Pietari Särkilahti: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo

VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.

Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului — kapitulistako vai sen viereisestä talosta — ja mitä se merkitsi. Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden takana, keskelle katua katselemaan.

Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään, jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.

— Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa välitse. — Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin vehkeitä!

Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja luudansuhinaa.

Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.

Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen, ainoan kaupungissa olevan prelaatin, — johdettavina ja hän tahtoi myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää, kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.

Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista vuotta oli ollut autiona, — talvella vain oli siellä majaillut palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan silmiin katsellen.

— Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään, kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät värähtämättöminä.

— Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. — Onhan asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.

— Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi saadaan kokoon.

— Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset jotakin oppia.

Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia, paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies, ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka, ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa…, häntä senvuoksi oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt… Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:

— Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?

— Kaduilta ja kujilta…

Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja poikiin iloisesti viitaten:

— Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.

Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä koulunalku…, hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa! Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois, mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään taas kääntyen:

— Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.

— Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään saranoillaan pahasti keikkuvan oven.

Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt puhutella pidempään ja ankarammin…, miksi oli hän näinikään paennut koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen… Hän oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä…, hänen silmissään ja äänessään on jotakin vetävää…, jotakin voittavaa varmuutta, — pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!

Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän puhutteli nuoria apulaisiaan:

— Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun soitetaan, tulee teidän olla täällä, — tässä koulussa ei laiskotella!

— Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.

— Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!

Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.

Tiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina olikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan oikeauskoista kirkkoa vastaan — nyt siis Suomessakin! Pietari Särkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut Uuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli hänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa, — niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista… Maassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon heikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata niinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista salaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi ja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on kerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää, sillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa sangen heikot.

Mutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava, päätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä paavillisen kirkon kimppuun, — sitä ei ole sallittava varsinkaan Suomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos niitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä kirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, — se lankee pian takaisin pakanuuteen… Ei, mestari Pietarilla olkoon vaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden puolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä…

— Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä varmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta, kävelemään takaisin koulutupaan.

Siellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää korjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen vaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen, jota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa itselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän kyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi saarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä paremmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset syvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava, tulevaisuutta on ajateltava…

Siinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun, nyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina ja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat kuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn hän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä itsekseen ääneensä ulkomuistilta:

Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,
Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.

[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki, aritmetiikka, geometria ja astronomia.]

Niin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta vielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista työtään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on teinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit opetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä esittämään…

Kun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän arkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin äskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan, mutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:

— Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme johtajaksi, — se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin tuomiokapitulin jäsenelle.

— Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari, älyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä ankarampana miehenä. — Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto…

— Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän saatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.

— Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, — keskeyttäköön sen kapituli sitten jos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä ja värähtämättömänä jatkoi Hannus:

— Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän saarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.

— Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää hymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:

— Ne ovat nyt lopetettavat?

— Miksi?

— Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.

— Olenko siis puhunut jotakin väärää?

— Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en nyt puutu…

— Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!

Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui terästyvällä äänellä:

— Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne…

— Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä? kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.

Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:

— Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä turmioksi kirkolliselle elämällemme ja… ja ehkä muutenkin… Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu… Ymmärrättekö?

— Kenties ymmärrän — erehdyksenne…

— Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta kansaan…

Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:

— Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava. Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, — hän yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan…

Vai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari itsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän kysäsi melkein ivallisesti:

— Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko myöskin maapappilastaan?

— Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on tuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu saarnaaminen kansan kielellä.

Arkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki Pietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta katseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen maisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti hän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä olikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli hän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän tiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei todellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi hänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa tuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti — kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota ivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:

— Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen huomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta mukananne forsian, jalkavaimon…

Särkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella, melkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja säikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus Pietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi vastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan. Nyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin leveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:

— Se on vihitty vaimoni!

Mutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan, jatkoi vain:

— En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla on sellainen ystävä…, taloudenhoitaja…, kirkko ei tahdo puuttua näihin yksityissuhteisiin…

— Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin. — niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi arkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei toinen olisi äännähtänytkään: — Mutta teitä, mestari, tahdon aivan yksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti yhdessä jalkavaimojensa kanssa…

— Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät…

— Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi Hannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. — Se herättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon tulko.

— Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin uudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin ilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan kainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon. Hetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä, jonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi puhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain vastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin kielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan, jo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman rauhallisesti:

— Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on nainen, — niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät…?

Salavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun silmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja sammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla kasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin arvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi äänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:

— Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää ollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti tunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja siveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit, jotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia ja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on Jumalan säätämä laitos…

Pietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt huoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain hiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja painanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän jo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.

Hetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä koulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan…, hänen mieleensä oli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa kiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi samalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen kirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että levottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle koulupenkille, puhuen itsekseen:

— Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai tukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta, — ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta julistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, — ei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas erottamaan meidät…! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.

Vielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin varoituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita taisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään masentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:

— Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,
Pietari, nyt alkaa työ!

Siistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein askelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli hän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti säännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu ja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi. Hartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä voimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta. Mutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli palanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, — siksikö hän tänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo väittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!

Samassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä astui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt, tuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella, vetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei Margareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti, jolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin ympäri, — juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella vaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, — siispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.

Juuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt vihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä jo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli omakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän kuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään varten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita, kuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet, ei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe, oli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse oli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja paavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli hänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi vaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.

— Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa! Ei, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena hän pysyy!

Näissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten reunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin kauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan nuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella. Luostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin talo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä autiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin olivat vainolaiset tarvinneet, — siksi oli Pietari asettunut lankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja sinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin askelin.

Hänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa: nuori, solakka nainen — pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä kyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka emäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin silmilleen…, mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina iloiset silmät nyt itkettyneiltä… Pietari tempasi huivin syrjään: Niinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka vavahteli vieläkin…

— Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. — Miksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin tavallisesti.

Mutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas rajummin eikä saanut sanaa suustaan.

— Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. — Onko joku tehnyt kyyhkylleni pahaa?

Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:

— Meidän…, taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.

— Muuttaa! Meidän taikka sinun! — Pietari rupesi aavistamaan jotakin: — Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?

— Lankosi…

— Eerik — se nahjus! — Pietari puristi nyrkkiään.

— Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi äsken täällä luonani itkemässä…

— Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:

— Minä kun en ole oikea vaimosi…, sanotaan, enkä saa olla…

— Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät vihittiin…, ja tulet aina vaimoni olemaan. — Niin lohdutteli Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki merkitsi. — Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.

Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä, hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa, hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt Margareetalle puhumassa.

Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut…, ei ole soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.

— Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi ja pilkallisesti.

— Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. — Eikä ole hyvä joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa…

— Mutta eikö tämä ole minun asiani?

— Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.

— Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.

— Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut kansaa villitsemään, — epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa ja elämä on ahtaalla…

— Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta lankomiestään vielä lohduttamaankin:

— Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä…

Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei…, hänen ei pidä saada mieltäni masentaa… ei Hannus, niin helposti et toki minua uraltani suista etkä kotionneanikaan säre…, minun on noustava kun teräsjousen iskujesi alta!

Pihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja hetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita arkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi vaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen tarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen ainoa turvansa.

— Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla rennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat, kertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin sukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun perheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.

— Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten uusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma yhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!

— Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen vaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita ja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka pelottavana asui.

— Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!

— Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.

Jo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei ollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies; pitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa. Mutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon korjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla mielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:

— Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme tarvitsekaan vierasta apua.

Mutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka aina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin lohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta koko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain epäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi asunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari siirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli saatu korjatuksi ja asuttavaksi.

— Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. — Älä itke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.

— Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan…, eikä ruokaa edes alkaaksenne…

— On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä voi maata lattiallakin…

Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:

— Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.