täällä nukutaan aina, oli vastaus lyhyt ja varma.
Nukutaan aina, vedetään sitkaan ja pitkästi. Milloin ei täydessä unessa nukuta, niin ainakin torkutaan. Ja niin tehdään juuri näillä samoilla paikoilla, joissa miespolvi sitten kihisi työtä ja toimeliaisuutta, jolloin aikasin ja myöhän pitkin rannikkoa ja laitureita ryskittiin, hinattiin ja hoilattiin, niin että vastarannan petäjikkö kimakasti kajahteli.
Nyt ei lossata eikä lastata. Joku pienempi rannikkohöyrylaiva poikkeaa nyt kerran, pari viikossa ohimennessään kaupungin laituriin, useinkin enemmän muodon vuoksi kuin asiasta. Suuremmat ja useimmat mennä vohkasevat selkäväylää sivu, kaupunkiin näkyy ainoastaan musta savu, kun ne siellä kulkevat edestakaisin. Laivaväylä väistää meren puolella kaupunkia, niinkuin rautatie maan puolella. Eivätkä tuota enää omat purjelaivatkaan touhua satamassa. Siitä laivastosta, joka miespolvi sitten luki aluksia satamäärin ja jonka joukosta aina vuosittain kymmeniä valkopurjeita läksi kotikaupungista kyntämään kaikkia meriä, siitä laivastosta näkyy ainoastaan joskus enää joku vanha tervakeula, joka vielä viimeistä kertaa lähtee koettelemaan isien muinaista elinkeinoa, jos ei muun niin rakkaan muiston vuoksi. Ja viimeiset jälellejääneet vanhukset saapuvat ulkoretkiltään kotiin, laskevat maatuneeseen satamaan, sinne pysähtyäkseen, raadottuakseen ja hajotakseen.
Siellä täällä rannikon hietasärkällä näkyykin joku mustunut, luurangontapainen laivanraato, vankkatekoinen emäpuu, ratkenneet laidat ja halennut keula, levenneet, irralleen revenneet, siirottavat kaaripuut. Kukistuneen suuruuden ja rauenneen työvoiman masentava ja varoittava esikuva! Toisia, ehyempiä saataisiin mahdollisesti vielä käypään kuntoon. Mutta niitä ei panna kuntoon, ei kannata. Saavat lahota.
Sama on laita laiturien ja satama-aittojen. Ne olivat aikoinaan tukevaa tekoa, se näkyy vieläkin; nyt ne ovat jo vanhat, mutta eivät siltä vielä ole vuosien alle lutistuneet. Ja niitä on aina silloin tällöin aikojen kuluessa paikattu, siksi vain että koossa pysyvät, lyöty paikka paikankin päälle ja rautakisko lyöty sitimeksi. Niiden perustukset ovat kohonneet korkealle laskeutuneesta vedestä ja töröttävät siinä nyt epätasaisina, rumina röykkiöinä.
Onpa näet kuin luontokin olisi ryhtynyt täydentämään kaupungin kukistumista. Satama on vuosien kuluessa mataloinut, pilalle mataloinut, isommat alukset eivät sinne enää pääsisikään. Salmissa ja väylävesissä, joissa ennen suurenlaiset haahdet vaaratta luovivat, varovat nyt pienenläntäiset silakkavenheet karisia paikkoja. Eikä kannata syventää, liike on niin vähäinen. Ennen uivat laivat suoraan tavara-aittojen eteen, lastit purettiin ja nostettiin kohastaan säilytyspaikkoihinsa. Nyt tuskin mataloilla lotjilla enää päästään sillalle asti, — mutta harvoinpa enää tarvitaankaan päästä. Mitäpä niihin aittoihin nyt paljo enää tuotaisiinkaan täytteeksi. Vähät rihkamat mahtuvat kaupunkipuotiloihin.
Ja kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni kukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja ponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon, oman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua, olisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää lisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot, puolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset, pieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan, vaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on hoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään mustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman talon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman osan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa on vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.
Talo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja ovet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät pitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat vaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, »leikkaavat kuponkeja» ja antavat rahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat jo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat vanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja puutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei siis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta saataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät todellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.
Kaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse vanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan. He eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen kulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet poikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä jälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä, laivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä itseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei käytetty poikia koulussa — omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan eikä kaivattu — ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty kykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja heistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin yritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he välinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset, tuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat. Kuolleen pääoman ijäinen leima!
Ja he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko kaupunkiin.
Upporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja levottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus vain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei ole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt lahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina velvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen muutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella viehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. —
Siinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt pirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut muistomerkki uudessa ympäristössä.
— Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota tarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala itse meille valitellen vastaisi:
— Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!
Oikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä. Mutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen täytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja ytimetkin, — tahtooko se niitä itse?
Siihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo nouseva.
1895.