ERÄS MARKKINAMATKA
Joulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia Kuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin markkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne olivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet olivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja mäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli sillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he vihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa kunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään noita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.
Se oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt untakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut kauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen Pohjanmaan rantakaupunkeihin, — taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat savolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli vielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien oikeuksiakaan.
Ja se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset estäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä tahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa kuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille, oli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin rommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan kuormasta, — rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja enimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa konjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa kuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon, nassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat olivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä rommistaan.
Pian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain saapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen talon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.
Toista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse ja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he nyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa kallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla lekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä ympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä myöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.
Mutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin katosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi, kahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään havainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin hyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä kuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.
— Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. — Huomenna vasta markkinat oikein alkavat.
— Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat irti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: — Toista astiaa vain jälellä, — kun saisi sitä millään kumman kujeella edes vähän jatketuksi!
Villperi hymähti:
— Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin.
Vettä vain astioihin!
— Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä ole joutanut juottamaan koko päivänä.
Kyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki reen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä naapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset saivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti Villperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen rommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä astiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin puoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain poronnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin illan pimeässä.
Jo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan.
Silloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:
— Vieläkö minä panen vettä astioihin? — Hänen mielestään sitä jatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin epäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:
— Pane, pane, astiat täyteen!
Pian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin majataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.
Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan, alkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat taas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle ostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta siitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon silmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja turkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä lopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat saivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat pirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia ottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä kyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, — omatunto kun ei ollut ihan puhdas, — ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän olisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten taipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi vetäysi penkille pitkäkseen.
Mutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti pystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne silmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja kiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen oli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti ymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet sieltä tupaankin työntyvät.
Turkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi sitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin avutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:
— Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään.
Sano minun jo lähteneen kotimatkalle.
— Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan enempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella rymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo, kellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.
— Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta meille anna rahamme takaisin.
Niin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä, joka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti selittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän on vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin ostajat olisivat asiansa heittäneet!
— Rahat taikka selkään! uhittelivat he. — Eilen möitte oikeaa tavaraa, tänään vesisintua, — maista! Anna rahat tänne, niin saat pitää sotkusi, muuten selkään!
He tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset tahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi raukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä sittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja säilytti nahkansa.
Mutta miehet tiukkasivat:
— Rahat takasin ja heti!
Jo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta neuvoa keksinyt, huusi:
— Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan, muuten minut pieksävät.
Salaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan. Tyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen puoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut Turkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi kaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä, ostajista selvittiin.
Mutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet. Kiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien rakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois länttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.
Kauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja toisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja Villperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin ostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman päässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja huusi jälempää tulevalle Villperille:
— Sitä ruokalepoa meidän ei pitänyt ruveta ottamaan!
Mutta Villperi, joka vielä oli sen mielialan vallassa, jolloin nyrkit hänen niskassaan paukkuivat, vastasi murahtaen:
— Eikä pitänyt liikoja sitä vettäkään rommiin panna!
Turkkunen ymmärsi yskän, vaan ei ollut huomaavinaankaan, virkkoi vain:
— No, sitä älä sure, että vielä hiukan astiain pohjalla hilkkasee. Kyllä me se jäännös tällä kotimatkalla myödään, kaikki myödään loppuun ja ihan täydestä rommista!
Ja taas hölkkäsivät hevoset hyvää vauhtia eteenpäin Raahen kaupunkia kohti.