XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.
Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.
Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon, kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa, voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei ollut vielä aikaa…
Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta, jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita, ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja käveli hänkin toisten jäljestä portille.
Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria. Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty" kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari, jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen pikarin.
Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin ympäri, — tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät laulavaan kulkueeseen.
— Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin nähdäkseen.
Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän virkkoi puolittain itsekseen:
— Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, — omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!
— Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. — Näkihän pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi tähti puuttui…
— Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen juhla — se luotiin!
— Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat alati palmikoituivat.
— Petosta, matki Pietari harvakseen, — älkäämme sanoko niin. Tuo nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen, kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi, perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä muuttua Vapahtajan ruumiiksi?
* * * * *
Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi. Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan… Äskenkin hän oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä…, kertovan m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt, olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi… Satuako se siis on kaikki, — valhetta…!
Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:
— Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta…?
— Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää, uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen kirjaan…
Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.
— Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki, huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. — Ja ruumiillisestikin liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, — melkeinpä oli pienokainen tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.
Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä…? Pietari tunsi nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin, jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.
— Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.
— Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. — Ei sinulla siellä ole ystäviä.
— Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.
Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä. Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen, jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?
Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen kellertävät seinät… Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.
Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään…, niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä. Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta, jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!
— Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.
— Mestari Mikaelin?
— Niin juuri.
— Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä: siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin hän vain oli käynyt tässä huoneessa, — hänen mielikuvitustaan olivat aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, — pari munkkia, jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.
Kauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin kuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa vastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, — tuokion kuluttua vasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden käveli. Se oli Mikko, — nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat vain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä enemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut rauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti askeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen, mutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi hänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun kuulunut.
— Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen harvinaisen vieraansa kättä.
— Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä verettömiä kasvoja.
— Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain…
— Pelkäsit?
— Ehkä pelkäsin… Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, — minä olen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!
— Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät kuitenkaan jätä. Niinkö?
— Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset siitä meitäkin…
Pietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:
— En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.
— Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.
— Tulin pyytämään apuasi.
— Minun apuani — sinäkö? Apuani mihin?
— Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä vuosina taistellut, joskin toisella tavalla.
— Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket; sinullahan on jo puolue Turussa.
— Moititko minua siitä?
Pietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin yhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän levottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, — hän ei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi puhumaan:
— Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa vastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä, jonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka sieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan pikkumaailmaani…
— Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää…, virkkoi Pietari varmalla äänellä. — Kävit kerran saarnaani kuulemassa.
— Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan ja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen ulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari, särkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!
Pietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä, jonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko käänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:
— Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.
Siellä oli meidänkin miehiä…
Kuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten pääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari Gasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja joissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli saapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä maallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin puolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten pienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli yhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin tärkeänä.
— Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin päätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.
— Leimusit liekkinä ja voitit?
Miltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot kirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi wittenbergiläisiltä oppivuosilta.
— "Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän munkin", — muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka eräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä itsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri Martti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat luulivat voittaneensa!
Jo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin sisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin yhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa ja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän ei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:
— Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?
— Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.
— Siitä, että minut tahdottiin — ja kai edelleen tahdotaan — erottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.
Karpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita ulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin ilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:
— Olen siitä jotakin kuullut, — luuletko heidän panevan uhkauksensa toimeen?
— Panevat jos voivat, — ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta toistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.
— Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?
— En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka voisi erottaa kanungin, — kuten näet, paavi minua nyt suojelee! Mestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla, hankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle piispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan nuhteiden evästämänä.
— Kuninkaan!
Mikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen hienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi hänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta ymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään, vallan kiihtyneenä jatkoi:
— Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin puhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina ruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät käyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot viedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset laitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan palstoja…
Pietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen priorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta. Mutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi satunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja rauhoittavasti vastata:
— Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen, siitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan tunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja luterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen levittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii kaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos hän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä meille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Pietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista tulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana seisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua:
— Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?
— Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja pyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä pulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.
— Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi Mikko, joskin äskeistä tyynemmin. — Sinä moitit sitä, että kirkot ja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja maksuksi sielumessuista…
— Niin teen.
— Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta suosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? — Hän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: — Minusta tuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä yhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus taistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla voimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari, taisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?
— Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän rauhattomaksi.
Taas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:
— Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja luja, itse vain hapuilen…
Mutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili, hän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:
— Hapuilen usein minäkin… Kuule, Mikko, miksi minulta tuota kyselet?
— Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni kanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi haarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota olen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään…!
Pietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa heikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan omaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion kuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui vavahtavalla äänellä:
— Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta pyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin vetää sinut ulos luostarikammiostasi…
Mikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari oli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista ehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti säikähtävän omaa rauhallisuuttaan:
— Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.
— En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. — Ajattelin sinua apulaiseksi kouluuni, — tunnen jo usein voimani pettävän.
— Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui Mikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä yksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja raukeutta. — Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi kesken polttamasta.
— Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.
— Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. — Miksi tulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on pappeja täynnä.
— Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen vastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. — Pietari pyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: — Sinun koulusi täällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?
— Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan katkerasti. — Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät lähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat…
— Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.
— Kuinka en, — ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja kovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan… — Mikko puhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle tunkevaa kysymystä. — Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti kulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on kuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.
— Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta salata moitetta äänestään.
— Syytäkin, — niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme, niinkuin on papistossakin…
— Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi nyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen asiaansa. — Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö ollutkin, Mikko?
— Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin ja toivoin…
— Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, — ei, vielä kalliimpi se on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni…
Lämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta hän jäykisti itsensä taas:
— Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat eronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.
Pietari ravisteli päätään:
— Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä sinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka itsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin opetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi, sillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat heidät ajattelemaan.
— Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.
— En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka luostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!
— Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.
— Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää oikean itsesi…
Mikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin tehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään: Pietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen suoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen itsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä kerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin hänessä pohjalla määrääjänä… Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha Pietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja iski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei voinut pelätä…, niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen Pietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo ehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan salata.
— Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli hän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset löysin… Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit…
Hän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt lähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen luokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan nauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän ei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan vanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja hellyydellä kasvatettava.
— Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti
Pietari.
Mikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin puhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta sittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:
— Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun antauduttava…, Pietari, olenhan munkki!
— Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat monesta kohden kaatuneet…, älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä ikävöit työhömme, näenhän sen!
— Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös selvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen sinua… ja omaakin toivoani… kuuntelisi.
— Tulet siis kouluuni?
— Tulen…
Se vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.
Hetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa pylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen katseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain kerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa löi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne täytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli hän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan. Hänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt ja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä, joka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja taistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja sovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia sulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana kulki suoraa tietänsä…
* * * * *
Mutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut askeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota tuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin katsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin paltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei nähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen hyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa, kovaa polttoa ja hoki itsekseen:
— Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä…, taistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta…?
Hänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki kihosi.
— Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella — kysyi hän. Olenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön kutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila, joka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin takaisin niiltä, joilla liikoja on, — ei, olen ajatellut itseäni ja perhettäni ja työni palkkaa, — oi, miksi nyt vasta käsitän, että olin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!
Ikäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti kävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä Katinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten kallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko Karpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa sen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut…, vai oliko hän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?
* * * * *
Pietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan papinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista toimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat olivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa Taivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista turvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla. Tuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista eräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle lukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä vanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, — tätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin luostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän pyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, — nuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia, heikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen lahjoituksia ja jotka siten "elävät kuolleista", ne ovat jo tuolla petoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.
* * * * *
Näin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä vakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt tuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:
— Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka itse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi samalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat kirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan…? Enkö sekoittanut oppiini omaa etuani…?
Vieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon vapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että koko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat, on hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden syytöksestä, — Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla ahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy…!
Hengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle jokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja lapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä kuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä, mitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään laivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun, mutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä…
Seistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen, joka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän vastaansa kiirehtivän.
— Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet kokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.
Jaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.
Hän jatkoi ponteissaan:
— Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä laatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä saarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla…
— Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.
— Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet päättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa, — hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti harkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta…
Torvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari yhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten merkitystä, tiukkasi Jaakko:
— Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!
— Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta ainoastaan totuuden aseilla.
— Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista paavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!
Silloin Pietari hytkähti:
— Ei kuninkaalle, ei… Maallisen vallan turviin meidän ei ole taistelussamme lymyttävä.
— Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa kitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.
— Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.
— Kestää miten kestää, — ei, tänään olet mahdoton, Pietari.
Mietipäs asemaa huomiseksi!
Jaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä ja pysähtyi Pietarin luo:
— Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen syytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien on aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä tähtää?
— En.
— Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja lapsesi äpäräksi, — hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.
Pietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään hyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen miehen hereille.
Mutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta ja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki eteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä ilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin repäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.
Lapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta Pietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan nyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan työpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti sitä nopeasti kirjoittaessaan.
"… Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin ajattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella se, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen, kuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis, Olavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan huolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä…"
Nopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan, tuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan tultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi sen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin askelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa hellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista tukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään hän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, — hetken kuluttua hän taas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän ei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt lähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö toivonut…?
Hänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen pöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:
— Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni vuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun edelleen tehdä yrttitarhassasi työtä…!
Tuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan, — se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta. Hän avasi suunsa — ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän itsekin vaipui.
Siitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi ja nosti vuoteeseen.