II

Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita, palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakasti iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.

Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja rattoisuutta ympärilleen.

Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.

Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä ei voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti siitä vain vilpittömästi iloitsevan.

Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta juhlasuojiin.

Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren, nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:

— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!

Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta, silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:

— Mutta missä on kuningattareni?

Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:

— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.

Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:

— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.

Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan ja virkkoi:

— Valitsen senkin.

Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:

— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.

Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:

— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.

Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle — ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen toiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuus liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.

Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain, että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.

Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat. Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.

— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta, jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.

— Ja malja Suomen herttuattarelle!

Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen, kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.