V

Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.

Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu, siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta kerran taas savu nousee.

Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin puhdisti heitä odotellessaan.

Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin, se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.

Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet, hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli hän haaveksinut vielä enempää, — siksi kai oli kohtalon kosto hänet niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.

Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra, jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan. Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon. Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.

Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.

Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet, jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui hitaasti sammutettua kaihoa.

— Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka iloisena jo portailla hyppeli.

— Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi äiti.

— Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun, vihdoin uuteen kotiin pääsimme?

— Enkö ole iloinen — olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.

Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän olemme vihdoin perillä", — äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä, onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.

Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin, joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin ystävinä hänen luokseen.

Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä, nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.

— Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui yksinäinen nainen itsekseen. — Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla vielä onnellinenkin — yksinäisten muistojeni kautta.

Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon pehmoisen vaippansa alle.