IV
Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä, ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan. Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille, hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.
Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen valtuutettujaan vastustaa?
Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet, talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, — lohduttivat heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.
Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies, urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet, hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti itkettyjen öiden jättämä harso. — Ratsumies saapuu viestiä tuoden, karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. — Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin epätietoisuuttaan tyydyttämään, — hänen yksin ei. Katkeruutta sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty, ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.
Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli, kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville, portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.
Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja, joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea katse…, hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa, haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?
Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan, häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.
— Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.
— Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua…
Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa. Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta, tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina. Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.
Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja työntää hänet takaisin, — vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.
Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä. Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä kovaäänisemmiksi.
Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.
— Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.
— Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.
— Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!
Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli joukon johtaja, — Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies, Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut, monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.
— Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt herttuakuntasi — tai tutkimme sen itse.
Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat, joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.
Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:
— Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.
Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja siksi hän vielä viivähti.
— Mitä viivyt, mene!
Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja, kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi, — muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut. Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle käsivarrelleen, ja kolmas — valkotukkainen, nelivuotias tyttö, — juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään yöhön.
Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta, ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen rikkirevityssä mielessään: — Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu hukkui kaikki, kaikki!