I
Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin, joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, — vaan silloin hän jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin, tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.
Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat metsästysretkelle lähdössä, — palvelijat tulivat taaempana kantaen torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan. Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.
Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään — ei tiennyt hän itsekään miksi — ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli — kauhukseen —, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut, vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään. Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka ilmeisesti puhutteli juuri häntä.
— Terve, tyttö siinä ojan partaalla… mikset tervehdi herttuatasi?
Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, — hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä, niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen, notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta vavisten, siihen ääneti seisomaan.
— Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea nuori herra hevosensa seljästä.
— Kaarina, vastasi tyttö ujosti.
— Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?
— Hannu porvari… tullin luona tuossa.
— Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi talossaan, — sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi on. Sen nimi on Kaarina.
Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän seurueensa puoleen virkkaen:
— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa nuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsain mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…