X. RENGON JUHLAT.
Eräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen kirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi, joka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle päin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja huojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti torveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat huoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti Napaturun hölmistyneille kaalinnostajille:
— Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta…
— No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta tuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa mieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:
— Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan hurskasta matkuetta!
Torveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti uutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi tuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti kankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.
Pian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla. Sankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen nyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille ripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit kiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä. Sitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.
— Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä, puhui yksi luutamies. — Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin vielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä kädettömäksi että jalattomaksi.
— Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa, kertoi toisen anetalon siistijä. — Hän on nyt tehnyt pyhimykselle ihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin veistänyt… Niin kehui Mikko itse.
— Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja ulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt taas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?
— Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama lakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. — Lähteenkorvan kaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa järjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois Särkilahden saarnoista.
— Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet todella sieltä terveytensä saaneet.
Kirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen toivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu toimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi valittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun suomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli ollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu luottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa voimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty keinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet seikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän Henrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut oli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko särki vanhoja käsityksiä — hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan lahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan muistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan — heti julistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki Hämeeseen.
— Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla, virkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.
— Niin, kellotkin soivat — lähdetään jo mekin!
Kirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia ylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa väkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain punavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta ja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa astuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava pappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.
— Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi äskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia prelaatteja.
— Se on piispa — taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. — Eikö hän sinusta ole oikein piispan näköinen?
— Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen selkään, — katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita pakottaisi!
Todellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta ratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa. Melkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen, siunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen saapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.
— Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies edelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.
— Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.
Lokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle piispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia sitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa kuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui hiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit ja hopealta välkähti piispanvaippa.
— Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.
— Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. — Uusi kuningas ei salli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti nyt Kuusistossakin isännöi…
Mutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo ratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja, kuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua kantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä oli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja savisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia, kansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä. Pyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja särpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille oli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, — siksi oli Turun koko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt pappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa asteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin nunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen risti, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista täplää — Vapahtajan viisi haavaa.
Jälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi tuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:
— Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.
— Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, — kas, onhan siinä pyhän Jaakopin kuva!
— Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja synninpäästö saatu.
— Synnittöminä nyt siis palaatte?
— Ainakin kuukauden päiviksi!
Kysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui vakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen kivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit arkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, — hänpä ei, itseään säästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä taajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua "kirkollista tietä" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat sepposelälleen avatut.
Koko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon, missä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui kirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus. Hän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi päättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä uskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät kirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen muka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.
— Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan vahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa taas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa niitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu ja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka ovat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään; heidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja kuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa kaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin…
* * * * *
Väristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen partaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan. Mutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella kuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella jo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken päättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan oli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he painautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava maisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin auki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset juoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja "leivättömäin pappilan" yhteisissä ruokapöydissä.
Kateellinen luutamies, jolla ei ollut "kuittia" juhlaruuille päästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan tuttavansa ja virkkoi:
— Näytäpäs koipeasi, Asarias, — onpa tosiaan pyhä Jaakko sen tainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.
Ontuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin toisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin pyhiinvaeltajan:
— Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? — Köpittävä akka ei kuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole korvatauteihin kajonnut. — Mutta hyvän nälän ja janon se on heille kaikille antanut! —
Pappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa kirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin oli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi kutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he tiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet olivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta iloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi voitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä iskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus — niin uskottiin —, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla jatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja hyvä innon puhti…!
— Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään kuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä; hän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. — Miksei hän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!
— Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen Arvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa jälkeen.
— Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, — juuri sieltä hänet olisi ollut poistettava.
— Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen? kyseli Gasparus.
— Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden nimessä:
— Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli päätään kiukustuneena:
— Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka löydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi…
— Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin suojelee, säesti Gasparus silmää iskien. — Mutta sitä menoa ei voi enää pitkään jatkua!
— Eikä jatku, terästi arkkiteini. — Liian höllällä on Särkilahtea joukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, — on sallittu hänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia käsityksiä…
— Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti Gasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään puolustamaan:
— Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, — mutta minun on ollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas selviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.
— Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. — Mies on vedettävä kapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan…
— Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten vieraitaan sakastista saattamaan. — Mutta nyt on meidän jo aika lähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he meitä kenties jo odottavat.
— Vieläkö muitakin? kyseli Lille.
— Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja, sukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin…
Hannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä saattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä nyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä elähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut… Ja kansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään, ikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.
* * * * *
Rengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että perusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi kirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota viinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita niitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri kulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan käskystä asekatselmukseen.
Oli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta valloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen Voionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan uudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia vastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle lääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan takaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan suuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden vuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja lisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata varjelemaan.
Tästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän sotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä rouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa ja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat ja juopuivat.
Varhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat, avatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen paljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita herroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa seuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle, jonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat he armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle sattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa ja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin. Ratsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne sieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.
— Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä, kumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.
— Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka aina oli asioista selvillä. — Yökauden ovat he juoneet Lehtisten kartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla päällä.
— Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes mene nukkumaan?
— Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys luonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. — Mutta enin asiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin. Kuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!
Muita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista Kirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja linnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen mittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa torin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka heidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa puheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat olivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle vaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän välinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.
Siinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain Rengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja työttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan iloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin, mutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri kiistan ratkaisijaksi.
— Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. — Meillä on oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset ilmankin palkkaa, — ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan…
— Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille — sovitaanpa ehdoista ensiksi…
— Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. — Kas näin, tuotapikaa minä kirjoitan teidät sotaväkeen.
— Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit hoipertelevaa kirjuria.
— Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki…! Kiinni ne miehet!
Siinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat tuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin viemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.
Samassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs juhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli Pietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka oli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet pysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia ryysymiehiä komentamaan.
— Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan ratsunsa selästä.
— Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.
— Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. —
Miekat esille, näin ajetaan karja navettaan…
Säikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa heiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten kivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä ole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.
— Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra, ratsuaan kannustaen. — Katsotaan, onko meillä valtaa…!
Mutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti kerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi; humalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti pakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet tietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut herra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin ympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui hänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta kuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat sillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin. Sillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja heiluttaen veristä miekkaansa.
Kivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion riehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät sällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:
— Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!
— Kivittäkäämme houkkio!
Vihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen hirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet, itse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi kauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille luukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento aseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden yhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit, kontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki näytti tulleen…
Silloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu, voimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:
— Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset…!
Tämä käskijä oli Pietari Särkilahti. — Hän oli, kirja kädessään, kulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, — yhtäkkiä hän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti älynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin sillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit kiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään tuhoon eksymästä.
Tuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät Pietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan juurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan selkoa kahakan syistä.
Mutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn nousseet.