ERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO
(Elämäkerrallisia piirteitä.)
Anders Erik Afzelius — mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään, joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.
Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä, jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän, joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat hänenkin omansa.
Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.
Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina, siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana, teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen lainlaadintatoimissa, — Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850 Riiassa heitti henkensä.
Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät tunnetut.
Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin, hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän "rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan, sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei vieläkään yksityiskohdittain tunneta.
Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta, palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821 tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin että Afzeliuksen kohtaloihin.
Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa "Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.
Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.
Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas syrjäytettävä.
Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin. Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat heittäytyneet.
Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff, joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko, joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa. Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.
Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli jäseneksi kutsuttu, — seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta, kaikessa ankaruudessaan toimeen.
Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä, huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi, — pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi. Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.
Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa. Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut, mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan, joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.
Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli, ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä. Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta, välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, — ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen, toukok. 20 p:nä 1822.
Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä, joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että "Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista". Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.
Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija, edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti, hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää, meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta, että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi. Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden sortoa ja yksilöjen vainoamista.
* * * * *
Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa, jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.
Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille, pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän, taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m. Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa, venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa 1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa, elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei vieläkään ole ilmestynyt.
Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä, vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan. Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät. Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli sananmukaisesti esitettävä.
Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen, ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian. Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.
Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä suuremmaksi turmioksi.
Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan. Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.
Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina Pietariin.
Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa, vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina, ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä, ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa, sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä. Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla sydäntä särkeviä.
Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen, sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten, että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan. Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon. Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu, nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui. Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.
Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa v. 1850.
Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet, on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift 1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa koskevia tutkimuksia.]