XII. SYYTETTYNÄ.
Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.
Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää ystävälleen tuo pyyntönsä — olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä. Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään tuomitsi, — siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin. Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun…?
— Ei, — takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä… Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt on mieliala pappispiireissä…, tuli voi syttyä pienimmästäkin aiheesta, — eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä…!
Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta myrsky vähän pääsisi asettumaan…
— Poissako? kysyi Pietari kummissaan. — Ja juuriko tänään?
— Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti…!
— Puhuinko mitään väärin?
— Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he ovat pitäneet kokouksia…
Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta varmasti taluttamaan kirkkoon päin.
— He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista. Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, — ethän toki tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.
— En, en! — Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa. Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: — Et tunne mielialaa kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan vain kypene… Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin tapahtuisi…
— Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.
— Niin, jos taas haastat taistelua…
— Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme kirkossakaan. Mutta — lisäsi Pietari hymähtäen — tämänpäiväisestä saarnastani voit olla aivan levollinen… Pidä vain rauhassa Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta, — vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.
Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:
— Olet siis jo kuullut sinäkin…?
— Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä huolimatta, — olenhan saanut kutsun minäkin.
— Ja että siellä nostetaan kysymys…?
— Minun erottamisestani, — huhu on liidellyt jo luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani, joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään. Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa — enkä kapitulista. Tule!
Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä, yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta kuvastui odottavaa jännitystä.
Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan. Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka 1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan niiden kätköpaikkaa, — ei sittenkään, vaikka keisari käski kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän rukouksen voimaan…
Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut, kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen johdosta sanottavana, — odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun kirkkomaalla.
Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.
— Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla, virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. — Sitä älä tee enää tänään, — onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän kaikkien yhteinen.
— Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme, vastasi Pietari pistävästi, — hän ei tätä liittolaistaan vieläkään rakastanut.
Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan sydämellisesti:
— Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat, että voivat niellä lihaa ja leipää…
Pietari hymähti vastatessaan:
— Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat, Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa tapahtumaan…
Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:
— Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa… Älä heitä kirvestä mereen…!
Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään pönttöön.
Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, — se vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan — hiipipä toisten kuulijain mieleen melkein pettymystä!
Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. — Vapahtaja oli kerran opetuslapsineen vuorella — niin kertoi Pietari lämmöllä ja hartaasti — ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän omalle kielellemme tulkittuna…
Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin. Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla äänellä, joka täytti suuren temppelin:
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta — — —"
Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, — niin kauas olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin, joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi, valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista…
Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos. Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, — tummapukuinen, kalpea mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa, — mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon…
* * * * *
Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.
He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa tuolilta tuolille kuiskaamassa:
— Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.
— Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset kanungit.
— Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin, selitti Gasparus silmää iskien.
— Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!
— Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!
Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut, kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä vastasi karttaen hänen katsettaan, — jokainen ymmärsi tällaisen tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.
Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää — häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta. Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen. Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä, sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut…
Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan tyynenä tuolinsa selustaan, — tätä hetkeähän hän juuri oli odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan, kumarsi piispalle ja kysyi:
— Saako jo syytetty vastata?
Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi ennakolta sovitun ohjelman mukaan:
— Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. — Prelaatit olivat päättäneet laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei ollut vielä valmis. — Kapitulille on vasta tehty ehdotus…
— Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin vaatimuksen oikeutetuksi.
— Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti melkein kiivaasti.
— Sen määrää jo kanooninen laki.
Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin. Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.
Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:
— Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn esityksen ja piispa erottaa…
— Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. — Suomessa ei ole paavin vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa…
— Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty…, selitteli
Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta
Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.
— Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!
Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet — sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia —, mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa: Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät vihkimättä ja käyttämättä, — valittu mutta vihkimätön piispa ei saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia erottamaan.
— Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka muotojen mies.
— Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin, väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle karille kaatumaan.
— Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.
— Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.
— Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen…
Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:
— Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten yläpuolelle…! Ei, meidän täytyy odottaa…, lykätä tämä ikävä asia, kunnes Roomasta saapuu vahvistus…
— Siihen voi mennä vuosia…, eikä meillä ole varojakaan Roomaan lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.
— Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen. — En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta vahvistuksen kieltävä…
Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten, jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat, kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat tähän tarkoitukseen koottavat — niistä asioista nyt kapitulissa kiireiset päätökset tehtiin.
Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, — Pietari Särkilahden asia sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu, mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, — tämä käsitys nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään. Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia… Ja nuo katoliset prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, — koko hierarkia on sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään…
Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät, kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:
— Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, — tuota ette ajoissa ajatelleet!
— Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut, vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: — Kirkko ei ole vielä keinoja vailla!
— Eihän toki, veisteli Jaakko. — Mutta Pietari ei luultavasti sillävälin vaikene…
— Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen vaikutusaikansa jää pitkäksi.
Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut, ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille, jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.
Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat. Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:
— Oletko iloinen nyt, Silta?
— Olen. Entä sinä!
— Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän asiamme kulkee eteenpäin…
Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin. Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä terävästi silmiin, kysyen:
— Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?
— Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä äänestä sointuvan riemun.
— Hän on siis astunut ulos luostaristaan?
— Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!
— Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja vastasi vähän tankkaillen:
— Tiedän…, olen käynyt hänen luonaan.
— Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.
— Olen häntä rippi-isänä puhutellut… Pietari katseli nuhtelevasti ystäväänsä ja virkkoi vakavana:
— Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa hiljaisessa kammiossasi, — pannassa pohjassako ovat vielä juuresi kiinni! — Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:
— Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?
— Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee yksinäisessä luostarikopissaan!
Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui vilkkaasti:
— Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään. Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä… Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!
Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla on noin tulinen kiire.