III
Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti, kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan. Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään niitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennen hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut. — No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat, kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, — hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi" häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on onni täydellinen.
— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden. Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan käsikirjuria vastaan.
— Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
— Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan matkoillaan.
— Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
— Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".
— Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
— Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois…, muualle.
— Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa… minne?
— Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa…, toistaiseksi…, ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut sitä ymmärtää.
— Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte! Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan… ja minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
— Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en uskalla sitä tehdä… ennenkuin herttua käskee.
— Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:
— Mitä, karkoittaako hän minut — ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert, sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä… Vai onko tuo käsky ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
— Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut hänen sydämensä, — sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän hakaltaen kertoi hän:
— Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin — ymmärrättehän…
— Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
— Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen suosiollinen.
— Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan, ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä huoahdus:
— Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset, potkitut maailman jalkoihin!
Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
— Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla huomenlahjoilla on hän teitä muistava, — herttuan suosio on teidät kyllä vielä onneenne saattava.
— Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!
— Olkaa järkevä, kehoitti mestari, — eihän sitä voinut ijäti kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän, että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, — muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.
Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.
— Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta, että hän edelleen on teille jalomielinen.
Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.
Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."
Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.
— Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on niin raskasta, kun ne taittuvat… Mitä jää jälelle niiden sijaan, lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava…
Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen. Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu. Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se kilahtaen putosi, — siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.