VANHA KERSANTTI
Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.
Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat, joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.
Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.
— Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?
— Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska majuri on saattamassa.
— Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. — Vai se se nyt on kuollut, mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.
— Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.
— Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut, tekeytyi vain.
— Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä oli, tuossa kai se nyt on tallella.
— Jos lie siinäkään.
— Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.
Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.
Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.
* * * * *
Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä viettämään.
Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa, ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.
Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin, eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa — ja se tapahtui usein, — oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa, vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.
Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt, mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.
Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tiukkoja liikkeitä.
Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset seurasivat toinen toistaan, — nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.
Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.
Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta, näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön hiljaisuus.
— Mitä hän sanoo?
— Mitä kieltä hän puhuu?
— Onko se tuo tosiaankin Gråman?
Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat, olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.
— Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.
— Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan katseen ja huudahti ruotsiksi:
— Sinäkö käsket minut ulos!
— Minä, vastasi majuri kalpeana. — Ja sinun täytyy poistua, muuten…
Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa, ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.
Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä — von Fersen, Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, — mutta mitään varmaa tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut humalassa ja puhunut pötyä.
Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi, pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään, kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen. Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.
Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle; puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle länteen päin.
Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.
— Palaako hän vielä?
— Luultavasti ei… taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän oli varsin huolissaan tuosta matkasta.
Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.
Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä, hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä nauru ja laulu puistikon tanterella.
Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä ja pysähtyi:
— Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole tottunut itkemään?
— Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.
— Ja sinä sen olisit ansainnut… niin, sinun on täytynyt liiaksi kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin onnesi voi vielä kääntyä.
— Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt…
Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.
* * * * *
Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.
Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa kättä ja lähtivät haudalta hekin.
Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut kyselläkään.