TYÖN LOMASSA
Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:
— No, se on valmis nyt?
— Se on valmis, nimiä vailla.
— Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös esitän hyväksyttäviksi, ja sitten…
Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:
— Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.
Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan, komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:
— Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa. Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni. Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi hilpeästi:
— Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:
— Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi. Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan, ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle pohjalle. Minä en epäile.
— En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. — Alku on ainakin lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.
— Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.
Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista, jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies, harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.
Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle, jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna 1811.
Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:
— Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän… Unelman — olisiko siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. — Elämäni on ollut täynnä unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus. Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä, että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain unelma, kaunis mutta petollinen?
Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa, koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille, ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta — ja nyt oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle — ja nyt oli Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan? Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita muistoja, katkenneita toiveita — muuta ei…
Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:
— Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi mitään pysyvää, mitään todellista, — hupeneeko kaikki tyhjäksi? Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan. Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas, toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin edelliset kaikki?
Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:
— Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset, että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.
Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen, että hänen laskemansa perustus kestäisi.
Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla, vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen, köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen onnen perusteita laskettaessa.
Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön unelmansa toteuttamiseksi.
Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat varjoina kuvastuivat puolipimeässä.
Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut. Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta. Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.
Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta vastaan. Hän mietti:
— Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea, uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana, tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin lastulinna…?
Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen. Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin, haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa…
Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.
Palvelija ryntäsi huoneeseen.
— Tulet! komensi kenraali.
Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein kuin rukoillen:
— Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko, puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, — mutta muista, että minä olen ihminen…
* * * * *
Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta, jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä Uuteen.