VIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.
Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.
Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt, vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita puhuttelemaan.
Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.
— Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi, jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen puna.
— Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.
— Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä silmää iskien.
— Mitä ratkaisua? — Pietari oli aivan ymmällä.
— Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä tapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei siitäkään innostunut, urahti vain:
— Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se muuten meihin kuuluu?
— Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. — Kapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko sinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka suurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio on tähän päivään kiintynyt!
Mutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota oven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen poikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko oli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta heikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut ja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa…, olipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä halunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli hän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen, jota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä menossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat, Jaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin oli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt lunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä todellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä kotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään vanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana esiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.
Mutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:
— Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo luokseen…
— Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi Pietari vieläkin haluttomasti. — Kanungeiksikin valitkoot ketä tahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.
— Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat miehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. — Vastustajamme ovat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita…
Mutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän katseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen haali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, — heti Turkuun tultuaan oli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan silmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.
— Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan hartioilleen, huudahtaen reippaammin:
— En arkaile nytkään, menkäämme! — Poikien puoleen kääntyen hän lausui: — Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!
Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa, lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui, olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.
Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä. Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden, Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä, joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.
— Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. — Ja jos Turussa olisi maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.
— Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:
— Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.
Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi". Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.
Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.
Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.
Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.
Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.
— Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin useimmat muut Suomenkin papit.
Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:
— Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, — en tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.
Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:
— Sinusta juuri onkin kysymys — sinua juuri tarvitsemme. Olen kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin olet meille arvokas voima — henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi pitää sinun niin rynnistää ja riehua?
Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän virkkoi yhtä mutkattomasti:
— Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.
— Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari, miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain…?
Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:
— Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö aneita…
Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:
— Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti arimpaan paikkaan… Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten totuuksien…
— Raamatun, pisti Pietari väliin.
— Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä vastaan ovat sangen selvät…
— Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.
— So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. — Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. — Minähän olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä…?
— Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. — On vain oikea tie ja väärä…
— Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni, lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. — Tiedänhän, ettet sinäkään sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, — olen kuullut Lutherin oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.
— Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan, selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä Pietariin, puhuen:
— Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on huudettu.
Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:
— Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi…
— Olet, tiedän, keskeytti vanhus. — Luonasi on nainen, jota sanot vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on, että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa…, kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari, kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.
— Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään, vakuutti Pietari.
— Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?
— Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi, Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, — ajamamme asia on meille toki suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!
— Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni, onko teissä vakavuutta…
Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:
— En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja mikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien…
Kyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:
— Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin Pietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata taipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi, joko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten pappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa vanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen siunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan heidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin talosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen rinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään, olisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa ymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä jostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin joutunut jollekin keskitielle…!
Näistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti keräytyvän tuomiokirkon ympärille.
— Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.
— Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.
— Jännitys on kaupungissa suuri.
— Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta Pietarille. — He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi; heidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.
Nämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko nuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet hänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään olevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla… Hiki kihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut saanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki kylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui hän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa. Kaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten teiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.
Mutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava väkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan kapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen nuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan sakastiin — rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden näet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta oli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta nyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin, jonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.
— Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi häiritsevälle kirkonpalvelijalle.
— Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski tuomiorovasti sanoa.
— No, tulenpahan tästä…
Vanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.
— Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen melkein valitellen. — Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella opettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme. Pian onkin jo joulu käsissä.
Suntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään, joka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja kapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.
Sakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla, paloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli, melkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten sekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa huoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli tapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää odotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä kyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen lähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa paistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut välähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi köynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit, kappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain hiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.
Pietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen rukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun Bartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan eteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti, ettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava, hämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen oli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta rukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain pappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.
Kahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa piispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina perin luotettavia.
— Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he kallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin takana. — Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo…
— Mutta se viides paikka…!
Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua taas kuului tuo äskeinen ääni:
— Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja vaikeahan sitä olisikin ajatella…
— Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?
— Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.
— Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin pikkuväkeä villitsemästä.
— Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan…
Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta… Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä, mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan… Itse vaalia hän vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo vilpitön ja itsekkyydestä vapaa…
— Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.
— Nyt kaikki kapituliin!
Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.
Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki, istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin paikka — se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi. Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra — arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat, kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten valettu korkea, paksu vahakynttilä — kaiken varalta, sillä joskus saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.
Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista, ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot, henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki nimenomaan vaadikaan…
— Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. — Pelkäsivät, etteivät pidä puoliaan…!
Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri… Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.
Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen, kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa kalpeana seisovaa maisteria.
Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa veljeyshenkeä.
— Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.
Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen, jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä, ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä vastustajaansa kohtaan — koko seurassa oli hänen tukala olla, — vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä… Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja virkahti purevasti:
— Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?
— Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.
— Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, — En minäkään tähän veljeyteen luota.
Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille, olisi hänen sijassaan menetellyt, — ei, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa, luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen, uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan varmana korotti äänensä lausuessaan:
— Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla, enkä mitään muuta…!
Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen jäsenen kapituliin valitsitte!
Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana olivat prelaattien ja kanunkien paikat.
Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti. Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:
— Ompahan siinä Pietari-maisterikin!
— Eipä auttanut muu, valita se piti!
Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.
Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä Pyhän Henrikin kellariin, — siellä tarjottiin näet vaalipäivänä viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan, säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi voitoniloisella äänellä:
— Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin paeten hänen kainalostaan irti.
— Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. — Onhan tämä oikein sinun päiväsi, — ajatteleppas!
— Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.
Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum.
Virgo parit filium,
Qva e non novit virum…
(Katso uutta riemua,
Ihme meille suotiin:
Neitseen puhtaan kohdusta
Poika maailmaan luotiin…)
Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen, etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.
Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.
— Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle kadunkulmissa.
— Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!
Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle iloa tuottavansa, — oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet. Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti… Mutta hän hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa puoleen ja komensi reippaasti: — Lauletaan, pojat!
Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain iloinen parvi:
In obscuro nascitur
Illustrator solis.
Stabulo reponitur
Princeps terrae molis.
Fasciatur dextera
Qvae affixit sidera
Et coelos ascendit.
Concrepat vagitibus
Qvi tonat in nubibus
Ac fulgor accendit.
(Yössä syntyy auringon
Kirkastaja jalo.
Seimi hänen suojansa,
Jok' on maailman valo.
Käden tuon, mi tähden loi
Emo käärii, kapaloi:
Heikko vahvan suoja.
Itkee lailla lapsosen
Jylisijä pilvien,
Salamoiden luoja.)