IX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.
Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili peiton päällä, kädet ristissä pään alla.
Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan, leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana, mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän tuohon uuninrintaan: — eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua uuninotsaa.
— Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja — hymähti mies, Pietari Särkilahti, itsekseen. — Hän on pappilanuuniin, kai täällä asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä tuossa…?
Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.
— Taistelua! — Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen. — Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää sovinnossa, — sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee…
Nyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti. Luonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti karjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, — Pietari tiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään…
— Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa rauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa taisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään…, revitään tuleen ja minun täytyy repiä muita…, ja kumminkin saa Jumala varmasti minuttakin valtakuntansa toteutetuksi…
Hän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että kissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.
— Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, — ja eiköhän se olekin ihmisen tarkoitus!
Pari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut Turusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu kanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa, hoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan talvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja häntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin ajaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut teininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä elivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja nuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua. Täällä on hyvä nauttia levosta — ja levon työstä!
— Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän ääneensä vuoteeltaan.
Ulkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa, joka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta palattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen huudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.
— Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. — Täällä soutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa…
Margareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli saksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.
— Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä löyly…, virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan antautuen.
— Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, — katso, tyttösikin pyytää sinua jäämään.
Nuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä vain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen pienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja laski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan oli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, — Turussa jouti hän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.
— Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta…
Hän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä helteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän lahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta oli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta nousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.
— Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä ilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan…
Hänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta. Pikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että pojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän tuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja tarttunut siihen sulin käsin… Juosten laskeutui hän rantaan päin veikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka kylätietä asteli pappilaan.
— Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan papinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon talonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. — Nyt, Margareeta, huusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!
Hän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat noista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan, olivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.
— Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän vanhimmalle vieraistaan. — Se oli niin likanen, otin sen seinältä pois, sydämessäni on puhtaampi kuva.
— Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.
— Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu kuin kuva.
Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan, jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja puhui:
— Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne emäntiä.
Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää kättelemään. Ja Pietari selitti:
— Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.
Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta, lautakantista kirjaa.
— Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä seuraten.
— Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: — Vielä se teille on ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!
Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta, ja puhui reippaasti vierailleen:
— Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan…
Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen. Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet. Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:
— Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin. Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta — että se vähän, mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan, jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän todistamaan.
Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:
— Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette varmaankin kuulleet paljon pahaa…
Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä, Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla, mutta varmalla kädellä.
— Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin, sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.
Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista, kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt. Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen, Tammiston tila — joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle — nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu. Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa, joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle…
Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän vallan riemulla:
— Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut. Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään…
Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti — vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva raamattu, — Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle, mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.
* * * * *
Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui pohjukkaan päin.
Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin. Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan selälle katsellut:
— Tuo venhe näyttää tulevan tänne.
— Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, — Se laskee kai naapurin rantaan.
— Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi. Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.
— Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä avaamaan. — No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut veljille ikävä…!
Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he — vähemmin puheillaan kuin haltioituneilla tempuillaan — villinneet pienen joukon uteliaita, jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin", kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin…"
Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi Margareetan levottomiin kysymyksiin:
— Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.
— Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa pappilassamme?
— Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu…
— Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut, — valitti vaimo katkerasti.
— En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:
— Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen…
Pietari huoahti kuin kaipauksella:
— Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma — mutta unelma vain!
Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan, sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä, kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske Suomeenkin.
— Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. — Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, — ei, mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!
Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.
— Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä tuijotti maahan. — Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun lähinnä ajatella sitä… Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit…
Nuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä laskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena virkkoi:
— Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti matkustat, Pietari…
— Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!
Paavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija, kiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä. Sellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen jouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari kantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea. Mutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo. Hän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion kuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä olivat niin hajanaiset ja hapuilevat… Sitten laski hän hellävaroen "Jumalan kirjan" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän huolella lukitsi.
— Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, — ei vielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on minun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava, sitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on taisteltava, aina yhä taisteltava — ei auta! — sitten ehkä joskus, vuosien perästä…
Huoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo painunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden päivän.