XI. SAARNA JA VASTASAARNA.
Pyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä kuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia hoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä tuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin torikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.
Hautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat sitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo siunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja tuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen jotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa näyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?
Heidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli lyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet murha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja oli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut tuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen raivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?
Miehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi syrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he odottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää muiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä pilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen, jotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä paljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin…
Mutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja missä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili — ja ihmetteli sitä itsekin.
— He odottavat, — mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli miestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. —
— Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen. Hänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui olevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin painosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin hallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.
— Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.
— Niin lie parasta…
Hiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi Pietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä hyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten elämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.
— Miksi? — Jo korotti puhuja äänensä. — Miksei pyhä Jaakko, jonka juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi, etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa. Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.
Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.
— Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä mekkomiehiltä. — Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa Hemming vainaja — muuten perin kunnollinen piispa — kymmenen vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta, ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta…
— Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat, voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!
Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous…
Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, — hän ei tahtonut eikä voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen, kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa, ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli hautuumaantäyteinen rahvas, — tuo sydämissään katkeroittunut pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti hautasaarnansa.
— Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki, huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.
— Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: — Hän yritti katkaista puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.
— Hän luimisti silmillään pahasti — se ei tiennyt sinulle hyvää,
Pietari.
— Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, — sinun hautapuheestasi on pian tieto piispalla ja prelaateilla.
— Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. — Taistelu kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja siihen ei ole meillä lupa vaipua.
Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat omille teilleen.
* * * * *
Taistelu kiihtyikin.
Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla, nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.
Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset, jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan, kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-, milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla. Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita, jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.
Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta, jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva väkijoukko täytti koko hortuksen.
— Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. —
Onko siellä taas joku tempuntekijä?
— Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.
Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja. Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin. Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan, sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen tungos syntynyt.
Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:
"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, — johtaa ihmiset takaisin pakanuuteen…!"
"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä, saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja hammasten kiristys…"
Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:
"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta — voi aikoja! — näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan tätä myrkyttävää saastaa…"
Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka, joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:
— Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!
— Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.
— Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit tappoi.
— Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!
Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia, toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin, mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.
— Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili
Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat
Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. — Hän tänä aamuna
laski intohimot irti.
— Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. —
Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!
— Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen pappispäivänsä, — itsepähän mertaan meni!
— Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!
Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan, että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää kykene suojattiaan pelastamaan, — jalat ovat poikki nyt Lutherin liikkeeltä Suomessa!
Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua, kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä — ja he jäivät kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.