V. ENSIMMÄINEN SAARNA.
Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä, jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta kaupunkiin päin.
He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin, ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla kujilla.
— Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: — Vaan mitenpä saisikaan, Turussahan ei ole väkeä…
Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.
Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko, ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty viettämään.
* * * * *
Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli kulumassa, eikä apua kuulunut.
Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten sotilasvahtien ohi.
— Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. — Niin kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, — nyt ei uskaltanut veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.
— Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas elämään, säesti toinen seurueesta. — Mutta meidät he ovat kokonaan unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle jäätiin!
— Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi toinen alakuloisesti siihenkin:
— Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!
Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä. Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa; ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet tai humalat.
Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas, mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan välttämättömimpiä, juoksevia asioita.
Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä. Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset, hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin oli pälviä, — ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti, mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.
Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, — siinä täytyi toisten toisiaan odottaa.
Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain — Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja huudahti:
— Terve, Silta, rauha kanssasi!
Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan kuluttua sai hän vastanneeksi:
— Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän kroopin rannalle?
— Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä ystävänsä kättä puristaen. — Tulin pormestari von Aakenin laivalla, jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja sinua juuri olen hakemassa.
Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:
— Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?
— Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille, vastasi Pietari.
— Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.
Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:
— Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, — mistä alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.
— Hyvin hitaasti, kuten näet, — vaikeaksipa taitaa näissä oloissa vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: — Kuule, miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit? Minne sinä hävisit ja miten, — kerro!
Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:
— Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin… Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi riuduttamaan epäilys, — se riudutti samoin sinuakin…
— Muistan…, se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.
— Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään munkin, jonka seuraan lyöttäysin…
— Minkä munkin?
— Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, — se oli Niilo Grabbe, joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.
— Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.
— Senpä arvaan — juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä, että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, — ei auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen, miehistöineen pakoon Viron rannalle.
— Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään, miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.
— Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä kotona saanut mitään aikaan. — Pietari kertoi raskain mielin noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: — Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja toivolla.
Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.
Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:
— Yksinkö tulit?
— En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt vuorostaan kyselemään: — Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä olet saanut täällä aikaan?
Alakuloisesti vastasi Silta:
— Mitäpä minä…, tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita…
— Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa…
Luottamuksesi horjuu, — tuon kyllä tunnen!
— Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.
— Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. — Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?
— Tuttavissani siellä kävin…, asun kuoripappien talossa kapitulin vieressä…
He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:
— Entä kärsivä veljemme Mikael?
— Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään. Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden maine, — hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne priori.
— Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. — Olisipa hän seurannut minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois, Silta, tiedäpäs se!
— Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.
— Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?
— Asuntooni kai.
— Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui, kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun, jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet, kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa jalustoissa.
Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle. Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt vieraille maille…
Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.
Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen Sören Norbylle läänitetty, — kaikki merkit osottavat heidän aikovan oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.
— Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta vieläkin sai meren takaa tietoja.
— Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois, väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut kuulla ammatistaan puhuttavankaan.
— Niin kerrotaan, totesi Heikki. — Mutta meille taitaa siitäkin olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen voutinsa.
— Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri, sarkamekkoinen porvari. — Eikä tule Erik Flemingkään meitä pelastamaan, vaikka lupasi…
Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:
— Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?
— Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.
— Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja hirtti itse junkkarin…
— Hirttikö heittiön, — roikkukoon syntiensä palkaksi!
Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle varotellen suihkastiin:
— Hiljemmin puhu! — Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:
— Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä päästiinkin.
Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen, uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen. Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen puhujan jokaisen sanan.
Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen tipahti…? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:
— Kuka on tämä uusi pappi?
Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:
— Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina oli täällä kuoripappina.
Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:
— Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?
— Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa keväänä, kun hän kotona kävi.
— Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. —
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!
Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi. Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei, enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, — huusi hän, — kuinka paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin. Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa. Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen kansalta varoja kerätäkseen…
— Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku ymmälle joutunut kuuntelija.
— Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. — Mutta maltahan!
Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:
"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa, saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta, jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, — ei, hyvät ihmiset, se on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille kuin köyhille…"
Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko… ei, ei! Jo hän kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia, mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla…!
Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin, jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta…"
Puhujan äänen vaijettua — hän laskeusi rappusilta ja poistui hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin — istuivat turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli tuo saarna? — siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi kirkkoa ja pappeja vastaan.
— Mitä se sanoikaan? — Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä kyselemään. — Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!
— Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat…
— Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta…
Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs Puolalanmäen ryysyläisistä:
— Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä nylkevät ja sitten vielä…
— Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. — Kun ei lie mies kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla…
— Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan veljenpoika…, väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.
— Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. — En ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin sinä tuossa…
— Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua, arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. — Näinä sekasorron aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta. Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi panna paavinkin viralta…, sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on vailla piispaa ja tuomiokapitulia.
— Sietää kyllä, — parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!
— Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!
— Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. — Merkillinen saarna ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!
Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. —
Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa, istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen, — sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt, koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.
— Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä alkuunkaan, intti Pietari.
— Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen. — Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian uutta…
— Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.
— Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.
— Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!
— Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita. — Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: — En tiedä, olenko väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin lusikoittain…
— Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. — Eikä silloin minua kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai latinalaisia messuja.
— Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin. Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry — asiallemme vahingoksi.
Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, — tunsihan hän itse, että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen virkkoikin:
— Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?
— Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. — Ja papin puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.
Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi toverinsa eteen virkkaen:
— Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja itseäni tutkia, — tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, — ei Silta! Emme saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin totta kuin sen oikeaksi uskomme.
Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena, Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä pidättämään, kysellen:
— Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon…
— Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. — Asun vävyni, Eerikki Skalmin talossa, — riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas tavataan.
Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea, josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan. Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut päässyt askeltakaan eteenpäin!
Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille…
Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!